P
PV
Vieras
Minä olen parantuva patologinen valehtelija. Olen valehdellut niin kauan kuin muistan. Juuri noissa pikkuasioissa (kerron käyneeni hampurilaisella vaikka kävin pizzalla jne.) ja sitten olen kertonut leuhkoja tarinoita itsestäni.
Ymmärrän jokaista joka vihaa minua tai kaltaisiani. Itsekin vihaan muita valehtelijoita. Aiheutamme paljon mielipahaa. Viimeistä lukuun ottamatta kaikille tyttöystävilleni olen valehdellut.
Suurin piirtein 17-v. saakka olen tajunnut olevani patologinen valehtelija, yhdelle ihmiselle olen tämän jopa sanonut. En tehnyt asialle mitään ennen kuin ehkä 4-5 vuotta sitten tajusin kuinka hävettävää tuollainen valehtelu oli. Silloisessa työpaikassani tuli vastaan muutamakin ilmiselvä patologinen valehtelija, josta kaikki tiesivät että ne olivat paskanpuhujia.
Aloin kiinnittää asiaan huomiota. Inhosin noita muita valehtelijoita ja tajusin että koska minulla oli itsetunto-ongelmia ja pönkitin itsetuntoa valehtelulla, ei itsetuntoni todellisuudessa voisi ikinä parantua valehtelemalla, sillä silloin olisin juuri sellainen epäkelpo yksilö, jollainen en halunnut olla. Ihailen suoraselkäisiä, rehtejä ihmisiä ja valheillani yritin uskotella ihmisille olevani juuri sellainen.
Tarkkailin valehteluani ja jos huomasin ennakkoon että nyt on lipsahtamassa valhe, suljin suuni. Alkuun se ei läheskään aina onnistunut. Valheiden määrä kuitenkin vähä vähältä väheni ja niiden laatu myös lieveni. Ja työ- ja kaveriporukoissa kun on tapana kertoa tarinoita ja panna niihin vähän ameriikan-lisää (eli liioitella) niin olen yrittänyt välttää tämäntyyppistäkin valehtelua, vaikka sosiaalisesti tuollainen on aika hyväksyttyä ja yleistä.
Nyt kolmikymppisenä olen päässyt tavastani isolta osin eroon. Valehtelen kyllä pomolle, jos tulen myöhässä töihin, mutta en keksi tarinoita.
Joskus kuitenkin saattaa lipsahtaa. Todennäköisesti jokin hyvin pieni juttu. Isoja valheita en ole enää miesmuistiin keksinyt. Näin ollen olen sitä mieltä että kenties patologisesta valehtelusta ei voi kokonaan parantua, mutta se on hallittavissa. Se on pelkästään omasta tahdosta kiinni, muttei helppoa ja siinä pitää olla kärsivällinen.
Ymmärrän jokaista joka vihaa minua tai kaltaisiani. Itsekin vihaan muita valehtelijoita. Aiheutamme paljon mielipahaa. Viimeistä lukuun ottamatta kaikille tyttöystävilleni olen valehdellut.
Suurin piirtein 17-v. saakka olen tajunnut olevani patologinen valehtelija, yhdelle ihmiselle olen tämän jopa sanonut. En tehnyt asialle mitään ennen kuin ehkä 4-5 vuotta sitten tajusin kuinka hävettävää tuollainen valehtelu oli. Silloisessa työpaikassani tuli vastaan muutamakin ilmiselvä patologinen valehtelija, josta kaikki tiesivät että ne olivat paskanpuhujia.
Aloin kiinnittää asiaan huomiota. Inhosin noita muita valehtelijoita ja tajusin että koska minulla oli itsetunto-ongelmia ja pönkitin itsetuntoa valehtelulla, ei itsetuntoni todellisuudessa voisi ikinä parantua valehtelemalla, sillä silloin olisin juuri sellainen epäkelpo yksilö, jollainen en halunnut olla. Ihailen suoraselkäisiä, rehtejä ihmisiä ja valheillani yritin uskotella ihmisille olevani juuri sellainen.
Tarkkailin valehteluani ja jos huomasin ennakkoon että nyt on lipsahtamassa valhe, suljin suuni. Alkuun se ei läheskään aina onnistunut. Valheiden määrä kuitenkin vähä vähältä väheni ja niiden laatu myös lieveni. Ja työ- ja kaveriporukoissa kun on tapana kertoa tarinoita ja panna niihin vähän ameriikan-lisää (eli liioitella) niin olen yrittänyt välttää tämäntyyppistäkin valehtelua, vaikka sosiaalisesti tuollainen on aika hyväksyttyä ja yleistä.
Nyt kolmikymppisenä olen päässyt tavastani isolta osin eroon. Valehtelen kyllä pomolle, jos tulen myöhässä töihin, mutta en keksi tarinoita.
Joskus kuitenkin saattaa lipsahtaa. Todennäköisesti jokin hyvin pieni juttu. Isoja valheita en ole enää miesmuistiin keksinyt. Näin ollen olen sitä mieltä että kenties patologisesta valehtelusta ei voi kokonaan parantua, mutta se on hallittavissa. Se on pelkästään omasta tahdosta kiinni, muttei helppoa ja siinä pitää olla kärsivällinen.