Voiko tälläinen parisuhde vielä "piristyä", voiko kuolleita tunteita elvyttää?

["Milja"]

10 vuotta oltu yhdessä, joista viimeiseen kolmeen vuoteen en ole enää tuntenut rakkautta. Seksihalut ovat totaalisesti kuolleet, seksiä ei välillä ole edes puoleen vuoteen enkä todella halua miestäni. Hän on ihan hyvä mies, hyvä isä, hyvin sitounut kotiin ja parisuhteeseen, hoitaa raha-asiat hyvin, on komea... ei sillä tavoin siis mitään vikaa. Mutta en vain halua häntä enkä tunne lämpimiä tai rakkaudellisia tunteita. Tuntuu ettemme ole samalla aaltopituudella, mies kyllä puhuu mutta olemme täysin eri tasolla.
Paljon olen yrittänyt, järjestänyt yhteisiä hotelliöitä, ravintola illallisia, ulkomaanlomia eli olemme ottaneet kahdenkeskistä aikaa hoitaaksemme suhdettamme. Mutta ei apua, viimeksi ulkomailla tunsin jo isoa halua päästä pois hänen seurastaan viimeisinä päivinä.

Lapsia on kaksi. Heidän perhettään en haluaisi rikkoa, mutta joskus katkerat ajatukset valtaavat mieleni. Tässäkö tämä elämä sitten on? Elää ja olla, äiti ja työntekijä, mutta kaikki naiseus kuollut ja kuopattu, ilman tunnetta siitä että on todella elossa. Tarkoitan että taannoin tapasin erään tutun miehen jonka kanssa juttelin pitkään ja voi sitä kipinää ja sitä kauan kadoksissa ollutta halua ja intohimoa sisälläni mikä heräsi. En tietenkään tehnyt mitään, mutta tajusin etten ole kuollut. Nainen ja seksuaalisuus minussa elää jossain, mutta tässä liitossani se kaikki on tukahdutettu. Mitä tehdä? Elää näin ja katkeroitua. Olla kolmekymppisenä sisältä kuollut kuori.

 

["vieras"]

Aika huonolta vaikuttaa, mutta jos tosissaan haluaa vielä yrittää, niin ehkä jotain parisuhdeterapiaa vois kokeilla. Joskus ulkopuolisen näkökulmasta on apua.

 

[astrolabe]

Miksei vois piristyä? En tosin usko, että se pelastus on harvoissa romanttisissa illallisissa, vaan siinä, että on toisen seurassa tarpeeksi. Tällä kuvittelisin olevan vaikutusta oksitosiinin eritykseen ja sitä kautta myös parisuhteeseen? Ongelmanahan sinulla ei ole huono mies, ei edes huono parisuhde. Ainoastaan oma viilentynyt lähestymistapa. Kyllä kerran kiehuneen veden voi uudelleen tulille laittaa, ei tartte kattilaa vaihtaa?

 

["vaimo"]

Tuo on kauhuskenaarioni parisuhteen rappiotilasta. Ja olen itselleni luvannut että jos löydän itseni tuosta tilasta ja nuo kahdenkeskiset matkat ja korjausyritykset eivät auta, otan eron.
Olet vielä nuori, kuten varmaan miehesikin. Elämällä voi olla teille vaikka mitä tarjota. Ehkä alunperinkin olette pariutuneet vääristä syistä. Se ei riitä että toinen on komea, hyvä tyyppi, hieno isä, kunnon mies. Pitää olla kipinää, muuten se oma sielu sammuu.

 

[ppp]

Jaa-a vaikea sanoa jos todellista tahtoa löytää toisensa uudellee ei molemmilta "löydy" suhteelle on varmasti vaikea mitään tehdä. Tahto ei ehkä ole vain löydettävissä vaan se on ennenkaikkea päätös että suhdetta halutaan jatkaa ja molemmat haluavat panostaa suhteen onnellisuuteen. Jotta asia ei ole aivan yksiselitteistä ja suoraviivaista suhteessa myös molempien tulee olla onnellisia yksilöinä, on turha odottaa että toinen tuo sen onnen tarjottimella.

