V
"vieras"
Vieras
Opiskelin lukion jälkeen muutaman vuoden erästä alaa, jonne päästäkseen ei tarvinnut olla todellakaan ruudinkeksijä, ja se näkyi kyllä siinä opiskeluporukassa. Löysin kuitenkin mukavan kaveriporukan, jossa sai olla tosi rennosti oma itsensä. Lukioaikoina olin pyyrinyt ns. älykköpiireissä, joissa keskusteltiin syvällisiä ja olimme kiinnostuneita taiteista ja kulttuurista. Uusi porukka oli kiinnostunut lähinnä iskelmämusiikista ja ryyppäämisestä. Oli jotenkin rento fiilis kun ei tarvinnut yhtään pingottaa. Parin vuoden päästä alkoi kuitenkin rasittaa, kun kukaan ei koskaan halunnut lähteä seuraksi esim. taidenäyttelyyn tai katsomaan jotain indie-leffaa tai bändiä. Vähitellen muutama porukasta innostui näistäkin asioista, mutta suurin osa ei.
Vaihdoin sitten alaa, aloitin opinnot yliopistossa alalla, jonne on suht vaikea päästä ja porukka oli oikeasti fiksua. En kuitenkaan pahemmin edes yrittänyt tutustua kehenkään, koska mulla oli jo tämä porukkani, ja halusin vain valmistua nopeasti. Ne muutamat, joihin siellä tutustuin, ovat kyllä huipputyyppejä, ja tosi fiksuja ja mukavia. Tutustuin siellä myös mieheeni, jonka kavereista olen löytänyt paljon samanhenkistä porukkaa. Muutama vuosi sitten menin naimisiin ja meillä on alle kouluikäisiä lapsia. Elämämme pyörii aika lailla perheen ympärillä, ja on helpoin tavata muita perheellisiä, koska lapsillekin on seuraa, ja he ymmärtävät aikataulumme. Lisäksi on mukavaa saada vertaistukea ja jutella samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa, esim. päiväkodeista, lasten harrastuksista, lastenhoitajista, kouluvalinnoista, muuttamisesta isompaan asuntoon jne.
Opiskeluporukkani naiset ovat kaikki sinkkuja tai kevytsuhteissa, kaikki asuvat vuokralla ja bilettävät kaikki viikonloput. Kukaan heistä ei ole kiinnostunut perheen perustamisesta (olemme kuitenkin jo yli kolmekymppisiä) tai vakiintumisesta. Tuntuu, että aina kun tapaamme, saan selitellä omia valintojani heille, he eivät tunnu hyväksyvän sitä että olen nyt perheellinen pienten lasten äiti. Esim. viikonloppuisin saattavat soittaa humalassa keskellä yötä ja sitten loukkaannutaan kun en vastaa tai en halua puhua. Samoin esim. la-iltaisin tulee tekstari, "tuu meille. kyllä sun pitää sen verran kavereita nähdä." Ajatuksena että haluaisin vain yhtäkkiä lähteä kotoa kun kutsu käy, ja minulle ei olisi tärkeää viettää aikaa perheeni kanssa. Joskus olen sanonut heille että tulisin kyllä jos voitaisi sopia etukäteen, ei mua huvita lähteä ex tempore, koska meillä on usein suunnitelmia viikonloppuisin, tai ystäviä kylässä.
Yksikin näistä kavereistani syyllistää minua jatkuvasti siitä etten pidä tarpeeksi yhteyttä. Minulle tulee tosi syyllinen olo, mutta en vain jaksa tavata häntä useammin. Hän asuu kaukana, eikä ymmärrä sitä että pienen vauvan äitinä en voi lähteä hänen luokseen kylään, kun matkoihin menee 3 h, en pysty tai halua irrottautua niin pitkäksi ajaksi, olen ehdottanut että jos hän haluaa tavata, voisiko hän tulla meille. Välillä tapaamme myös puolivälissä kotejamme. Hän on viime aikoina kiinnostunut politiikasta, ja mielestäni hänen mielipiteensä ovat aika naiiveja ja jopa lapsellisia kun hän vouhottaa jostakin asiasta, mutta annnan hänen paasata. Sitten kun esim. hoidan lapsia samalla kun hän on täällä, hän loukkaantuu kun en pysty keskittymään hänen juttuihinsa. Olen aikamoisissa univeloissa enkä jaksa aina seurata ajankohtaisia tapahtumia tai katsella jokaista dokkaria. Hän kuittailee minulle siitä että en oikei ole mukana maailman tapahtumissa. Pahiten loukkaannuin kun hän sanoi minulle (hyvää kai tarkoitti) työnhakuun liittyen että vaikka en ehkä olekaan niin fiksu kuin muut hakijat, olen kuitenkin tosi ahkera. eh...? En viitsinyt sanoa siihen mitään, ajatteleeko hän etten ole fiksu...
