voisko tän raskauden perua :( pelottaa

[surusilmä]

Miehen kanssa meille oli selvä asia,että haluamme toisen lapsen jossain vaiheessa. Pitkään puhuttiin ja mietittiin, koska olisi sopiva hetki. Sitten päätettiin, että tulla saa kun on tullakseen. No heti tärppäsi ekasta kierrosta. Olin niiiiiiiin onnellinen ja mies myös.

Tapahtui onnettomuus. Nyt olen yksin esikoisen kanssa.

Nyt huidellaan yli raskauden puolivälissä ja mua alkaa kammottaa. Miten mä jaksan kahden kanssa? Osaanko mä hoitaa enää vauvaa? Pitäisikö muuttaa isompaan asuntoon, vai asua tässä samassa kaksiossa? Mistä saan apua tarvittaessa?
Välillä tuntuu, että voi kun vois perua koko jutun. Halusin toisen lapsen, kaikki oli suunniteltua ja toivottua. Mutta en halunnut tätä yksin.
Tulevaisuuttakin mietin, miten äitiysloman jälkeen? Onko mun pakko lähteäkin nyt heti töihin, enkä saakaan seurata pienen ensiaskelia ja ekoja sanoja kotona, niinkuin oltiin suunniteltu? Miten me pärjätään taloudellisesti?

Pää on täynnä kysymyksiä vaille vastauksia. Miksi meille kävi näin?
Neuvolasta ei ole apua, ne sanoo, että kyllä minä pärjään. Pärjäänkö varmasti? Jaksanko? Osaanko? .....Haluanko?

Ulkona näkee isejä lasten kanssa leikkimässä. Neuvolassa vatsoja silittelemässä. Täällä lukee innolla odotuksessa mukana olevista iseistä, jotka höpöttelee masulle, kokeilee liikkeitä. Taidan olla masentunut.
Pelkään, että tämä stressi vaikuttaa vauvaan.

pitkä teksti.anteeksi.

 

[Nyt harmaana]

Rekisteröidy. Tiedän että tällä palstalla on (valitettavasti) ainakin yksi josta olisi vertaistukea.

 

[Henrietta]

Kaikkia varmaan kiinnostaa mitä on tapahtunut?

Toivottavasti sulla on ystäviä ja sukulaisia apuna :hug: Mä luulen kun vauva syntyy niin se menee luonnostaan,palautuu kaikki vauvajutut mieleen jne.

 

[Petomamma]

:hug: :hug: :hug: VOi hyvänen aika. Sinä tarvitset tukiverkkoa. Itte olen saanu molemmat pojat yksin (eri iseille) ja loppupelissä aina on pärjätty. Kodinhoitajat tulivat hätiin ku väsyin toisen lapsen kans pahasti. Aina sitä apua löytyy.

Ja olen kyllä sitä mieltä että kotona pärjää jos haluaa, jouduin soskusta apuja hakemaan mutta ei ollu sydäntä viedä alle 1v lasta hoitoon.

 

[Voimia!]

Sano neuvolassa, että et pärjää ilman apua ja vaadi sitä (jos sulla vain vielä on voimia vaatimiseen). Vaadi päästä ammattiauttajan puheille.

Onko sulla tukiverkostoa ystävistä, joille voisit puhua ja joiden kanssa voisit purkaa oloasi?

Tosi paljon voimia sinulle!

 

[ap]

Mies siis kuoli kolarissa kun olin n rv10.

tukiverkkoa mulla on äitini ja anoppi, tosin anoppi asuu kaukana. Ystäviä ei oikein ole. Muutama kaveri. Lapsettomia, ei heistä oikein apua ole. Kukaan ei ole halukas puhumaan tilanteesta. En kyllä itsekään. En vielä ainakaan. Esikoinen 2½ kyselee missä isi on ja ihmettelee miksi äiti on surullinen.
En mä osaa puhua ammattilaisille. Mitä voisin sanoa? Mitä he voisivat sanoa? Olen kirjoittanut päiväkirjaa, varmaan kun se tulee täyteen poltan sen, en haluakaan lukea.
Mä olen niin kiitollinen tuosta esikoisesta. Ilman häntä en varmaan jaksaisi.