 

["Milja"]

[QUOTE="vaimo";26909806]Tuo on kauhuskenaarioni parisuhteen rappiotilasta. Ja olen itselleni luvannut että jos löydän itseni tuosta tilasta ja nuo kahdenkeskiset matkat ja korjausyritykset eivät auta, otan eron.
Olet vielä nuori, kuten varmaan miehesikin. Elämällä voi olla teille vaikka mitä tarjota. Ehkä alunperinkin olette pariutuneet vääristä syistä. Se ei riitä että toinen on komea, hyvä tyyppi, hieno isä, kunnon mies. Pitää olla kipinää, muuten se oma sielu sammuu.[/QUOTE]

Mä en tiedä mitkä on väärät syyt pariutua, me kyllä olimme todella rakastuneita alkuun. Ja sitä kesti noin viisi vuotta siis todellista alkuhuumaa, en nähnyt edes ketään muuta tai mitään muuta, mies oli kaikkeni. Olimme todella onnellisia ja koen edelleen, että hän on ollut elämäni rakkaus. Mutta mitä sitten tapahtui... en tiedä. Kuopus syntyi ja jotenkin kaikki tapahtumat siinä muuttivat minua ihmisenä, heittäydyin täysillä äitiyteen, uskon että pystyin siihen koska parisuhteeni oli niin hyvä eli pystyin olemaan vain ja täysillä äiti ja elämään vauvalle ja toki taaperollekin myös. Samalla itselläni ne tunteet miestä kohtaan kuolivat. Siitä on nyt viisi vuotta aikaa ja kolme vuotta sitten myönsin viimein itselleni, että näin on käynyt. Sen jälkeen olen todella yrittänyt saada asioita toimimaan, mutta en vain saa itseäni tuntemaan mitään.

Ei ne romanttiset illalliset tai matkat todella merkitse mitään jos ei ole sitä romanttista virettä siinä välillä. EI vaan ole, ei mitään. Ei muuta kuin halu jonnekin muualle, mutta minne... ei mulla kuitenkaan ole voimavaroja tai suuria haluja lähteä eroamaan ja rikkomaan lapsilta sitä mitä heillä on. Mutta en halua elää ilman rakkautta tai seksiäkään, vaikka luulin että siihen pystyn.

 

["jertta"]

[QUOTE="Milja";26909840]Mä en tiedä mitkä on väärät syyt pariutua, me kyllä olimme todella rakastuneita alkuun. Ja sitä kesti noin viisi vuotta siis todellista alkuhuumaa, en nähnyt edes ketään muuta tai mitään muuta, mies oli kaikkeni. Olimme todella onnellisia ja koen edelleen, että hän on ollut elämäni rakkaus. Mutta mitä sitten tapahtui... en tiedä. Kuopus syntyi ja jotenkin kaikki tapahtumat siinä muuttivat minua ihmisenä, heittäydyin täysillä äitiyteen, uskon että pystyin siihen koska parisuhteeni oli niin hyvä eli pystyin olemaan vain ja täysillä äiti ja elämään vauvalle ja toki taaperollekin myös. Samalla itselläni ne tunteet miestä kohtaan kuolivat. Siitä on nyt viisi vuotta aikaa ja kolme vuotta sitten myönsin viimein itselleni, että näin on käynyt. Sen jälkeen olen todella yrittänyt saada asioita toimimaan, mutta en vain saa itseäni tuntemaan mitään.

Ei ne romanttiset illalliset tai matkat todella merkitse mitään jos ei ole sitä romanttista virettä siinä välillä. EI vaan ole, ei mitään. Ei muuta kuin halu jonnekin muualle, mutta minne... ei mulla kuitenkaan ole voimavaroja tai suuria haluja lähteä eroamaan ja rikkomaan lapsilta sitä mitä heillä on. Mutta en halua elää ilman rakkautta tai seksiäkään, vaikka luulin että siihen pystyn.[/QUOTE]
Tuo on se paha sudenkuoppa mihin liian moni äiti uppoaa. Aletaan äidiksi ja lopetetaan puolisona olo. Jos laittaa asian näin päin: Mitä jos itsellesi tärkeä ihminen, läeinen ja rakas, päättääkin yhtäkkiä unohtaa sinut, veukeella että joku toinen tarvitsee häntä enemmän tietyn aikaa. Ei voi olettaa että kovin moni liitto kestää tuota ilman vaurioita. En minä ainakaan kestäsi jos läheinen ja rakasa "hylkäisi" vaikka ihan järjellisenkin syyn vuoksi. Ihminen se aikuinenkin on ja tarvitsee toista aikuista. Ihan siinä missä lapsi tarvitseen aikuista. Ei ne tarpeet muutu vaikka kasvamme aikuisiksi - eikä niitä sen vuoksi saa työntää sivuun "Vauva-ajaksi".