Sama nainen ihmetteli reilu 10 v sitten mikä sen meren nimi olikaan joka on Italian ja Ranskan rannikoilla... ja tähän tyyliin. Enkä koskaan ole hänelle sanonut etten pitäisi häntä fiksuna. Minusta niin ei ylipäätään sanota kaverille.
Nyt siis todella jurppii tämän porukan käytös, lisäksi kun mainitsin että asuntomme on myynnissä ja aiomme muuttaa kauemmas että saamme omakotitalon, ovat naiset soitelleet ja viestitelleet minulle urakalla ja yrittäneet vakuutella minua ettei se todellakaan ole järkevää. Ihan käsittämätöntä! Tällaiset päätökset ovat mielestäni täysin meidän perheen sisäisiä eikä minun tarvitse saada kaveriporukan lupaa näihin asioihin!
Lisäksi tosiaan heidän viikonloppusuunnitelmansa ovat ryyppääminen, bilettäminen tai esim. tosi-tv:n katselu makeaa siideriä juoden jonkun kämpillä. En jaksaisi enää sellaista tässä iässä. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että viihdyn paremmin mieheni kavereiden seurassa, tai uudemman opiskelupaikkani kavereiden, tai joidenkin lapsuudenkavereideni tai lukiokavereideni kanssa, ja tämän ekan opiskelupaikkani tyypit tuntuvat olevan kuin toisesta maailmasta. He kuitenkin olivat lähimpiä ystäviäni lähes kymmemen vuoden ajan, mutta nyt tosiaan minua lähinnä vain rasittaa, kun joudun perustelemaan heille kaikkia päätöksiäni, ja selittämään miksei huvita lähteä yhtäkkiä klo 02 baariin...
Löytyyköhän kohtalotovereita, ja miten olette ratkaisseet asian?
Vaihdoin sitten alaa, aloitin opinnot yliopistossa alalla, jonne on suht vaikea päästä ja porukka oli oikeasti fiksua. En kuitenkaan pahemmin edes yrittänyt tutustua kehenkään, koska mulla oli jo tämä porukkani, ja halusin vain valmistua nopeasti. Ne muutamat, joihin siellä tutustuin, ovat kyllä huipputyyppejä, ja tosi fiksuja ja mukavia. Tutustuin siellä myös mieheeni, jonka kavereista olen löytänyt paljon samanhenkistä porukkaa. Muutama vuosi sitten menin naimisiin ja meillä on alle kouluikäisiä lapsia. Elämämme pyörii aika lailla perheen ympärillä, ja on helpoin tavata muita perheellisiä, koska lapsillekin on seuraa, ja he ymmärtävät aikataulumme. Lisäksi on mukavaa saada vertaistukea ja jutella samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa, esim. päiväkodeista, lasten harrastuksista, lastenhoitajista, kouluvalinnoista, muuttamisesta isompaan asuntoon jne.
Opiskeluporukkani naiset ovat kaikki sinkkuja tai kevytsuhteissa, kaikki asuvat vuokralla ja bilettävät kaikki viikonloput. Kukaan heistä ei ole kiinnostunut perheen perustamisesta (olemme kuitenkin jo yli kolmekymppisiä) tai vakiintumisesta. Tuntuu, että aina kun tapaamme, saan selitellä omia valintojani heille, he eivät tunnu hyväksyvän sitä että olen nyt perheellinen pienten lasten äiti. Esim. viikonloppuisin saattavat soittaa humalassa keskellä yötä ja sitten loukkaannutaan kun en vastaa tai en halua puhua. Samoin esim. la-iltaisin tulee tekstari, "tuu meille. kyllä sun pitää sen verran kavereita nähdä." Ajatuksena että haluaisin vain yhtäkkiä lähteä kotoa kun kutsu käy, ja minulle ei olisi tärkeää viettää aikaa perheeni kanssa. Joskus olen sanonut heille että tulisin kyllä jos voitaisi sopia etukäteen, ei mua huvita lähteä ex tempore, koska meillä on usein suunnitelmia viikonloppuisin, tai ystäviä kylässä.
Yksikin näistä kavereistani syyllistää minua jatkuvasti siitä etten pidä tarpeeksi yhteyttä. Minulle tulee tosi syyllinen olo, mutta en vain jaksa tavata häntä useammin. Hän asuu kaukana, eikä ymmärrä sitä että pienen vauvan äitinä en voi lähteä hänen luokseen kylään, kun matkoihin menee 3 h, en pysty tai halua irrottautua niin pitkäksi ajaksi, olen ehdottanut että jos hän haluaa tavata, voisiko hän tulla meille. Välillä tapaamme myös puolivälissä kotejamme. Hän on viime aikoina kiinnostunut politiikasta, ja mielestäni hänen mielipiteensä ovat aika naiiveja ja jopa lapsellisia kun hän vouhottaa jostakin asiasta, mutta annnan hänen paasata. Sitten kun esim. hoidan lapsia samalla kun hän on täällä, hän loukkaantuu kun en pysty keskittymään hänen juttuihinsa. Olen aikamoisissa univeloissa enkä jaksa aina seurata ajankohtaisia tapahtumia tai katsella jokaista dokkaria. Hän kuittailee minulle siitä että en oikei ole mukana maailman tapahtumissa. Pahiten loukkaannuin kun hän sanoi minulle (hyvää kai tarkoitti) työnhakuun liittyen että vaikka en ehkä olekaan niin fiksu kuin muut hakijat, olen kuitenkin tosi ahkera. eh...? En viitsinyt sanoa siihen mitään, ajatteleeko hän etten ole fiksu...
