Yksinäinen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja :((
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
?

:((

Vieras
Nyt on pakko purkaa jonnekin ja ehkä kuulla jollain toisella olevan sama tilanne...

Muutettiin uudelle paikkakunnalle vajaa 10 kk sitten. Rakennettiin talo. Uskoin vahvasti, että kun itse vain tarpeeksi yrittää, niin asiat onnistuu. Rakennusaikana vauva ilmoitteli tulostaan. Olin onneni kukkuloilla. Mutta sitten ensin töissä sain paskaa niskaani raskaudesta kerrottuani. Pitkä juttu, joten ei siitä sen enempää. Olisin kuitenkin ollut vahvoilla, jos olisin jaksanut lähteä taistelemaan, mutta siinä vaiheessa oma ja vauvan hyvinvointi oli tärkeämpää. Enkä siis jaksanut alkaa taisteluun oikeuksistani. Anyway, talo valmistui, ainakin melkein, muutaman murheen jälkeen. Vauva syntyi. Olen niin onnellinen hänestä, mutta...
...olen niin yksin. Ystäviä ei ole kuin muutama ja hekn asuvat kaukana. Samon kuin isovanhemmat tai muut sukulaiset. Välimatkaa lähimpiin yli 300km. Mies on päivät töissä, onneksi on töitä, pakko olla kiitollinen. Vaikka ottaakin päähän. Tuntuu, että oma elämä on vain sitä, että odottaa häntä kotiin. Ja sitten kun hän tulee, onkin jo ilta ja kaadun vauvan kanssa yhtäaikaa sänkyyn, että jaksan yöheräämiset. Mies ei välitä, jää katsomaan vain tv:tä, ohjelmia joita ei edes tiedä. Yritän puhua kaikenlaisista asioista. Yritän vääntää tikusta asiaa, vaikka sanomalehden jutusta, että juteltais. Minun päiväni täyttyvät bäbää ja vävvää keskustelusta. Vaikka nautinkin siitä, tuntuu ettei saa jaettua omia ajatuksia tai tunteita kenenkään kanssa. Miehelle olen kertonut hormooneista, olen pyytänyt suoraan huomioimista, kertonut miten hän voisi tehdä sen ja mistä pitäisin. Olen yrittänyt olla etäinen, mutta mikään ei auta. En saa mieheltäni mitään. En suukkoja, halauksia saati mitään sanallista kommunikointia. Tuntuu niin pahalle. Kyselen vain itseltäni, miksi. Miksi teimme vauvan, rakensimme talon ja miksi en saa ystäviä.
Olen kuin jollain vieraalla planeetalla. PElkään, että olen kohta jo liian takertunut vauvaan.
Rakennusvaiheessa yritin tutustua naapureihin ja he ovatkin mukavia. Vain koko elämänsä paikkakunnalla asuneita, joilla on jo oma elämä. Eivät he kaipaa uutta kaveria elämäänsä. Osallistun myös muskariin ja käyn perhekahvilassa vauvan kanssa. Karkoitan kaikki mukavat ihemiset ympäriltäni omituisella murteellani ja toisen paikkakunnan "kanssakäymistyylillä". En osaa täkäläistä tapaa kierrellä ja kaarrella asioita vaan sanon kaiken suoraan, kuten kotikonnuilla. Muut säikähtää.
Tuntuu, että elämäni vaan vilistää silmieni ohi. Olo on niin yksinäinen. Välillä jaksan tsempata itseäni ja olla reipas, mutta viimeksi eilen illalla yritin jutella, oikeasti nätisti omista tuntemuksistani miehelleni, niin hän ei sano MITÄÄN. Toisaalta täällä kotona yksin ollessa seinätkin puhuvat enemmän. Tunnen itseni joksikin hirviöksi, jota kaikki välttelee. Kukaan ei välitä. Ystävillä ei ole aikaa jutella, jos soitan. Neuvolassa täti katselee kelloa ja toivottaa tervemenoa, kun pituus, paino ja päänympärys on otettu. Ikinä ei ole kysynyt minun jaksamista tai vointia. Olen varovasti yrittänyt kertoa ja kysyä, mutta hän alkaa puhua omasta olostaan omien lapsien aikaan.
Sätin itseäni, että olen ollut niin naiivi kuvitellessani, että mieheni halusi minun kanssani perheen. Miten en huomannut aikaisemmin näitä. Ennen vauvaa siis.
Tiedän mieheni perheen olleen tunneköyhä, alkoholisti-isän ja marttyyri-äidin hallitsema. Tiedän, ettei miehelläni ole malleja ja taitoja tällaisissa aisoissa. Mutta en voi vain ymmärtää loputtomiin. En jaksa. Minäkin tarvitsen jotain. Nyt on taas hurjat menkat synnytyksen jälkeen menossa ja olo on sen mukainen. Tiedän tämän olevan ohimenevää. Onko jokin positiivinen sana minusta naisena tai äitiydestäni liikaa vaadittu? Tai sanallinen kommunikointi ylipäätään. Tulenko vuosien mittaan yhä onnettomammaksi mieheni suhteen? Yhteisiä vuosia on takana viisi. Kihloissa emme ole, mieheni ei ole saanut kuulemma aikaiseksi... Se loukkaa.
Tästähän saisi romaanin aikaiseksi. Mutta onpahan päästetty nyt ulos ainakin osa pahasta olosta. Loput lähtenee siivotessa. Onneksi bittimaailmassa on tilaa ja ehkä joku jaksoi lukea tänne asti.
 