 

[vieras]

Yritä ajatella, että lapsen isän elämä jatkuu lapsessa. Uskon, että kun lapsi syntyy, rakastat häntä yhtä paljon kuin esikoistasi. Tulet nauttimaan lapsistasi ja he antavat sinulle voimaa jatkaa eteenpäin elämässä. Itselläni ei ole kokemusta tuollaisesta, mutta toivon, että hyväksyt sen, että mennytttä ei takaisin saa ja sinulla on koko tulevaisuus edessäsi ja miehestäsi jäi ihanin muisto: lapsi!

paljon voimia sinulle ja usko, että tulet pärjäämään! Uskalla vaatia apua, jos et jaksa.

 

[Nyt harmaana]

Rekisteröidy. Tiedän että tällä palstalla on (valitettavasti) ainakin yksi josta olisi vertaistukea.

Toistan itseäni. Jos rekisteröidyt voin pyytää sitä ihmistä joka on/oli samassa tilanteessa laittaan sulle yv:ä. Näin julkisesti en tietenkään mitään laita.

 

[voimia]

Ja turha sun on murehtia etukäteen mitä ammattiauttaja sanoisi sulle tai mitä osaisit sanoa sille. Ammattilaiset osaa kyllä auttaa ja he "saavat sut puhumaan" jos ymmärrät mitä tarkoitat. Siis he kyselevät ja sä vastailet, ei sun tarvitse miettiä sanomisiasi etukäteen.

 

[voimia]

Ja turha sun on murehtia etukäteen mitä ammattiauttaja sanoisi sulle tai mitä osaisit sanoa sille. Ammattilaiset osaa kyllä auttaa ja he "saavat sut puhumaan" jos ymmärrät mitä tarkoitat. Siis he kyselevät ja sä vastailet, ei sun tarvitse miettiä sanomisiasi etukäteen.

 

[sutinasussu]

:hug: voimia ja päivä kerrallaan. Kannattaa hakea rohkeasti apua, vaikka se nyt tuntuisi siltä, ettei jaksa tai ei huvita. Mutta ota apu vastaan. :hug:

 

[ap]

Rekisteröidy. Tiedän että tällä palstalla on (valitettavasti) ainakin yksi josta olisi vertaistukea.

Toistan itseäni. Jos rekisteröidyt voin pyytää sitä ihmistä joka on/oli samassa tilanteessa laittaan sulle yv:ä. Näin julkisesti en tietenkään mitään laita.

Kiitos. Voi olla että rekisteröidyn tässä tämän illan aikana. Mä en vaan oikein tiedä,osaanko puhua tästä kenellekään edes ihan kunnon nicin kautta. Vielä. Toisaalta voisi helpottaa kokemusten vaihto.

 

[Siksakkia]

OTAN OSAA SUUREEN SURUUNNE :'( Voimia teille äärettömän paljon :hug:
Toivottavasti voit puhua asioista jonkun kanssa tai vaikka vain itkeä tukevaa olkapäätä vasten. Tuo on epäilemättä suru joka ei unohdu täysin koskaan, mutta ajan kanssa varmaankin helpottaa. Tokihan pikkulapsi-vaihe on rankka, vielä rankempi kun kaikki asiat joutuu kohtaamaan yksin. Mutta toisaalta taas kaksi lasta tuo kaksinverroin iloa ja onnea. Varmasti myös lapsille on sekä pienenä että sitten vanhempana suuri rikkaus että heillä on toisensa. He voivat sitten joskus käsitellä myös yhdessä isän menetystä ja luulisin että ovat erittäin onnellisia toistensa olemassaolosta.
Käytännön apua saat varmasti kunnankin kautta, esim. kodinhoitajat tai perhetyöntekijät. Jos tuntuu ettei neuvolan täti osaa auttaa ja tukea, niin olisiko mahdollista saada vaihdettua terveydenhoitajaa toiseen? Sairaalassa työskentelee sosiaalihoitaja, joka varmaankin voisi myös auttaa käytännön asioissa teidän tilanteessanne.