Sama nainen ihmetteli reilu 10 v sitten mikä sen meren nimi olikaan joka on Italian ja Ranskan rannikoilla... ja tähän tyyliin. Enkä koskaan ole hänelle sanonut etten pitäisi häntä fiksuna. Minusta niin ei ylipäätään sanota kaverille.
Nyt siis todella jurppii tämän porukan käytös, lisäksi kun mainitsin että asuntomme on myynnissä ja aiomme muuttaa kauemmas että saamme omakotitalon, ovat naiset soitelleet ja viestitelleet minulle urakalla ja yrittäneet vakuutella minua ettei se todellakaan ole järkevää. Ihan käsittämätöntä! Tällaiset päätökset ovat mielestäni täysin meidän perheen sisäisiä eikä minun tarvitse saada kaveriporukan lupaa näihin asioihin!
Lisäksi tosiaan heidän viikonloppusuunnitelmansa ovat ryyppääminen, bilettäminen tai esim. tosi-tv:n katselu makeaa siideriä juoden jonkun kämpillä. En jaksaisi enää sellaista tässä iässä. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että viihdyn paremmin mieheni kavereiden seurassa, tai uudemman opiskelupaikkani kavereiden, tai joidenkin lapsuudenkavereideni tai lukiokavereideni kanssa, ja tämän ekan opiskelupaikkani tyypit tuntuvat olevan kuin toisesta maailmasta. He kuitenkin olivat lähimpiä ystäviäni lähes kymmemen vuoden ajan, mutta nyt tosiaan minua lähinnä vain rasittaa, kun joudun perustelemaan heille kaikkia päätöksiäni, ja selittämään miksei huvita lähteä yhtäkkiä klo 02 baariin...
Löytyyköhän kohtalotovereita, ja miten olette ratkaisseet asian?
Mutta joo ei tuollaisessa tilanteessa voi oikein muuta tehdä kuin lakata pitämästä yhteyttä. Ystävyyssuhde ei toimi jos ihmiset ovat aivan erilaisista arvomaailmoista eikä heillä ole mitään yhtymäkohtaa toisiinsa. Jos aina tulee jonkun kanssa sellainen ole että elämänvalinnat eivät kelpaa kavereille ja yhdessäolo tuottaa enemmän harmia kuin rentoutumista kannattaa keskittyä muihin ihmisiin. Itselleni kävi näin kun paras kaveri sai lapsen ja muuttui samaan aikaan muutenkin ja kokee oikeudekseen arvostella minua ensin sen takia etten halunnut lasta ja sitten sen takia etten saanut lasta vaikka halusin. Minunkin oli vaikeaa pitää yhteyttä koska kaikki olisi aina pitänyt sopia viikkoja etukäteen ja tekemisen aina sellaista mikä käy lapsiperheelle ja aiemmat puheenaiheet vaihtuivat yhteen ainoaan, lastenhoitoon ja perhe-elämään. Myös poliittiset näkemykset ja elämän arvot ovat meillä hyvin erilaiset. Mitään dramaattista välirikkoa ei ole tapahtunut, emme vain enään näe niin usein. Joskus tuntuu syyllisyyttä tästä mutta paha olo näkemisten jälkeen on yleensä suurempi. Mielestäni kehitys on ihan luonnollista ja ehkä joskus meillä on vielä niin paljon yhteistä että ystävyys lämpenee uudestaan. Juuri sen takia mieluummin pidän etäisyyttä kuin näen (tällä hetkellä) ärsyttävää ihmistä ja mahdollisesti saan aikaan ilmiriidan. En mitenkään syytä ystävääni välirikosta uskon että hänkin viihtyy paremmin muiden seurassa tällä hetkellä. Parempaa ratkaisua olen yrittänyt keksiä mutta sellaista ei ole löytynyt.
Parin naispuolisen kaverin kanssa olen yhteyksissä mutta aika harvakseltaan, ja sitten parin miespuolisen kaverin kanssa netin kautta. Mutta vaikka ystävätilanteeni on suorastaan surkea, en siltikään sulattaisi tuollaisia "ystäviä", joita ap:lla on.