Minä jaksoin lukea :)

Kuinkakohan pitkään melankoliaa on kestänyt? Kaikilla on varmasti raskaampia aikoja, itselläni ainakin. Minusta juuri tuo vauvan ikä 8kk-1v oli kaikkein raskainta. 1v iässä alkoi helpottaa, kun lapsi viihtyi ainakin hetkiä omien lelujen kanssa.

Muskari ja perhekahvila kuulostavat hyviltä!! Älä ihmeessä lopeta käymistä niissä! Tuskin oikeasti karkotat ketään läheltäsi murteen vuoksi. Oletko käynyt perhekahvilassa pitkään? Onko siellä porukka vaihtunut? Joskus on tylsää, jos porukasta on hioutunut jo omia sisäpiirejä... Uudet ihmiset kuitenkin aina piristävät. Kohta vauvasi on jo sen ikäinen, että pääsette leikkipuistoon. Sieltä saa jälleen uusi atuttavuuksia. Itse olen huomannut, että samanikäisten lasten vanhempien kanssa tulee paremmin tuttaviksi.

ota neuvolatätiin yhteyttä vaikka puhelimitse ja puhu vain mielialastasi. Jos täti ei osaa auttaa, pyydä jos pääsisit psykologin kanssa juttusille. Sulla on kuitenkin ollu tpaljon muutoksi, jotka vaativat sopeutumista.

Vitsit, kun osasisin paremmin auttaa. Tsemppiä kuitenkin!!
 
Hei! Ihan kokonaan ei ole sama tilanne, mutta sympatiat sulle joka tapauksessa. Mustakin tuntui usein silloin, kun vauva oli pienempi, että kukaan kaveri ei enää halunnut nähdä mua tai puhua mun kanssa, ja tuntui etten pysty tutustumaan uusiin ihmisiin kun oon muuttunut joten omituiseksi etttei kukaan halua olla mun kanssa, tai kaikilla muilla oli jo niin paljon kavereita ja mä olin ainoa koko maailmassa joka on yksin. Usein se vauva-aika voi olla muutenkin masentavaa väsymyksen ja kaikkien elämänmuutosten takia, mutta kun lapsi kasvaa (nyt 1,5v) niin ollaan saatu jo uusia kavereitakin ja elämä muutenkin helpottunut. Että kyllä se päivä lopulta paistaa risukasaankin, ja on muitakin keneltä puuttuu kavereita, itse vaan ei uskaltanut aluksi "tuppautua" kun tuntui että toinen ei ehkä kuitenkaan halua mun seuraa... Rohkeutta ja jaksamista!
 
Sympatiaa!!

