F
Finito
Vieras
Seuraa sekalainen valitusvirsi, sillä olen täysin loppu.
Meillä lapset 4 ja 1,5v. Molemmat olivat vauvana aivan superhuonoja nukkujia, joten eka vuosi meni molempien kanssa ihan usvassa. Taustalla ainakin osittain allergiavaivoja (iho & maha) Jotenkin sen ekan vuoden kuitenkin kesti, kun oli toivoa siitä, että joskus helpottaa. Esikoisen kanssa helpottikin sitten toisella vuodella, mutta tämä kakkonen valvottaa meitä edelleen ja yhteensä tuntikausia kestävien yöraivareiden (3-6 kpl/yö) lisäksi ei myöskään päivällä ole mikään itse auringonpaiste. Yöraivareillaan herättää sitten usein myös esikoisen. Kumpikaan ei ole paljon unta tarvitsevaa sorttia, esikoinen pärjää sellaisilla 9 (joskus jopa vain 7!) tunnin yöunilla ilman päikkäreitä. Iltarauha laskeutuu meillä yleensä siinä klo 22 mennessä, nukkumaan menevät yleensä kiltisti ja sutjakasti, mutta yleensä jo noin 22:30 alkaa pienemmän ensimmäinen raivohuuto, ja pahimpina öinä huutoa seuraakin sitten tunnin välein. Aina välillä, kuten viime yönä, siihen huutamiseen ei auta MIKÄÄN, ei syli, ei tutti, ei unilelu, ei juotava. Laantuu sitten itsestään tunnin-parin päästä. Ehkä. Alkaakseen sitten uudestaan 15 minuutin tai parin tunnin kuluttua. Aamu koittaa esikoisella n klo 7, mutta jos pienempi riittävästi huutaa, niin saatamme olla koko porukka hereillä klo 5 lähtien.
Minkäänlaista aikaa vähänkin pitkäjännitteisempää toimintaa vaativien kotihommien hoitamiseen ei ole muutakuin yöllä raivareiden väliajoilla. Päivisin aika menee "kädestä suuhun" -kodinpyöritykseen (siis ruuanlaittoon, ruokasotkujen hoitamiseen, tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen jne.), lasten tappeluiden selvittämiseen ja pienemmän pahanteon ja tapaturmien estämiseen, raivareiden ja itkujen selvittelyyn ja sylissä kanniskeluun. Lisäksi olemme mieheni kanssa molemmat tässä sairastelleet eli suorituskyky ei ole ollut ihan paras mahdollinen. Edellisestä imuroinnista taitaa olla jotain kuukausi, kun koskaan ei pääse siihen vaiheeseen, että lattiat olisivat niin tyhjät että voisi imuroida. Remontit, siis pienenpienetkin pintasilausjutut, seisovat, kun KOSKAAN kummallakaan ei ole "ylimääräistä" aikaa.
Mistään "omasta ajasta" tai "omista jutuista" en oikeastaan ole edes haaveillut. Jotenkin minulla oli jo ennen esikoisen syntymää aika realistinen kuva siitä, mitä tämä lapsiperhearki tulee olemaan, joten en ole asttanut itselleni turhia odotuksia mihinkään omiin tarpeisiin liittyen. Joskus yritän nauhottaa jonkin sarjan, jota katson sitten osissa huutojen välillä.
Jotenkin vaan toivoisin tämän ihan normaalin arjen alkavan sujua niin, että ei tarvitsisi joka päivä itkeä väsymystään ja riittämättömyyttään ja turhautua tekemättömistä kotitöistä jotka jäävät tekemättä kuukaudesta toiseen. Olen huomannut, että en oikeastaan enää juurikaan hymyile. Enkä puhu. Välttelen kavereitani, kun olen niin pihalla väsymyksestä ja turhautumisesta.
Ja siitä ei ole kyse, että lapset pyörittäisivät meitä miten sattuu. Esikoinen on mitä reippain tapaus, ja meillä on ihan selkeät säännöt ja systeemit ja hänen kanssaan hommat sujvat mitä mainioimmin. Jossain olemme siis mieheni kanssa onnistuneet. Nyt kun tämä suhteellisen vaativa pienempi vie 150% kotona olevan aikuisen ajasta, niin isompi joutuu paljolti olemaan yksikseen, mikä ei ole häntä kohtaan reilua ja osaltaan lisää riittämättömyyden tunnettani. Olemme joutuneet myös minimoimaan kaikenlaiset retket ja muut erityisesti isommalle kivat jutut, jopa leikkipaikalle lähteminen vaatii asennoitumista etukäteen, sillä pienempi järjestään itkee ja raivoaa ihan kaikki reissut, kauppareissut, kävelylenkit, pulkkamäet, ihan kaikki.
Neuvolan kanssa olen jutellut, mutta ei sieltä (tietenkään) tuosta vaan konkreettista apua saa. Allergioita on tutkittu ja hoidettu, mutta eipä esim. allergialääkkeen antaminen yhtään välttämättä paranna yöunta vaikka sen pitäisi vielä väsyttääkin! Neuvolapsykologille olen tässä yrittänyt päästä, mutta kovin tuntuu olevan vaikeaa, puhelin tuuttaa aina varattua.
Olemme mieheni kanssa molemmat töissä vaativissa asiantuntijatehtävissä, eli töihinkin pitäisi olla antaa jonkinlaisia paukkuja. En käsitä miten selviämme.
Meillä lapset 4 ja 1,5v. Molemmat olivat vauvana aivan superhuonoja nukkujia, joten eka vuosi meni molempien kanssa ihan usvassa. Taustalla ainakin osittain allergiavaivoja (iho & maha) Jotenkin sen ekan vuoden kuitenkin kesti, kun oli toivoa siitä, että joskus helpottaa. Esikoisen kanssa helpottikin sitten toisella vuodella, mutta tämä kakkonen valvottaa meitä edelleen ja yhteensä tuntikausia kestävien yöraivareiden (3-6 kpl/yö) lisäksi ei myöskään päivällä ole mikään itse auringonpaiste. Yöraivareillaan herättää sitten usein myös esikoisen. Kumpikaan ei ole paljon unta tarvitsevaa sorttia, esikoinen pärjää sellaisilla 9 (joskus jopa vain 7!) tunnin yöunilla ilman päikkäreitä. Iltarauha laskeutuu meillä yleensä siinä klo 22 mennessä, nukkumaan menevät yleensä kiltisti ja sutjakasti, mutta yleensä jo noin 22:30 alkaa pienemmän ensimmäinen raivohuuto, ja pahimpina öinä huutoa seuraakin sitten tunnin välein. Aina välillä, kuten viime yönä, siihen huutamiseen ei auta MIKÄÄN, ei syli, ei tutti, ei unilelu, ei juotava. Laantuu sitten itsestään tunnin-parin päästä. Ehkä. Alkaakseen sitten uudestaan 15 minuutin tai parin tunnin kuluttua. Aamu koittaa esikoisella n klo 7, mutta jos pienempi riittävästi huutaa, niin saatamme olla koko porukka hereillä klo 5 lähtien.
Minkäänlaista aikaa vähänkin pitkäjännitteisempää toimintaa vaativien kotihommien hoitamiseen ei ole muutakuin yöllä raivareiden väliajoilla. Päivisin aika menee "kädestä suuhun" -kodinpyöritykseen (siis ruuanlaittoon, ruokasotkujen hoitamiseen, tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen jne.), lasten tappeluiden selvittämiseen ja pienemmän pahanteon ja tapaturmien estämiseen, raivareiden ja itkujen selvittelyyn ja sylissä kanniskeluun. Lisäksi olemme mieheni kanssa molemmat tässä sairastelleet eli suorituskyky ei ole ollut ihan paras mahdollinen. Edellisestä imuroinnista taitaa olla jotain kuukausi, kun koskaan ei pääse siihen vaiheeseen, että lattiat olisivat niin tyhjät että voisi imuroida. Remontit, siis pienenpienetkin pintasilausjutut, seisovat, kun KOSKAAN kummallakaan ei ole "ylimääräistä" aikaa.
Mistään "omasta ajasta" tai "omista jutuista" en oikeastaan ole edes haaveillut. Jotenkin minulla oli jo ennen esikoisen syntymää aika realistinen kuva siitä, mitä tämä lapsiperhearki tulee olemaan, joten en ole asttanut itselleni turhia odotuksia mihinkään omiin tarpeisiin liittyen. Joskus yritän nauhottaa jonkin sarjan, jota katson sitten osissa huutojen välillä.
Jotenkin vaan toivoisin tämän ihan normaalin arjen alkavan sujua niin, että ei tarvitsisi joka päivä itkeä väsymystään ja riittämättömyyttään ja turhautua tekemättömistä kotitöistä jotka jäävät tekemättä kuukaudesta toiseen. Olen huomannut, että en oikeastaan enää juurikaan hymyile. Enkä puhu. Välttelen kavereitani, kun olen niin pihalla väsymyksestä ja turhautumisesta.
Ja siitä ei ole kyse, että lapset pyörittäisivät meitä miten sattuu. Esikoinen on mitä reippain tapaus, ja meillä on ihan selkeät säännöt ja systeemit ja hänen kanssaan hommat sujvat mitä mainioimmin. Jossain olemme siis mieheni kanssa onnistuneet. Nyt kun tämä suhteellisen vaativa pienempi vie 150% kotona olevan aikuisen ajasta, niin isompi joutuu paljolti olemaan yksikseen, mikä ei ole häntä kohtaan reilua ja osaltaan lisää riittämättömyyden tunnettani. Olemme joutuneet myös minimoimaan kaikenlaiset retket ja muut erityisesti isommalle kivat jutut, jopa leikkipaikalle lähteminen vaatii asennoitumista etukäteen, sillä pienempi järjestään itkee ja raivoaa ihan kaikki reissut, kauppareissut, kävelylenkit, pulkkamäet, ihan kaikki.
Neuvolan kanssa olen jutellut, mutta ei sieltä (tietenkään) tuosta vaan konkreettista apua saa. Allergioita on tutkittu ja hoidettu, mutta eipä esim. allergialääkkeen antaminen yhtään välttämättä paranna yöunta vaikka sen pitäisi vielä väsyttääkin! Neuvolapsykologille olen tässä yrittänyt päästä, mutta kovin tuntuu olevan vaikeaa, puhelin tuuttaa aina varattua.
Olemme mieheni kanssa molemmat töissä vaativissa asiantuntijatehtävissä, eli töihinkin pitäisi olla antaa jonkinlaisia paukkuja. En käsitä miten selviämme.