Olen niin surullinen teidän puolesta, itkettämään rupesi kun luin tekstisi :'(
Toivon sydämestäni, että löydät keskustelu- ja muuta apua! Onko se ammattiauttajan puoleen kääntyminen ihan poissuljettu vaihtoehto? Pystyisitkö ottamaan sen niin, että kokeilisit ja jos se ei tunnu hyvältä niin eihän sitä ole pakko jatkaa. Ja jos tuntuu että haluaa jutella asioista anonyymisti niin netissä on näitä keskustelupalstoja, luulenpa että omansa myös puolisonsa menettäneille. Myös seurakunnat, kunnat ja järjestöt järjestävät tukiryhmiä. Ja olikohan se Neuvolapuhelin, johon voi soittaa nimettömänäkin, sieltäkin voisi löytyä kuuntelija.

 

[ap]

jotenkin tuo ammattiavun hakeminen tuntuu ihan ylivoimaiselta vielä.
Minä olen vielä luonteeltani semmoinen yksinäinen susi joka tahtoo pärjätä omillaan, siksikin avun pyytäminen tuntuu vaikealta. Ja jos tätä ääneen puhun, ei siitä tahdo tulla mitään kun itku tulee. Kirjoittaa voi sumein silmin ja itkevänäkin,puhuminen onkin sit toinen juttu ja silloin menen lukkoon; kun joku kysyy miten voin, vastaan että ihan ok, kyllä minä pärjään. Vaikka oikeasti en tiedä pärjäänkö,se vaan automaattisesti lipsahtaa huulilta.
Ehkä tämä joskus helpottaa. Kiitos teille jotka olette jaksaneet lukea.

 

[Maura]

:hug:

 

[Voimia!]

Auttaisiko mielialalääkkeet? Onko sellaisia, joita voi raskaana syödä? Ettet vain romahda. Keskusteluavusta ei liene apua, jos itku tulee heti, kun alat asiasta puhua...

Olen kyllä tosi pahoillani sinun puolestasi!

 

[tuuli]

Mielettömästi voimia! Rekisteröidy, niin saat varmasti tukea. Muista, ettei aina tarvitse pärjätä yksin, sitä varten meitä ihmisiä on. Apua saat varmasti. Ja jos ammattiauttajan apu tuntuu vieraalta, niin kirjoittele ajatuksistasi jonkun kanssa. Yksin noin ääretön suru on aivan liian raskasta kantaa.

 

[minä vain]

eräs tuttuni mies kuoli hänen odottaessa vauvaa,neuvola auttoi häntä ja tukivat ja oli synnytyssairaalassa pitkään kävi vaikka ketä hänen luonaan kun lapsi syntyi oli poika ja muistutti kovasti isää....

pyydä apua ihmeessä jos ei neuvola sitä tarjoa!!!!!

voi jaksamista sinulle!! *halaus*

 

[sempit]

Mä hain joskus apua samankaltaiseen tilanteeseen. Olen luonteeltani sellainen,että en viitsi "vaivata" muita minun ongelmillani,enkä meinannut millään mennä terapiaan,koska tiesin että itkisin vaan ja luulin että tuhlaisin terapeutin aikaa sillä,etten kyenyt puhumaan.

Onneksi hain apua. Terapeutti sanoi ensimmäisellä kerralla,että nyt itketään yhdessä tämä kerta tai ollaan vaan hiljaa. Koin niin vahvasti sen,että hän halusi auttaa minua...se oli kuin suuri halaus,vaikka hän ei koskenutkaan minuun.
No,ensimmäinen kerta tuli itkettyä,toinenkin,mutta kolmannella kerralla sain jo puhuttua jotain.

Tästä on nyt yli kaksi vuotta,olen lopettanut vasta terapian enkä tule koskaan katumaan sitä. Vaikka tämä on niin klisee,mutta olen nii-iin paljon vahvempi ihminen kuin koskaan aiemmin.

 

[Taikajane]

Ystäväni jäi myös leskeksi varhain ja hän sai paljon tukea sellaisesta yhdistyksestä kuin nuoret lesket, löytyy netistäkin www.nuoretlesket.fi . Sieltä löytyi kuulemma samassa tilanteessa olevia ihmisiä keskustelemaan asioista ja muutakin apua.