Pienelle paikkakunnalle muuttaminen ei oo helppoo. Me muutettiin yli 20v. sitten pikkukylään, jolloin olin 7v. en koskaan kotiutunut/tuntenut kuuluvani porukkaan, vaikka samat koulut kävin yms. olin liian "muualta tullut". oli kavereitakin, mut onnellinen olin kun muutin opiskelemaan muualle.

onko miehesi kiinnostunut vauvasta? yritä saada sitä kautta kiinni hänen tunteistaan ja isäksi kasvamisesta. miehellä kestää paljon kauemmin saada kontakti isyyteen, varsinkin jos hänellä ei oo ollut mallia omasta. mun oma äitiyskin kasvoi aika hitaasti. kehu häntä aina kun voit, jotta hän saa tuntea mielihyvää. uskon että sitä kautta hän saisi annettua sullekin sitä.

itelläni on päinvastainen tilanne: olen kiukkuinen ja kiree miehelle, mutta sanonut, et tää menee ohi, kunhan vauva syntyy (odotan toista). olen pyytänyt kestämään muutaman kk:n ja luvannut palata entisilleni. meillä on yhteisiä vuosia 12 takana, joihin mahtuu kaikkea: uskottomuutta, haluttomuutta jne. yhdessä ollaan jatkettu, kun mielestämme vaihtamalla ei parane ja samat ongelmat on kaikissa suhteissa edessä. helpompi riidellä tutun ihmisen kanssa :)

hyvä että käyt kerhoissa, koska niistä on ollut eniten apua mullekin, vaikka vaan siksi et lapsi saa leikkiä muiden kanssa ja tulee lähdettyä jonnekin kotoa!! eikö kukaan halua kiinnostua sinusta, edes ohjaajat?

Iloitse vauvan hymyistä ja jaksamista!
 
Minulla on suurinpiirtein samanlainen tilanne. Muutama vuosi sitten muutin tuhannen kilometrin takaa isoon kaupunkiin. Totta on se, että ihmiset on niin erilaisia! Kun yrittää tehdä tuttavuutta, täkäläiset jäävät kuuntelemaan murretta ei siis puhetta. Eikä jutut mene perille suuntaan eikä toiseen =/ (syvä hiljaisuus..)
Sinä vaikutat sosiaaliselta ja tilanne on varmaan tukahduttava. Itse olen vasta lapsen synnyttyä kotia jääneenä alkanut haluta aikuis-kontakteja. Aiemmin luovutin, kun ei keskustelu onnistunut niin ei sitten.. Töissä näin tarpeeksi ihmisiä.
Onneksi nyt on siis kaikenmaailman mammatapaamisissa sama aihe..niin ei tarvitse puhua "outoja".. Vaikka kyllähän asiat ehkä eri tavalla ilmaistaan.

Toivottavasti mieskin tajuaisi sinun tilanteen..
Ehkä on aika lopettaa kauniisti keskusteleminen jotta ukko havahtuu! Ravistele sitä vähän ;)
Koita jaksella!
 
Voi, mulla ihan sama tilanne ku ap:llä. Asuttaispa samassa kaupungissa, niin ois jotakin tehtävissä :) Onko miehelläsi sama tilanne? Että vieraassa kaupungissa? Mun oma on täältä kotoisin ja hänellä on omat ystävänsä, joiden tyttöystävien kanssa olen hyvän päivän tuttu, mutta muuta he eivät halua. Kyllä kaihertaa aina välillä tämä yksinäisyys..
 
siis viisi vuotta yhdessä, yhteinen lapsi ja talo, ja silti miehesi on haluton muodollisesti sitoutumaan...surullinen tyyppi. sinulle kaikki sympatiat, olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa ollut jo vuosia, eli vaikka tuttavia on kyllä täällä missä asutaan niin ne todelliset hyvät ystävät ovat kaukana...ole kuitenkin uusien ihmisten seurassa vain rohkeasti oma itsesi, kyllä varmasti joskus tulee vastaan sellaisiakin tyyppejä joiden kanssa sitten klikkaa. itse kun olen itä-suomesta kotoisin, niin olen huomannut että länsisuomalaisten kanssa on todella vaikea päästä samalle aaltopituudelle huumorin jne. suhteen, niin että kyllähän nuo juuret vaikuttavat meihin aika lailla...
 
