H
huono äiti
Vieras
Poika 6v on enemmän isänpoika. Sanoo suoraan, että "isä on ihana, rakastan isää enemmän". Tai että isi on kivampi jne. No ei siinä mitään. Saahan sitä pitää joistain ihmisistä enemmän kuin toisista. Huumorilla meni ekat kaksi vuotta päiväkodissa, kun juoksi mun ohi suoraan riemusta kiljuen isänsä syliin, eikä ollut mua huomaavinaankaan. Jossain vaiheessa päiväkodin tätikin nätisti sanoi, että "huomaatko Teemu, äitikin tuli sua hakemaan". Kun isä on poissa jossain, poika itkee isän perään ja vaatii saada tietää, koska isi tulee takaisin. No, siis kaikenkaikkiaan on selvää, että isä on hänelle tärkeämpi.
Olin lapsen kanssa 3 v kotona, silloin ei tälläistä eroa ollut ollenkaan. Kun poika meni päiväkotiin, olin ensin iloinen kun alkoi ihailla isäänsä, ajattelin, ja puhuinkin pojalle, kuinka kiva kun isi on niin tärkeä hänelle.
Osallistun lasten elämään ja harrastuksiin. Isä joihinkin asioihin enemmän. Muilla lapsilla tuollaista "puolenvalintaa" ei ole ollut. En ole mielestäni mitenkään ilkeä tai paha äiti. Ihan tavallinen. Koskaan en ole edes tukkapöllyä harkinnut antavani.
Jossain vaiheessa mietin, olisiko aiheellista kasvattaa poikaa tässä niin, että on hieman epäkohteliasta koko ajan verrata ihmisiä ja osoittaa jonkun paremmuus muihin verrattuna. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että lapsella on oikeus tuntea ja sano akotonaan mitä ajattelee. Että on luonnollista, että jotkyt ihmiset viehättävät toista enemmän.
Mutta tänään, olin pojan kanssa kahdestaan kotona ja kyselin haluaisiko tehdä jotain yhdessä, lähteä ulos tms. Mutta kieltäytyi ja halusi taas jälleen kerran tietää missä isi on ja milloin tulee. Ja samoin halusi että sisarukset tulevat kotiin. Seurani ei kelvannut ollenkaan. Vaikka tilanne nyt ei ollut mitenkään paha tai erikoinen edes, niin mulla jotenkin meni vihdoin pinna. Yritin kysyä pojalta miksi hän niin selvästi ei pidä äidistä (mikä ei pidä aivan paikkaansa, tiedän kyllä että pitää). Mitä olen hänelle tehnyt. Ja että minulle tulee paha mieli kun joudun vuosikausia kuuntelemaan, että isi on paljon kivampi ja hän pitää isistä paljon enemmän. Sanoin, että hän on jo tehnyt selväksi, että ei pidä äidistä, se ei haittaa, äiti rakastaa häntä silti. Mutta tietysti äidille tulee siitä paha mieli. Poika vain tuijotti silmät suurina. En huutanut vaan sanoin vain vakavasti.
Nyt tuntuu, että olen menettänyt pelin. Kiukuttelin lapselle. Mitä hyötyä siitä oli? Ei mitään. Mutta nyt sitten varmaan käy niin, ettei poika enää uskalla sanoa minulle mitä ajattelee. Mikä ei ole hyvä.
Mä vaan niin väsähdin, kun kaikki aika ja energia menee tän perheen hyväksi ja palaute tältä yhdeltä on 80 %:sti väheksyvää.
Ei muuta. Saa haukkua.
Olin lapsen kanssa 3 v kotona, silloin ei tälläistä eroa ollut ollenkaan. Kun poika meni päiväkotiin, olin ensin iloinen kun alkoi ihailla isäänsä, ajattelin, ja puhuinkin pojalle, kuinka kiva kun isi on niin tärkeä hänelle.
Osallistun lasten elämään ja harrastuksiin. Isä joihinkin asioihin enemmän. Muilla lapsilla tuollaista "puolenvalintaa" ei ole ollut. En ole mielestäni mitenkään ilkeä tai paha äiti. Ihan tavallinen. Koskaan en ole edes tukkapöllyä harkinnut antavani.
Jossain vaiheessa mietin, olisiko aiheellista kasvattaa poikaa tässä niin, että on hieman epäkohteliasta koko ajan verrata ihmisiä ja osoittaa jonkun paremmuus muihin verrattuna. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että lapsella on oikeus tuntea ja sano akotonaan mitä ajattelee. Että on luonnollista, että jotkyt ihmiset viehättävät toista enemmän.
Mutta tänään, olin pojan kanssa kahdestaan kotona ja kyselin haluaisiko tehdä jotain yhdessä, lähteä ulos tms. Mutta kieltäytyi ja halusi taas jälleen kerran tietää missä isi on ja milloin tulee. Ja samoin halusi että sisarukset tulevat kotiin. Seurani ei kelvannut ollenkaan. Vaikka tilanne nyt ei ollut mitenkään paha tai erikoinen edes, niin mulla jotenkin meni vihdoin pinna. Yritin kysyä pojalta miksi hän niin selvästi ei pidä äidistä (mikä ei pidä aivan paikkaansa, tiedän kyllä että pitää). Mitä olen hänelle tehnyt. Ja että minulle tulee paha mieli kun joudun vuosikausia kuuntelemaan, että isi on paljon kivampi ja hän pitää isistä paljon enemmän. Sanoin, että hän on jo tehnyt selväksi, että ei pidä äidistä, se ei haittaa, äiti rakastaa häntä silti. Mutta tietysti äidille tulee siitä paha mieli. Poika vain tuijotti silmät suurina. En huutanut vaan sanoin vain vakavasti.
Nyt tuntuu, että olen menettänyt pelin. Kiukuttelin lapselle. Mitä hyötyä siitä oli? Ei mitään. Mutta nyt sitten varmaan käy niin, ettei poika enää uskalla sanoa minulle mitä ajattelee. Mikä ei ole hyvä.
Mä vaan niin väsähdin, kun kaikki aika ja energia menee tän perheen hyväksi ja palaute tältä yhdeltä on 80 %:sti väheksyvää.
Ei muuta. Saa haukkua.
Mut nyt siis isi on kaikki kaikessa ja häntä ikävöi kovasti, jos ei oo kotona. Mä ajattelen, että ei oo multa pois, vaikka isistä kovasti tykkääkin. Perheen rakkaus on munkin rakkautta. Puhutaan usein, ketä kaikkia rakastetaan ja ketkä rakastaa meitä (eteenkin lapsia). Ja kun poika toteaa, että tykkää isistä tosi paljon, sanon minä, et niin minäkin. Eikä tuosta pojallesi mitään traumaa jäänyt. Saattoipa vähän jäädä miettimäänkin...