Todella paljon lämpimiä ajatuksia teille :hug: ei tuollaista pitäisi joutua kenenkään kokemaan :'(

 

[sitruunaperhonen]

Itse odotin myös toista lastani yksin. Lapseni isä päätti itse elämänsä, kun olin kuudennella viikolla raskaana. Alkujärkytys oli melkoinen, aluksi olin ehdottomasti abortin kannalla. Päätin kuitenkin pitää lapsen, joka oli tilanteeseen täysin syytön. Luulen, että abortin jälkeen olisin romahtanut täysin.

Tilannetta ei parantanut se, että miehen sukulaiset, äiti erityisesti, syyttelivät minua tapahtuneesta. Tukiverkosto olematon, muutama hyvä ystävä sentään. Tuntui silti, että olin aivan yksin ahdistavien ajatusteni kanssa. Tulevaisuus tuntui todella mustalta, toivottavasti stressi ei ole vaikuttanut lapseen.

Kävin mielenterveystoimistossa ja neuvolassakin asiasta juttelin. Neuvolan kautta sainkin perhetyöntekijän puoleksi vuodeksi kerran viikossa. Olihan sekin jotain. Minulla oli aivan samanlaisia ajatuksia kuin sinulla ap. Välillä jopa kadutti etten tehnyt aborttia, toivoin että raskaus menisi kesken, niin hirveä oli pelko tulevaisuudesta. Katselin kadehtien onnellisia perheitä, joissa perheenisät paapovat vauvojaan ja raskaanaolevia vaimojaan, samalla tietäen, että se ei olisi minulle mahdollista, ikinä.

Mielialani parani kuin taikaiskusta kun lapsi syntyi, leijonaemon vaistot kai heräsivät. Nyt tuntuu että rakastan tuota lastani jopa liikaakin. Rakastan kaksinverroin, sen poismenneen vanhemmankin puolesta. Olemme pärjänneet paljon paremmin mitä uskoinkaan. Niin pärjäät sinäkin! Surettaa tietenkin tytön puolesta, en tiedä mitä hänelle isästään kertoisin, suhteemme ei ollut kovin ruusuinen. Samoin itsemurhasta kertominen tulee olemaan vaikeaa.

Taloudellinen tilanne meillä ei ole paras mahdollinen, raskausaikana en pystynyt käymään töissä masennuksen takia. Mikä tiesi luonnollisesti surkeaa äitiyspäivärahaa. Lapseni saa onneksi perhe-eläkkeen joka on isompi kuin kaupungin elatustuki. Tällä hetkellä olen kotihoidontuella, pärjäämme jotenkuten. En halua viedä pikkuista vielä hoitoon, kituutan vaikka mielummin. Tulet selviämään ihan varmasti, ota kaikki apu vastaan mitä voit saada. Itse olen hieman liian ylpeä joskus pyytämään apua keltään. Onnellista loppuraskautta ja hurjasti voimia!

 

[ap]

kiitos
erityisesti sempit ja sitruunaperhonen

 

[takemyhand]

Minuakin rupes itkettään ja toivon Teille kaikkea hyvää ja ennenkaikkea VOIMIA :hug:
Apua saat varmasti paljon kunhan vaan rohkeasti avaudut jollekin!!!
Tää tänne palstaan avautuminen oli hyvä alku :hug: :saint:

 

[Näkymätön Ninni]

Jaksamisia ja voimia sinnulle ap toivon paljon, toivottovasti saat apua jotenkin jostain, lasta sinä tulet rakastamaan, uskon täysin niin, olihan hän miehesikin mielestä mahtava uutinen ja voit joskus kertoa pienelle kuinka hän on ollut haluttu ja rakastettu heti alusta asti!
:hug: :hug:

 

[IhanaValo]

Varmasti painajaismainen tilanne, itku tuli miullekin pelkästä ajatuksesta..Otan osaa..
Kovasti voimia ja jaksamista, yritä avun hakemista, jos se auttaisi kestämään kaiken. :hug: