Vihdoinkin olen päättänyt hakea apua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja marriinna
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

marriinna

Vieras
Minulla on ihan käsittämätön ongelma ollut jo vuosia,
ja vasta nyt, ehkä liian myöhään, olen sitoutunut hakemaan apua ongelmiini.

Pelkään vain toden teolla että tulee liian vähän liian myöhään.

Siitä lähtien kun sairastuin syömishäiriöön jonka seurauksena vietin muutenkin itsetuhoista elämää ja erosin ex-miehestäni (olin todella nuori, menimme naimisiinkin hyvin nuorina) on elämän hallintani ollut aivan retuperällä.
Vietin yhden villin sinkkukesän jolloin hassasin kaikki rahani mitä tienasin, turhuuksiin ja vapaa-ajan huvituksiin, vaatteisiin yms. Avioerossa minulle jäi iso osa asuntolainaa tappiolla myydystä talosta ja huimat kulut viimeisistä kuukausista jotka asuin ok-talossamme yksin. Velkaa oli niin paljon, että tunnuin tukehtuvan sen alle joten jollain käsittämättömällä logiikalla heitin lopunkin elämän täysin ranttaliksi.

Kärsin vakavista uniongelmista, saattoi mennä 3 päivää etten nukkunut kun max 2h koko aikana, onnistuin silti riuhtaisemaan itseni irti syömishäiriöstä, mutta jäljelle jäi vakava masennus johon söin mielialalääkkeitä vaihtelevalla menestyksellä.

Pian tapasin uuden miehen johon rakastuin päätä pahkaa, muutimme todella nopeasti yhteen, sain sysäyksen hakea sosiaalitoimesta apua sillä olin aivan hilkulla saada häädön maksamattomien vuokrien takia.

Rahan kanssa oli edelleen vaikeuksia, uusi mieheni oli työtön ja omat velkani painoivat edelleen. Hain talous-ja velkaneuvontaan mutta jono oli yli 3kk pitkä joten lopulta kun aika koitti, en koskaan mennytkään, enkä itsekään tiedä miksi.

Sinnittelimme joten kuten, yritin pitää kulissia yllä ja tein valitettavasti sen virheen että aloin peittelemään raha-ongelmia uudelta mieheltäni. Hänellä oli hirveä stressi työpaikan löytymisen kanssa, ja häpesin ongelmiani joten ajattelin "säästää" hänet rahahuolilta. Vasta kun olin taas siinä pisteessä että ulosottomies oli oven takana häätölapun kanssa kaikki paljastui miehelleni. Avauduin kaikesta, itkin, häpesin, pelkäsin ja olin varma että eroamme. Ei erottu, mies otti ohjat käsiinsä, alkoi soitella järjestellä ja sopia asioita. Vuokrarästit olivat kertyneet liian isoksi velaksi, joten mies hommasi meille uuden asunnon, teimme maksusuunnitelman vuokrarästeistä uo miehen kanssa ja samaan aikaan mies löysi työpaikan.

Tilanne rauhottui pitkäksi aikaa, olin niin häpeissäni että vannotin miehelleni etten koskaan enää peittele/piilottele/valehtele ja hoidamme asiat yhdessä.

Tätä jatkuikin pitkään, kaikki oli hyvin vaikka edelleen rahallisesti TODELLA tiukkaa.

Tulin raskaaksi ja en tiedä mitä tapahtui mutta ajauduin samaan jamaan, jemmailin laskut piiloon, esitin että meille menee hyvin, ja kaikki elintärkeä jäi koko ajan maksamatta. En ymmärrä itsekään käytöstäni, en sitten millään. Elin kuin sumussa, kaikki ongelmat olivat poissa silmistä eli poissa mielestä. Seurauksia en taas nähnyt, en mitenkään. Koko ajan kuvittelin että saan vielä asiat hoidettua ja mieheni ei tarvitse stressaantua tästä, pystyn mukamas vielä korjaamaan kaiken.

Tämä räjähti jälleen käsiin kun mies alkoi löytää laskuja piilopaikoistaan, ja jälleen hän joutui selkänahastaan repien järjestelemään asioita, omassa mielessäni pyöri itsemurha kun en voinut käsittää MIKÄ MINUA VAIVAA että teen näin!!!
Vauva vatsassani sai kuitenkin puremaan hammasta, ja yrittämään.
Pitkien mutkien ja sukulaisten nurkissa asumisen jälkeen saimme kaiken jälleen kuntoon, parisuhteesta alkoi olla luottamus kokonaan mennyt, minä olin jatkuvasti masentunut, kunnes vauvan tulo "muutti kaiken paremmaksi".

Hetken aikaa olimme maailman onnellisin pieni perhe,
mieheni vannotti minua etten koskaan enää päästä asioita "vanhoille urille" nyt kun vauvakin on. Olin samaa mieltä, tuo maailman ihanin pikku ihminen ei ansainnut elämänsä pilaamista näin varhaisessa vaiheessa.

Häätöongelmia emme joutuneet enää kohtaamaan, mutta en päässyt vanhoista tavoistani eroon. Kun tuli joku suurempi lasku jota en heti pystynyt hoitamaan, pistin pääni pensaaseen ja tavallaan toivoin että ongelma vain katoaisi.
Olin niin hyvä asioiden piilottelussa että välillä uskoin itsekin kaiken olevan loistavasti.

Kunnes räjähti taas, sähköt poikki, puhelin mykkänä jne... Asiat romahtavat, minä romahdan, me romahdamme, ja jotenkin taas kasaamme kaiken.
Vannon, lupaan, vaadin itsenikin vannomaan itselleni ettei enää koskaan... Ja taas se tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin.

Tätä on jatkunut on/offina 3 vuotta lapsen syntymän jälkeen,
kun joku lasku tulee jota en pysty heti hoitamaan (eli aika usein) lykkään sen jemmaan ja ajattelen "heti seuraavana tilipäivänä", silloin on jo uudet laskut, vanhat rästit jne.. joten noidankehä jatkuu.

Mies on sitkeästi pysynyt rinnallani, taistellut, tapellut, lohduttanut, kehottanut hakemaan apua, uskonut, luottanut, pettynyt, vihannut ja silti jäänyt.
Hän on sanonut ettei ole valmis luovuttamaan, ei vieläkään.
Enkä minä voi ymmärtää miksi hän jaksaa tätä,
miksi jaksaa luottaa uudestaan ja uudestaan :´(

Nyt on toinen lapsi tulossa, ja NYT on aika korjata se mitä minussa on rikki.
Nyt on pakko.
En voi jättää lapsilleni tälläistä perintöä. Vaikkei kotoa ole koskaan mitään varsinaisesti puuttunutkaan (ruokaa, vaatteita tms) eikä sähköjä ole päästetty poikki enää, alkaa rahankäytön opettelu jo viimeistään kouluun mentäessä,
enkä todellakaan halua opettaa tälläistä elämäntapaa lapsilleni.

Olen tehnyt ns. viimeisen mokani, ja nyt viimeisimmästä vuokrarahasta käyttänyt muuhun elämiseen. En ole vielä kertonut miehelleni, tiedän että täytyy, mutta ensin haluan saada apuverkon pohjalle, koska uskon tämän olevan "se viimeinen niitti" josta emme enää selviä, enkä ansaitsekaan sitä. Kyse on pienestä rahasummasta, mutta järkyttävän isosta luottamuksen pettämisestä, jälleen...

En käsitä miten tein sen taas, minua hävettää, itkettää ja oksettaa jatkuvasti, voin fyysisesti pahoin ja olen viettänyt jälleen unettomia öitä..

Olen pelännyt psykiatrisen avun hakemista, koska olen lähes varma että siellä sanotaan ettei minussa ole "mitään vikaa" vaan olen vain syntyjäni tälläinen,
tyhmä, saamaton valehtelija. Pelkään ettei minua voida korjata.
Pelkään että olen lopun elämääni tälläinen, kelvoton ja hyödytön, ja että kaikilla on parempi ilman minua, lapsillanikin.

Tavallaan tiedän etten ole "syntyjäni tälläinen", koska hoidin nämä asiat vielä yli 5v. sitten suht hyvin.
En tiedä mitä minussa meni niin vinksalleen, että vaikka tiedän tekeväni väärin ja olevani kohta taas suoraan sanottuna kusessa, teen sen silti uskoen johonkin ihmepelastukseen taivaalta tai jostain.
Tiedän mitä teen väärin, mutten osaa tai pysty korjaamaan sitä, ihan kuin olisin kaksi eri ihmistä joista toinen katsoo aivan kauhuissaan kun toinen sabotoi tahallisesti elämääni. En käsitä!

Olen kerännyt netistä oman psykiatrisen sairaanhoitajan puh.nron.
Talous-ja velkaneuvonnan puh nron.
Diakoniavun numeron, ja niin kamalalta kuin se tuntuukin, lastensuojelun numeron.

Tunnen kuinka oksennus nousee kurkkuuni, mutta kaikki mitä korjattavissa on,
on nyt korjattava.

Kiitos ja anteeksi jos joku erehtyi lukemaan tämän pitkän, puuduttavan tekstin.
Kirjoitin sen oikeastaan siksi, että vihdoin myöntäisin itsellenikin nämä asiat,
faktat faktoina enkä enää piiloutuisi pensaaseen.
Tämä on se ensimmäinen askel, seuraavaksi soitan psykiatriselle, ja siitä sitten eteenpäin, katsotaan mitä tapahtuu :(
 
Hyvä kun haet itsellesi apua, se on rohkeaa ja uskon että asiat saadaan järjestykseen :) älä kuitenkaan ota lastensuojeluun yhteyttä keskustelematta miehesi kanssa ensin, teillä on kuitenkin kotona kaksi vanhempaa, joista vähintään miehesi on kykenevä lapsia hoitamaan, todennäköisesti sinäkin. Paljon voimia ja siunausta sinulle ja perheellesi <3
 
Siis sinä tunget laskut piiloon kun ne tulee ja kun et pysty niitä maksamaan? Täh?

Kannattaisiko ne jättää mieluummin näkyville, että muistaa maksaa. Jos ei laskua ole varaa maksaa, niin soitat ja pyydärt lisää maksuaikaa. Tee vuosisuunnitelma. Kirjaa joka kuukaudelle, mitä laskuja on tulossa, niin osaatTE varautua. Teitähän on kaksi aikuista.
 
Sen takia tässä viimeinen vuosi menikin hyvin, kun mies maksoi vuokran, sähkön, yms.
Itse vain päivähoitomaksun ja ostin ruuat.

Laskuja nykyään ei ole periaatteessa muita kun vuokra (siihen kuuluu sähkö ja vesi),
netti, miehen puhelin (omani on prepaid), auton vakuutus, verot, ja päivähoitomaksut.
Ja siis edelleen koko ajan vanhoja makselen, uo:n ja perintätoimistojen kautta.
Mieheni uo tili on tällä hetkellä nollilla, olen siis onnistunut hänellekin kerryttämään laskuja "jemmailuni" takia, mutta ne on saatu suht nopeasti hoidettua.

Aikaisemmin olin vielä tuplasti typerämpi ja tilasin esim. lehtiä ynnä muuta turhaa, ja unohdin peruuttaa tilaukset ajallaan jne... Kaikkea tälläistä sairasta ja idioottimaista.

Muutimme hiljan työn perässä, ja tämän asunnon vuokran maksupäivä osui oman tilipäiväni kanssa paremmin kohdikkain, ja varmasti miehenikin ajatteli kokeilla olisinko vihdoinkin luottamuksen arvoinen...
No en ollut. :(

Tämä on oikeasti niin tuskallinen asia, että voin fyysisesti pahoin jo pelkästä kirjoittamisesta, häpeä on aivan käsittämättömän musertava tunne. Ehkä se on se olotila jonka vaatii että putoaa totaalisesti pohjalle, koska pohjaltahan ei voi päästä muualle kuin yöspäin.
 
[QUOTE="Wieras";29893384]Siis sinä tunget laskut piiloon kun ne tulee ja kun et pysty niitä maksamaan? Täh?

Kannattaisiko ne jättää mieluummin näkyville, että muistaa maksaa. Jos ei laskua ole varaa maksaa, niin soitat ja pyydärt lisää maksuaikaa. Tee vuosisuunnitelma. Kirjaa joka kuukaudelle, mitä laskuja on tulossa, niin osaatTE varautua. Teitähän on kaksi aikuista.[/QUOTE]

Ei ole tullutkaan mieleen...

Eih, anteeksi, ei ollut tarkotus olla noin sarkastinen,
mutta olen, ja olemme yrittäneet kaikkea tälläistä.
VIKA on MINUSSA, tai jossain pääni sisällä,
ja eihän ongelmaa olisi jos kyse olisi vain siitä, että jätänkö laskut pöydälle vai kaappiin...
 
[QUOTE="Wieras";29893384]Siis sinä tunget laskut piiloon kun ne tulee ja kun et pysty niitä maksamaan? Täh?

Kannattaisiko ne jättää mieluummin näkyville, että muistaa maksaa. Jos ei laskua ole varaa maksaa, niin soitat ja pyydärt lisää maksuaikaa. Tee vuosisuunnitelma. Kirjaa joka kuukaudelle, mitä laskuja on tulossa, niin osaatTE varautua. Teitähän on kaksi aikuista.[/QUOTE]

Kun on masentunut ja ahdistunut, niin silloin ei toimi järkevällä tavalla....

Ap, siirtäkään tulot ja menot mahdollisimman pitkälle miehen halllittavaksi siihen asti, että sä voit paremmin. Olen ollut samassa jamassa ja mokannut useamman kerran. Olin tosi pahoinvoiva, ja työnsin vaan kaiken pois näkyviltä ja mielestä, paitsi etteihän se toimi oikeasti. Ahdistus vaan lisääntyi, ja jokainen parin kympikin lasku tuntui ylivoimaiselta umpikujalta. Et ole kunnossa, tarviit apua.
 
  • Tykkää
Reactions: Owl
Hei! Todella hienoa että olet valmis hakemaan apua. Terapiassa sinulle ei sanota että sinussa ei ole vikaa tai että olet syntyjäsi tuollainen. Ihminen kykenee muuttumaan sitä vaan pitää todella haluta ja uskoa siihen. Muutoin ei olisi tällaista avun muotoa tarjollakaan. Riippuen paikkakunnasta ja resursseista hoitosuhteen aloittaminen ei ole helppoa eikä tapahdu sormia napsauttamalla. Ei ole tarkoitus masentaa vaan enemmänkin sanoa että älä luovuta. Miehesi varmasti tukee sinua kun sanot että tarvitset apua ja olet sitä valmis hakemaan. Todella paljon voimia sinulle. Pystyt siihen kyllä.
 
Pahin pelkoni sen jälkeen että mieheni lähtee ja ottaa lapsemme mukaansa,
on se etten saa apua sitä haettaessa.

Pelkään ettei ongelmilleni ole ns. diagnoosia, en sovi maanis-depressiivisen diagnoosiin kokonaan, en ole silti pelkästään masentunut, en ole shoppailuholisti vaikka omaan niitäkin piirteitä, en ole alkoholisti tai narkkari, välillä tuntuu että jos olisin olisi helpompaa, kun olisi tavallaan selitys ongelmilleni, nyt tuntuu ettei minulla ole mitään "syytä" olla näin rikkinäinen ja viallinen..

Ja jos en saa apua mt-palveluista, pelkään etten saa apua velkaneuvonnasta koska monessa paikassa sanotaan että esim. velkajärjestelyyn ei pääse jos velat on "omaa syytä".

Sitten kun olen kaiken tämän sonnan repinyt auki eri tahoille, ja minut käännytetäänkin pois, todetaan avun ulottumattomissa olevaksi, toivottomaksi, niin minulla ei ole enää paikkaa mihin kääntyä apua pyytämään, vaan joudun elämään kaiken menettäneenä itseni kanssa kahden loppuun asti.

Nämä ovat epärealistisia pelkoja, tiedän sen, mutta silti todentuntuisia ja musertavia.
Kuvittelen kuinka velkaneuvojan silmät laajenevat koko totuuden kuullessaan, hän nauraa tai kauhistelee ääneen,
tai kuinka psykiatri sanoo että "ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja LOPETA tuollainen, äläkä tuhlaa terveydenhuollon aikaa".


Huh, psykiatrinen ei vastannut soittoaikana, ehkä sieltä soitetaan takaisin tai kokeilen huomena uudestaan. Ennen olisin lannistunut tuostakin, nyt siihen ole varaa.

Niin hirveältä kun tuntuukin levitellä tämä asia vieraiden luettavaksi, tavallaan se helpottaa kun pystyy tämän vuosia sisältä syöneen mörön kirjoittamaan sanoiksi ruudulle.

Tsemppaavia kommentteja on vaikea lukea itkemättä,
tuntuu etten mitenkään ansaitse niitä. <3
Jotenkin odotin kunnon ryöpytystä ja idiootiksi haukkumista,
ehkä jotenkin hainkin sitä "rangaistukseksi"...
 
Täytyy sanoa, että todella hyvän miehen olet kyllä rinnallesi löytänyt, eikä tarinasi jälkeen ole epäilystäkään, etteikö miehesi sinua suuresti rakastaisi. Ja hienoa, että olet vihdoinkin hakemassa apua ongelmaasi. Minun miehelläni on ongelmia rahankäyttönsä suhteen sekä nettipeliriippuvuutta (uhkapeli). Meillä tilanne on ratkaistu siten, että minä hoidan kaikki meidän perheen raha-asiat, ja kaikki rahat tulevat minun tililleni. Voisiko sellainen toimia teilläkin, että miehesi ottaisi rahapuolessa kaiken vastuun?
 
Ap, sinulla taitaa olla jokin sisäinen syy saboida omaa elämääsi. Kyllä sinun olisi hyvä käydä keskustelemassa jossakin tuosta, en tosin tiedä missä, jos et koe muuten olevasi keskusteluavun tarpeessa. Kelan tukea saa jos olet tarpeeksi "sairas", mitä et taida olla. Yksityiselle voit toki aina mennä, mutta ne maksaa. Hypnotisointi tai jonkinlainen suggestoterapia voisi olla hyvä ja hieman halvempi kuin psykoterapia. Mutta paras olisi kuitenkin selvittää, mikä on syy sotkea asioita noin. Et ilmeisesti ole tarpeeksi pohjalla vielä käynyt, kun uskallat jatkaa vielä. Kyllähän se niin on, että jossakin tulee raja vastaan hyvälläkin miehellä.

Tutulta kuulostaa ongelmasi, yksi osa sinusta haluaa asioiden olevan hyvin ja oikein ja toinen tuhoaa ne. Itselläni on syynä lapsuus ja se omakuva mitä olen silloin saanut itsestäni. Se on sitkeääkin sitkeämpi ja kaikki hyvä pelottaa, siksi itse sabotoin elämääni, vaikka siitä kärsinkin. Eikö ole ihan outoa?

Ehkä parempi olisi nyt ohjata ihan kaikki tulot miehen tilille ja mies antaisi sinulle jotakin käyttörahaa.
 
vierrsss
samaa olen ajatellut, en vain ymmärrä miksi teen niin.

Tiedän, että tämä on jonkinasteista sairautta, ja tiedän että saan varmasti apua mt-palveluista,
PELKÄÄN vain sitä että joku sanookin minulle ettei minua voida auttaa. Ehkä se pelko kumpuaa siitä, että tunnen etten ansaitse apua, että joudankin kärsimään.

En tiedä kuinka paljon enempää voin pohjalle mennä,
luulen (olen aika varma) että jos tuon rakkaimman lapseni menettäisin, sekä mieheni, niin sitten vajoaisin liian syvälle, enkä jaksaisi enää nousta ylös vaan etsisin "helpon tien ulos". Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Koska nuo kaksi, ja tämä tuleva vauva ovat ainoita jotka laittavat minut taistelemaan.

Ja varmaan osa parannusprosessia olisi se, että haluaisin parantua myöskin itseni takia.
Että oppisin jälleen rakastamaan itseäni.
Tällä hetkellä se tuntuu vain todella, todella kaukaiselta asialta, ja on helpompaa etsiä voimavara niistä asioista jotka ovat tällä hetkellä läsnä ja rakkaita.

Kun asiat alkavat valua huonompaan suuntaan, on kuin katselisin järkyttävää onnettomuutta hidastettuna.
Onnettomuutta jonka itse aiheutan, ja en jostain syystä pysty estämään itseäni.
Siitä aiheutuva ahdistus on niin valtavan musertava, että en kykene käsittelemään sitä, joten pyrin painamaan sen kaiken pois mielestäni ja jatkamaan kulissielämää etten sekoaisi totaalisesti.
Kun päästän itseni perinpohjin ajattelemaan näitä asioita, menen paniikkikohtausta muistuttavaan tilaan jossa sydän hakkaa, pyörryttää, oksettaa enkä pysty ajattelemaan selkeästi.
Tuntuu etten saa henkeä, ja rintaa puristaa.

Toivon että tämä asia tästä lähtee eteenpäin,
vaikein osuus on jälleen kerran repiä mieheni elämään hirveä reikä ja kertoa kaikki.
Tällä kertaa ihan perinpohjin ja mitään pois jättämättä.
Jos hän nyt viimein lähtee, en voi sitä estää, enkä tietysti haluakkaan.
Niin itsekäs en voisi olla.

Jos hän jää, voin vain toivoa että vielä joskus elämä asettuu normaaleihin uomiin ja voimme oikeasti olla onnellisia, koko perhe.
 
vierrsss
samaa olen ajatellut, en vain ymmärrä miksi teen niin.

Tiedän, että tämä on jonkinasteista sairautta, ja tiedän että saan varmasti apua mt-palveluista,
PELKÄÄN vain sitä että joku sanookin minulle ettei minua voida auttaa. Ehkä se pelko kumpuaa siitä, että tunnen etten ansaitse apua, että joudankin kärsimään.

En tiedä kuinka paljon enempää voin pohjalle mennä,
luulen (olen aika varma) että jos tuon rakkaimman lapseni menettäisin, sekä mieheni, niin sitten vajoaisin liian syvälle, enkä jaksaisi enää nousta ylös vaan etsisin "helpon tien ulos". Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Koska nuo kaksi, ja tämä tuleva vauva ovat ainoita jotka laittavat minut taistelemaan.

Ja varmaan osa parannusprosessia olisi se, että haluaisin parantua myöskin itseni takia.
Että oppisin jälleen rakastamaan itseäni.
Tällä hetkellä se tuntuu vain todella, todella kaukaiselta asialta, ja on helpompaa etsiä voimavara niistä asioista jotka ovat tällä hetkellä läsnä ja rakkaita.

Kun asiat alkavat valua huonompaan suuntaan, on kuin katselisin järkyttävää onnettomuutta hidastettuna.
Onnettomuutta jonka itse aiheutan, ja en jostain syystä pysty estämään itseäni.
Siitä aiheutuva ahdistus on niin valtavan musertava, että en kykene käsittelemään sitä, joten pyrin painamaan sen kaiken pois mielestäni ja jatkamaan kulissielämää etten sekoaisi totaalisesti.
Kun päästän itseni perinpohjin ajattelemaan näitä asioita, menen paniikkikohtausta muistuttavaan tilaan jossa sydän hakkaa, pyörryttää, oksettaa enkä pysty ajattelemaan selkeästi.
Tuntuu etten saa henkeä, ja rintaa puristaa.

Toivon että tämä asia tästä lähtee eteenpäin,
vaikein osuus on jälleen kerran repiä mieheni elämään hirveä reikä ja kertoa kaikki.
Tällä kertaa ihan perinpohjin ja mitään pois jättämättä.
Jos hän nyt viimein lähtee, en voi sitä estää, enkä tietysti haluakkaan.
Niin itsekäs en voisi olla.

Jos hän jää, voin vain toivoa että vielä joskus elämä asettuu normaaleihin uomiin ja voimme oikeasti olla onnellisia, koko perhe.
 
En usko, että sinun ongelmiasi vähätellään jos apua haet.

Ihminen on vähän vinkura olio, aina me ei tehdä niinkuin paras näkemys olisi, vaan vähän niinkuin ihan väärinpäin. Sepä se hankaluus on, että miksi näin tekee? Jos vastaus olisi helppo ja selvä, niin kenelläkään ei olisi ongelmia. Ihmiset tietävät kuinka syödään terveellisesti, millaisessa suhteessa on hyvä olla, että tupakka on vaarallista ja alkoholikin tappaa. Silti ihmiset kukin toteuttaa omaa epätervettä toimintaa, jotkut lievemmin, jotkut reilusti enemmän.

Hyvä, että tiedostat ja näet ongelmasi, nyt sinulla on mahdollista tutustua itseesi enemmän ja toimia toisin. Onko omakuvassa jotain häiriöitä, onko miehesi omasta mielestäsi liian hyvä sinulle, onko elämäsi puitteet liian hyvät, vai liian huonot, haluaisitko enemmän, mihin sinulla ei ole varaa? Jotain missiota tuo asioiden pilaamishalu toteuttaa, se pitäisi selvittää.

Edelleen suosittelen, että ohjaisit kaikki tulosi tästä lähtien miehen tilille. Ehkä voisit jättää itsellesi vaikka lapsilisät?
 
  • Tykkää
Reactions: Owl
Mihin olet käyttänyt kaikki rahat? Siis mitä ostit vuokrarahoilla? Mä olen myös nuorempana toiminut samalla tavalla :( luottotiedot ei mennyt ja vieläkin maksan vanhoja velkoja pankkiin. Suosittelen kulujen tarkkailua. Kirjaamalla ylös niitä. Itse löysin kipinän säästämiseen ja talouden hallintaan. Miksi pelkäät vastuuta noin kovin?
 
[QUOTE="CVT";29894946]Mihin olet käyttänyt kaikki rahat? Siis mitä ostit vuokrarahoilla? Mä olen myös nuorempana toiminut samalla tavalla :( luottotiedot ei mennyt ja vieläkin maksan vanhoja velkoja pankkiin. Suosittelen kulujen tarkkailua. Kirjaamalla ylös niitä. Itse löysin kipinän säästämiseen ja talouden hallintaan. Miksi pelkäät vastuuta noin kovin?[/QUOTE]

En oikeastaan mihinkään järkevään ja silti kaikkeen. En ole varsinaisesti mikään shoppailuholisti enkä välitä kalliista vaatteista tms. Mutta käytän rahaa silti tyhmästi ja masentuneena huomaan piristäväni itseäni turhilla asioilla, esim. Ostan lapselle turhuuksia, käytän ruokakauppaan liikaa rahaa, pienistä puroista eli 5-15€ ostoksista kertyy ihan huomaamatta satoja euroja ja olen taas lirissä...

Ja muutamalle kyselijälle, se on nyt tarkoituskin että mies hoitaa tästä lähin aivan kaiken.

Nyt vain yritän kerätä voimia käydä tämä keskustelu illalla läpi,
pitää todella psyykata itseäni etten jänistä...
Kaiken tunnustaminen ja epäonnistumisen myöntäminen on asia erikseen,
lisäksi pelottaa seuraukset ja millainen huominen päivä on tälle perheelle,
vai onko enää minkäänlainen :'(
 
Et halunnut tällaista vastausta, mutta lue kuitenkin tämäkin loppuun. Minä uskon, etten vain ole kasvanut aikuiseksi. Miehesi on korjannut virheesi ja olet aina luottanut siihen, että hän auttaa, joku hoitaa ja huolehtii asiat kuntoon.

Minulla on vähän samanlainen tausta. Parikymppisenä pitkästä parisuhteesta eronneena käyttäydyin samoin, järjestin itseni velkoihin, en maksanut laskuja, menetin ihmissuhteitakin sillä idioottimaisella käytöksellä. Äiti ja isä sitten aina auttoivat, kunnes heihinkin välit menivät joksikin aikaa. Olin lopulta asunnoton ja olen jopa etsinyt ruokaa roskiksestakin :( Minä, kaunis, ihana, se kenen kanssa kaikki halusivat pitää hauskaa ja olla ystävä. Melkein menetin ihan kaiken eikä itsemurha ajatukset olleet yhtään vieraita minullekaan.

Sitten tapahtui jotain. Minä vaan prkl päätin kasvaa aikuiseksi ja laittaa asiat kuntoon. Olin vuosia tehnyt velkaa ja kaikki oli niin päin persettä, ei töitä, opiskelut olin lopettanut jne. Hain surkeaan pieni palkkaiseen työhön, jossa tunsin kuitenkin olevani taas oikea ihminen ja pärjäsin. Samalla hain sitten taas opiskelemaan.. Tarina olisi pitkä, mutta siitä lähti minun elämäni taas nousuun, asenteen muutoksella. Päätin, että nyt riitti tämä pelleily. Nyt jo reilu 10 vuotta myöhemmin kukaan uusi ihminen elämässäni ei tätä uskoisi. Osa vanhoistakin on yhä tallella, kiitos heille siitä :) Olen korkeasti koulutettu, luen töiden ohella toistakin maisteritutkintoa, työskentelen hyvässä työssä, palkkani on hyvä, asun ihanalla ja arvostetullakin asuinalueella Helsinkin keskustan liepeillä. Luottotiedot olen saanut jo vuosia sitten takaisin. Maksoin hirvittävät velkani kovalla työllä, kovalla säästämisellä ja kovalla asenteella. Olen nyt onnellinen. :)