Ei liene ihme että olette etääntyneet toisistanne. Se on todella valitettavaa. Mutta mietippä mihin miehessäsi joskus rakastuit? Hän luultavasti on edelleen se sama mies. Mutta oletko sinä sama nainen johon miehesi rakastui? Vai oletko nyt vaan äiti, lastesi tuki ja turv, muuttunut nainen? Jokainen meistä toki muuttuu elämän aikana. Mutta pointti on se että naisuden sijalle on tullut pelkkä äitiys.

Mitä vaihtamiseen tulee. Toki se voi olla ratkaisu - mutta kykenetkö olemaan varma ettei sama tylsyys iske seuraavassakin liitossa? Toki teille ei ehkä tulisi enää lapsia rasitteeksi (uusia siis) tai jos tuleekin, ymmärrät nyt että sinun ei tarvitse olla pelkästää äiti, ollaksesi hyvä äiti. Vaan voi olla sekä nainen että äiti. Molempia. Ja molemmilla puolilla on sinulla paikka sydämmessä.

Oletko puhunut miehesi kanssa aiheesta?

 

["Minnis"]

Ei se vaihtamalla parane. Tietyn alkuhuumasyklin jälkeen uuden miehen kanssa on samanlainen tilanne. Siinä vaiheessa rupee itse surkuttelemaan sitä että rikkoi lapsilta perheen. Ja jatkumona sekin suhde todennäköisesti kariutuu.

Jos olet luvannut rakastaa, rakasta. Pelkän intohimon perässä ei kannata lähteä ns. hyvää suhdetta pilaamaan. Oma asenne ratkaisee pitkälle. Mitä enemmän ajattelet ettet rakasta sitä kauemmaksi ajatuksesi miehestäsi menee. Tsemppiä. Itse suosittelen kipinän virittämistä uudelleen, jos vain tahtoa löytyy. Jo lastenkin takia.

 

[ppp]

Jotenkin tuossa tilanteessa ajattelisin että parasta olisi panostaa niihin asioihin jotka tekee minut onnelliseksi tässä ja nyt. Unohtaa (ainakin joksikin aikaa) se kaipuu jonnekin muualle ja osittain hakea "korvikkeita" sille romantiikan nälälle.

Useissa tilanteissa huomaa että ei oikein itsekään tunne itseää, sitä mikä minut tekee onnelliseksi. Se voi hyvinkin olla täysin jotakin muuta kuin mitä olen olettanut, jotakin muuta kuin mistä naapurin Liisa tai ystäväni tulee onnelliseksi.
Rakkaudenkielikin voi puolisoilla olla hyvin erilainen. Kuvittelin että puoliso syttyy kosketuksista, mutta hän kokeekin saavansa rakkauden viestin perille paremmin kehuista kannustavista sanoista tai pienistä (tai isommista) "palveluksista". Aina sekään ei ole ihan selvää mikä minulle on luotevin tapa tuntea rakkautta ja saada sen viesti perille.

 

["mies"]

Oppikaa taas tästä pieni asia. Parisuhdetta ei voi laittaa holdiin kun lapset on pieniä. Niin se vaan on.

 

[Orion-]

Teetkö omia asioita, ilman lapsia? Harrastuksia?

 

[se oli siinä]

[QUOTE="mies";26909994]Oppikaa taas tästä pieni asia. Parisuhdetta ei voi laittaa holdiin kun lapset on pieniä. Niin se vaan on.[/QUOTE]

samaa vois sanoa siitäkin ettei parisuhdetta voi laittaa holdiin siks aikaan kun taloa rakennetaan... varsikaan jos se rakentaminen kestää kauan niin kun meillä kesti lähes 3v. Paskaksi mennyt parisuhde... vähän samoja fiiliksiä kun ap:lla...

 

[ei väkisin rakastu uudelleen]

Näin se vain on ja miksi pitäisikään,täällä elämme vain kerran,miksi pitäisi väkisin roikkua toisen kanssa vuodesta toiseen jos vain ei tunteita ole toista kohtaan,en tekisi sitä edes lasten vuoksi.

 

["Milja"]

Teetkö omia asioita, ilman lapsia? Harrastuksia?

Teen kyllä, olen kaivannut ja ottanutkin paljolti omaa aikaa nyt. Ystävät ovat tulleet tärkeämmälle sijalle ja näen heitä, käyn ulkona jne.
Mutta toki olen myös miettinyt, että olisiko opiskelmaan lähtö ts. alan vaihto sellainen mikä toisi intohimon takaisin elämääni, en nyt tarkoita seksihaluja vaan olisko se kaipaamani muutos.
Miehellä on työ joka on hänelle intohimo, hän on siis yrittäjä ja hän ei näe suhteessamme mitään vikaa, kokee edelleen rakastavansa ja haluavansa minua eli olen miettinyt onko osaltaan ongelma mulla se ettei ole sellaista samanlaista elämänpaloa kuin hänellä työnsä.

 

["Milja"]

[QUOTE="mies";26909994]Oppikaa taas tästä pieni asia. Parisuhdetta ei voi laittaa holdiin kun lapset on pieniä. Niin se vaan on.[/QUOTE]

Ja tästä voisi myös oppia sen, että elämä ei ole mustavalkoista eikä pelkästään tahdon asia. Joskus asioita tapahtuu, joskus tunteet ovat suurempia kuin järki. Kuopuksen vauva-aika oli elämäni onnellisinta, en päivääkään vaihitaisi pois. Eikä mieheni ollut perheestämme mitenkään holdilla, ihan rakastava ja läsnäoleva isä hänkin oli. Myös hän on valinnut lapsen nukuttamisen ja kädestä pitämisen sen sijaan, että olisi syönyt illallista kanssani, juonut lasin viiniä avaamastani pullosta. Yksin olen monet kerrat keittiössä odottanut -turhaan.
Ja mies ei ole kärsinyt, hän on sanonut koko ajan olevansa onnellinen ja rakastavansa, hän ei kuulemma halua muuta vaan kaikki on hyvin.

 

["Milja"]

samaa vois sanoa siitäkin ettei parisuhdetta voi laittaa holdiin siks aikaan kun taloa rakennetaan... varsikaan jos se rakentaminen kestää kauan niin kun meillä kesti lähes 3v. Paskaksi mennyt parisuhde... vähän samoja fiiliksiä kun ap:lla...

Juuri näin. Me rakennamme myös nyt tai mies rakentaa. Hän sitä halusi ja hänelle se on intohimo kun liippaa läheltä myös työtään. Hän saa siitä energiaa ja voimaa. Mä en. Yököttää koko projekti.

 

[se oli siinä]

[QUOTE="Milja";26910062]Juuri näin. Me rakennamme myös nyt tai mies rakentaa. Hän sitä halusi ja hänelle se on intohimo kun liippaa läheltä myös työtään. Hän saa siitä energiaa ja voimaa. Mä en. Yököttää koko projekti.[/QUOTE]

Vähän sama homma meillä. Mies halus rakentaa. Minä en pitänyt juttua alkuunkaan hyvänä ideana(rakentaminen+vauva-aika yhtäaikaa). Meni sitten kuitenkin ostamaan tontin, otti lainaa ja valitsi talon. Ei sitten ottanut mua osalliseksi siihen ollenkaan, eli mä en omista mitään. Menee asiat aika hankalaksi kun mies omistaa talon ja kaiken silti se olettaa että mun pitäis osallistua talon rakentamiseen ym. Mä taas koen ettei mun saisi osallistua kun en omista mitään. Jos se sitten ei tykkää että mä asun täällä "ilmaiseksi" niin mä voin kyllä muutta pois mutta sekään ei passaa hälle...

 

[ppp]

[QUOTE="Milja";26910054]Ja tästä voisi myös oppia sen, että elämä ei ole mustavalkoista eikä pelkästään tahdon asia.[/QUOTE]

Mustavalkoista elämä ei toki ole ja onnelliseksi kaikki ei tule samoista asioista. Toisen tahtoa ei voi eikä pidäkään pakottaa, mutta melko pitkälle se että olen ja haluan olla onnellinen on kiinni tahdosta ja siitä miten suhtaudun itseeni, omaan tilanteeseeni, teenkö asioita jotka juuri minut saavat onnelliseksi jne.

 

["Jäämies"]

[QUOTE="Milja";26910054]Ja mies ei ole kärsinyt, hän on sanonut koko ajan olevansa onnellinen ja rakastavansa, hän ei kuulemma halua muuta vaan kaikki on hyvin.[/QUOTE]

Teillä ei siis ole keskusteltu "ongelmasta" tai sinä et ole ilmaissut omia muutoksia tunteissasi. Yksinhän et voi parisuhdettasi korjata, et vaikka vain sinä olet "hukassa" oleva osapuoli.

Vastaus kysymykseesi. Kyllä tunteet voivat herätä ja parisuhde piristyä. Ne tuskin tulevat samanlaisena kuin olivat suhteen alussa. Vuosikymmenen yhdessä olon jälkeen vain harvat pystyvät pitämään sen alkuperäisen kipinän ja intohimon. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään vähempää. Kumppani on niin tuttu, ettei häneen voi ihastua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Poikkeuksiakin tietenkin on

 

["Milja"]

[QUOTE="Jäämies";26910115]Teillä ei siis ole keskusteltu "ongelmasta" tai sinä et ole ilmaissut omia muutoksia tunteissasi. Yksinhän et voi parisuhdettasi korjata, et vaikka vain sinä olet "hukassa" oleva osapuoli.

Vastaus kysymykseesi. Kyllä tunteet voivat herätä ja parisuhde piristyä. Ne tuskin tulevat samanlaisena kuin olivat suhteen alussa. Vuosikymmenen yhdessä olon jälkeen vain harvat pystyvät pitämään sen alkuperäisen kipinän ja intohimon. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään vähempää. Kumppani on niin tuttu, ettei häneen voi ihastua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Poikkeuksiakin tietenkin on [/QUOTE]

MIten niin emme ole keskustelleet ongelmasta? Olen kyllä puhunut, sanonut etten ole rakastanut häntä ainakaan kolmeen vuoteen ja en halua, ja kyllähän mies sen huomaan jos ei peitto heilu puoleen vuoteen. Olen ehdottanut pariterapiaa, sanonut etten ole onnellinen tai tyytyväinen tilanteeseemme. Olen todella puhunut, mutta kuten sanoin yksi asia on se, ettemme puhu samaa kieltä tai ole samalla aaltopituudella, miehen mielestä kaikki on hyvin tai mä vaan vähän kiukuttelen kun kerron miltä tuntuu ja kysyy seuraavana päivänä, että joko olen paremmalla tuulella. Olen kyllä kertonut ettei ole tuulesta tai mielialasta kiinni vaan näin tunnen ja koen, mutta hän ei halua sitä nähdä. Sanoo sitten vaan ettei ole mihinkään lähdössä, eikä eroamassa.

 

[ppp]

[QUOTE="Jäämies";26910115]Teillä ei siis ole keskusteltu "ongelmasta" tai sinä et ole ilmaissut omia muutoksia tunteissasi. Yksinhän et voi parisuhdettasi korjata, et vaikka vain sinä olet "hukassa" oleva osapuoli.

Vastaus kysymykseesi. Kyllä tunteet voivat herätä ja parisuhde piristyä. Ne tuskin tulevat samanlaisena kuin olivat suhteen alussa. Vuosikymmenen yhdessä olon jälkeen vain harvat pystyvät pitämään sen alkuperäisen kipinän ja intohimon. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään vähempää. Kumppani on niin tuttu, ettei häneen voi ihastua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Poikkeuksiakin tietenkin on [/QUOTE]

Peesi, sen verran tarkentaen että keskustelu ei tarkoita vain sitä että tunteista tai ongelmista on puhuttu. Se tarkoittaa myös sitä että molemmat on tulleet kuulluksi ja ymmärretyksi.

