K
Keittiönoita
Vieras
Avaan jo valmiiksi sateenvarjon, mutta...
Kun mä olin 1960-luvulla lapsi, asuttiin helsinkiläisessä lähiössä pienessä kerrostalokolmiossa vuokralla. Neliöitä taisi olla 58. Isä, äiti, 6 vuotta vanhempi siskoni ja minä. Isä oli aloittelva yksityisyrittäjä, äiti kotiäiti. Samassa talossa asui paljon lapsia. Osalla isä oli jonkun suuren firman tj, äitikin saattoi olla lääkäri. Tuloerot olivat siis suuret.
Me lapset kuitenkin leikittiin siinä pihalla. Ei me ikinä mietitty, miksi Heli sai jouluisin Amerikan tädiltään upeita Barbie-nukkeja tai miksi Mikon isä ei ollut töissä vaan istui pyörätuolissa. Meidän vanhempamme eivät koskaan kertoneet, mihin tasa-arvoisuuden nimissä meidän pitäisi olla oikeutettuja. Joten emme ymmärtäneet ahdistua siitä, mitä Helillä oli. Ei Mikkokaan ahdistunut siitä, että Helin isä ja mun isä kävi töissä. Aikuiset eivät opettaneet meille, että meidän pitäisikään siitä ahdistua. Meille lapsille kotona opetettiin meidän perheen arvot, meidän perheen säännöt ja meidän perheen mahdollisuudet. Kummallista, että me pihan tytöt ei ymmärretty edes kadehtia Heliä, kun hän saapui nukkeleikkiin mukaan hienojen Amerikasta tuotujen nukenvaunujensa kanssa. Kukaan kun ei ollut kertonut meille, että Helin nukenvaunut oli paremmat ja hienommat kuin mitä meillä oli.
Jokainen perhe eli tavallaan, omien mahdollisuuksiensa mukaan. Ei kukaan siihen aikaan varmaan edes ajatellut, että Helin pitäisi pitää ne vaununsa kotonaan, jotta muille ei tulisi paha mieli. Tai että Heli ei olisi saanut lähteä tätinsä luokse Seattleen, koska me muut talon tenavat ei voitu edes kuvitellakaan pääsevämme ikinä Amerikkaan. Meidät kasvatettiin siihen, että Helin perhe elää noin, Mikon perhe näin ja meidän perhe taas tällä tavoin. Eikä koskaan edes ajateltu, että meidän olisi pitänyt voida elää samalla tavalla kuin jonkun toisen perhe. Olimme autuaan tietämättömiä tasa-arvosta.
Ja kun me kasvettiin isoiksi, ei meitä häirinhnyt, että Helin poikaystävä kurvasi pihaan Mersulla ja mun poikaystävä Ladalla. Ja Mikkokin oli tosi onnellinen saadessaan ajokortin, vaikkei autoon varaa ollutkaan. Mikko riiasi tyttöystäväänsä polkupyörällä.
Tänä päivänä - ainakin musta tuntuu - tilanne on toinen. Lasten annetaan ymmärtää, että kaikilla on oikeus kaikkeen samaan, mitä muillakin on. Helistä olisi tullut nykyajattelun mukaan kiusaaja, koska sillä oli ne hienot nukenvaunut. Mikosta olisi tullut syrjäytynyt, koska sen isä oli pyörätuolissa. Ja musta olisi tullut tavis, joka musta kyllä tulikin
Olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa ympäristössä, jossa lapset olivat erilaisia ja saivat myös olla erilaisia. En tiedä, miten olisi käynyt, jos mut olsii lapsena opetettu kadehtimaan niitä Helin nukenvaunuja. Tai opetettu siihen, että "mun isä on parempi kuin Mikon isä". Mutta ei... me saatiin kasvaai ihan rauhassa täysin erilaisin oikeuksin, omaisuuksin ja mahdollisuuksin. Silti kaikki sulassa sovussa, koska kukaan aikuinen ei kertonut, että se oli epäoikeudenmukaista.
Ai niin, Helistä tuli lastentarhanope ja Mikosta silmälääkäri, jos jotakuta kiinnostaa.