Mitä mies päättääkään tehdä, sinä kyllä pärjäät, mutta nyt on aika sitten tehdä itse asioille muutos. Kaikkea hyvää sinulle :)
 
siis etteT piti lukea ensimmäisessä lauseessa :) Ja pointtina myös se, että älä sitä diagnoosia niin odota, ei se mitään muuta, kaikki on ihan sinusta itsestäsi kiinni.
 
Ehdottomasti soita sinne psykiatriselle sairaanhoitajalle!
En usko, että ongelmiasi vähätellään, jos kerrot tuon. Tai edes, että sähköt on katkaistu tämän takia ja ulosottomiehetkin melkein ovea kolkutelleet.

Et ole ensimmäinen etkä ainoa, joka kärsii tuollaisesta. Siksi sinut otetaan ihan vakavasti ja autetaan eteenpäin. Sinun pitää kuitenkin olla itse se aktiivinen hoitoa hakeva osapuoli apua saadaksesi. Se tarkoittaa, että soitat säännöllisesti uudestaan, menet tapaamisiin, olet avoin, sanot ääneen todella tarvitsevasi apua.

Mutta jos olet noin rohkea, sinua voidaan auttaa! Ja voit kehittyä miehesi luottamuksen arvoiseksi.
 
Kiitoksia kaikille kommenteista.

Helpottavaa ymmärtää se etten ole ensimmäinen enkä suinkaan viimeinen kuka itsensä näin syvään suohon ajaa, ja asiat voisivat olla huonomminkin, onhan minulla vielä perhe tässä ympärillä,
ja halu ja syy jatkaa eteenpäin.

Lueskelin mielenkiinnosta ADHD ja ADD jutuista, ja tunnistin itseni monista oireenkuvista.
Vaikkei itse diagnoosi mitään ratkaisisi, se tekisi asian itselleni helpommaksi kun voisin tämän sairaan sekasorron sisältäni nimetä joksikin ja alkaa taistella sitä vastaan.
Parantua siitä.
Tähän asti on tuntunut että taistelen vain itseäni vastaan.
Ja eihän se etene mihinkään...

Olen yrittänyt saada itseni ja elämäni hallintaan kuukausibudjeteilla ja muuttamalla kaiken käyttörahan käteiseksi, seuraamalla kuitteja ja tekemällä kaiken niinkuin elämänhallinta oppaat opettavat,
mutta kun se "mörkö" ottaa minusta vallan, tiedän mitä minun pitäisi tehdä enkä silti tee sitä. Hullua eikö?
Toimin oman järkenikin vastaisesti ja kaikki se hallinta ja kontrolli jota olen muutaman kuukauden ylläpitänyt vajoaa kankkulan kaivoon ihan silmänräpäyksessä.
Se on oikeasti kuin jokin junaonnettomuus kun ensimmäinen vaunu suistuessaan vetää loputkin raiteiltaan.
Yleensä sen alamäen aloittaa jokin takaisku, mutta nyt tämän viimeisimmän, en oikein edes tiedä.
Tai onhan tässä ollut kaikkea, muutto, parisuhteen ristiriitoja normaalia enemmän ja jouduin lomautukselle töistäni. Ehkä ne ja raskaushormonit sysäsivät tämän alamäen liikkeelle.

Tuntuisi ehkä helpoimmalta lykätä tämä keskustelu miehen eteen,
tuntuu että sanat muuttuvat puuroksi kurkkuuni kun yritän alkaa puhua.
Ja niinkuin monesti ennenkin, jossain vaiheessa romahdan hysteerisesti itkeväksi romukasaksi josta ei ota enää mitään selvää...
Joten ehkä fiksumpaa olisikin laittaa mies lukemaan tämä.
 

Similar threads

Yhteistyössä