 

["Milja"]

Mustavalkoista elämä ei toki ole ja onnelliseksi kaikki ei tule samoista asioista. Toisen tahtoa ei voi eikä pidäkään pakottaa, mutta melko pitkälle se että olen ja haluan olla onnellinen on kiinni tahdosta ja siitä miten suhtaudun itseeni, omaan tilanteeseeni, teenkö asioita jotka juuri minut saavat onnelliseksi jne.

Näinhän se on. Kolme vuotta olen pyrkinyt tyytyväisuuteen ja onnellisuuten muun laisin keinoin, olen harrastanut, lukenut, käynyt konserteissa, elänyt yhä lapsille ja nauttien heistä... tiedän ettei onnea minuun voi kukaan muu istuttaa vaan se on mielentila. Mutta kolmea vuotta.... olen vain paennut sitä, että tämä suhde saa minut kuolemaan sisältä. En voi valehdella itselleni ettei minulla ole haluja olla nainen, tuntea itseni naiseksi, haluta seksiä ja sellaista eloa ja kipinää elämässäni. Ehkä mä jatkan vielä seuraavat kolme vuotta, tappaen väkisin sitä puolta itsessäni. Sitten huomaan että elämäni oli ohi, elin tuntematta intohimoa.

 

["Jäämies"]

[QUOTE="Milja";26910139]MIten niin emme ole keskustelleet ongelmasta? Olen kyllä puhunut, sanonut etten ole rakastanut häntä ainakaan kolmeen vuoteen ja en halua, ja kyllähän mies sen huomaan jos ei peitto heilu puoleen vuoteen. Olen ehdottanut pariterapiaa, sanonut etten ole onnellinen tai tyytyväinen tilanteeseemme. Olen todella puhunut, mutta kuten sanoin yksi asia on se, ettemme puhu samaa kieltä tai ole samalla aaltopituudella, miehen mielestä kaikki on hyvin tai mä vaan vähän kiukuttelen kun kerron miltä tuntuu ja kysyy seuraavana päivänä, että joko olen paremmalla tuulella. Olen kyllä kertonut ettei ole tuulesta tai mielialasta kiinni vaan näin tunnen ja koen, mutta hän ei halua sitä nähdä. Sanoo sitten vaan ettei ole mihinkään lähdössä, eikä eroamassa.[/QUOTE]

Siitä vetelin johtopäätöksiä, kun sanoit, että miehen mielestä kaikki on kunnossa.

Ehkä mies ei ymmärrä, että ongelma on vakava tai ei halua myöntää ongelmaa. Tuosta on paha lähteä korjaamaan, jos toinen ei edes tiedosta ongelmaa tai pistää kaiken sinun "kiukuttelun" piikkiin. Jotain herätystä täytyisi tapahtua myös kumppanin osalta.

 

[ex?]

Meillä on sama tilanne, mutta niin päin, että mies ei rakasta enää eikä halua edes yrittää. Minusta se on tosi paskamaista, 15 vuotta yhdessä ja 4 lasta, ja hän vain ilmoittaa että haluaa eron. Minusta tunteet olisi voinut elvyttää, siihen vain olisi pitänyt panostaa. Mutta hän on ollut välttelevä jo 2 vuotta ja itsekin tajuan jo, että ansaitsen parempaa, hän on tehnyt niin paljon pahaa minulle välinpitämättömyydellään, että itsetuntoni on ihan palasina. Joten eroamme sitten, varmasti voin paremmin, kun olen yksin lasten kanssa.

 

[ölli]

Oletko tietoinen miehesi tunteista sinua kohtaan? Oletko epävarma siitä minkälaisia tunteita hänessä herätät, voisitteko istua keskustelemaan siitä jos hän ei ilmaise/osaa ilmaista tunteitaan sinua kohtaan? Tottakai jokainen kaipaa huomioa ja ihailua, pitkässä parisuhteessa sitä täytyy vaalia ja uskon että löydätte sen jos nostatte kissan pöydälle ja kerrot mitä kaipaat mieheltäsi ja tiesutelet tietysti myös hänen kaipaamiaan asioita joita hän ehkä mielestään jää ilman molemmat vaan töppöstä toisen eteen ja yhdessä asioita selvittämään. Tsemppiä!