Kun mä olin 1960-luvulla lapsi, asuttiin helsinkiläisessä lähiössä pienessä kerrostalokolmiossa vuokralla. Neliöitä taisi olla 58. Isä, äiti, 6 vuotta vanhempi siskoni ja minä. Isä oli aloittelva yksityisyrittäjä, äiti kotiäiti. Samassa talossa asui paljon lapsia. Osalla isä oli jonkun suuren firman tj, äitikin saattoi olla lääkäri. Tuloerot olivat siis suuret.
Me lapset kuitenkin leikittiin siinä pihalla. Ei me ikinä mietitty, miksi Heli sai jouluisin Amerikan tädiltään upeita Barbie-nukkeja tai miksi Mikon isä ei ollut töissä vaan istui pyörätuolissa. Meidän vanhempamme eivät koskaan kertoneet, mihin tasa-arvoisuuden nimissä meidän pitäisi olla oikeutettuja. Joten emme ymmärtäneet ahdistua siitä, mitä Helillä oli. Ei Mikkokaan ahdistunut siitä, että Helin isä ja mun isä kävi töissä. Aikuiset eivät opettaneet meille, että meidän pitäisikään siitä ahdistua. Meille lapsille kotona opetettiin meidän perheen arvot, meidän perheen säännöt ja meidän perheen mahdollisuudet. Kummallista, että me pihan tytöt ei ymmärretty edes kadehtia Heliä, kun hän saapui nukkeleikkiin mukaan hienojen Amerikasta tuotujen nukenvaunujensa kanssa. Kukaan kun ei ollut kertonut meille, että Helin nukenvaunut oli paremmat ja hienommat kuin mitä meillä oli.
Jokainen perhe eli tavallaan, omien mahdollisuuksiensa mukaan. Ei kukaan siihen aikaan varmaan edes ajatellut, että Helin pitäisi pitää ne vaununsa kotonaan, jotta muille ei tulisi paha mieli. Tai että Heli ei olisi saanut lähteä tätinsä luokse Seattleen, koska me muut talon tenavat ei voitu edes kuvitellakaan pääsevämme ikinä Amerikkaan. Meidät kasvatettiin siihen, että Helin perhe elää noin, Mikon perhe näin ja meidän perhe taas tällä tavoin. Eikä koskaan edes ajateltu, että meidän olisi pitänyt voida elää samalla tavalla kuin jonkun toisen perhe. Olimme autuaan tietämättömiä tasa-arvosta.
Ja kun me kasvettiin isoiksi, ei meitä häirinhnyt, että Helin poikaystävä kurvasi pihaan Mersulla ja mun poikaystävä Ladalla. Ja Mikkokin oli tosi onnellinen saadessaan ajokortin, vaikkei autoon varaa ollutkaan. Mikko riiasi tyttöystäväänsä polkupyörällä.
Tänä päivänä - ainakin musta tuntuu - tilanne on toinen. Lasten annetaan ymmärtää, että kaikilla on oikeus kaikkeen samaan, mitä muillakin on. Helistä olisi tullut nykyajattelun mukaan kiusaaja, koska sillä oli ne hienot nukenvaunut. Mikosta olisi tullut syrjäytynyt, koska sen isä oli pyörätuolissa. Ja musta olisi tullut tavis, joka musta kyllä tulikin
Olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa ympäristössä, jossa lapset olivat erilaisia ja saivat myös olla erilaisia. En tiedä, miten olisi käynyt, jos mut olsii lapsena opetettu kadehtimaan niitä Helin nukenvaunuja. Tai opetettu siihen, että "mun isä on parempi kuin Mikon isä". Mutta ei... me saatiin kasvaai ihan rauhassa täysin erilaisin oikeuksin, omaisuuksin ja mahdollisuuksin. Silti kaikki sulassa sovussa, koska kukaan aikuinen ei kertonut, että se oli epäoikeudenmukaista.
Ai niin, Helistä tuli lastentarhanope ja Mikosta silmälääkäri, jos jotakuta kiinnostaa.
on, kun lähihoitaja Lissu ja Trukkikuski Keimo nyt kutienkin painavat niin kovasti duunia.