Voi, kuinka ihana oli nähdä, että näin moni oli vastannut ja vielä näin ihanasti! Kiitti! Annoitte kyllä piristystä päivään ja elämään muutenkin.
Mies on aivan mahtava vauvan kanssa, jolle ikää tulee 7,5kk. Kehun ja kannustan häntä ja on mukavaa kuulla pikkuisen kikattavan hänen hoitaessaan. Minäkin olen aina ajatellut,että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Eli että minun kehuessani miestä hänkin oppisi kehumaan minua. Mutta ei.
Häntä ei kiinnosta esim. hormonaaliset asiat minun sanomanani, mutta ei silti luekaan niistä. Tai muista asioista.
Olen yrittänyt ravistella, riidellä ja jopa erosta puhunut. Se ei vain tunnu oikealta ratkaisulta siltikään. Mies ei pukahda mitään. Heillä kotona ei koskaan ole puhuttu mistään. Oikeasti. Ennen vauvaa minulla oli enemmän aikaa puida hänen kanssaan hitaasti ja kärsivällisesti asiat läpi. Nyt ei ole ja tarvitsisin itsekin tukea, en tahdo jaksaa selittää hänelle enää jokaista niksahdusta.
Mieskin on kotoisin muualta. Hänellä on työkaverit sekä treeniporukka, muttei vietä heidän kanssaan muuten aikaa. Muutama kaveri hänellä on, mutta tilanne on sama kuin Amurilla. Heidän tyttöystävät eivät halua kuin olla hyvänpäivän tuttuja.
Minä juuri olen kotoisin länsisuomesta ja kulttuurieroissa on kyllä varma ero. Vaikka olen asunut esim. jenkeissä, en uskonut, että suomessa voisi erot olla näin isot.
Ehkä tiinaliisa olet oikeassa, että itsestä vain TUNTUU siltä, ettei kukaan kaipaa omaa seuraa. Ja olenhan sen huomannut, että vauvani on aika pieni. Ei kovin paljon näe liikenteessä kuitenkaan alle vuosikkaita. Meidän perhekahvilassa tuntuu olevan paljon sellaisia n.30-40 v. kotiäitejä 2-5v. lapsien kanssa. Itse olen 26 ja omat intressit tuntuu olevan niin kaukana tupperwara-maailmasta... Lisäksi tuntuu, että kaikilla muilla on työ, mihin palata ja paikka, josta kutsutaan biletyksiin ja vauvaa näyttämään. Minulle oli kova pala oman työni suhteen, kun niin oltiin luvattu vakinaistaa minut ja sitten tulikin törkyä niskaan kilokaupalla. Vieläkin suututtaa, ja ottaa itsetuntoon, vaikka pahimmasta olen jo selviytynyt. Ahdistaa vaan, kun tuntuu, etten enää koskaan tuu saamaan töitä ja tuntuu, että koko äippälomakin menee murehtiessa, vaikkei haluaisi.
Muiskikselle sen verran, että samaa ihmettelen minäkin mieheni suhteen. Aika naurettavaa jo sinänsä, itsekin miettiä omasta miehestään tällaista. Minä kun luulin, että asiat on puhuttu selviksi ja haluamme molemmat samoja asioita eli lapsia, talon ja perheen. Kihloista ja naimisiinmenosta puhuttiin heti alussa, muttei vieläkään mitään. Vielä synnärillä ja sen jälkeen nyt jouluna ja uutena vuotena ajattelin, että josko nyt yllättää. Muttei... Saa nähdä kauanko tässä joutuu odottelemaan.

No juu, mutta ihana huomata että välititte! Kiitos siitä ja jaksamista teillekin. :)
 
Voi, kuinka ihana oli nähdä, että näin moni oli vastannut ja vielä näin ihanasti! Kiitti! Annoitte kyllä piristystä päivään ja elämään muutenkin.
Mies on aivan mahtava vauvan kanssa, jolle ikää tulee 7,5kk. Kehun ja kannustan häntä ja on mukavaa kuulla pikkuisen kikattavan hänen hoitaessaan. Minäkin olen aina ajatellut,että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Eli että minun kehuessani miestä hänkin oppisi kehumaan minua. Mutta ei.
Häntä ei kiinnosta esim. hormonaaliset asiat minun sanomanani, mutta ei silti luekaan niistä. Tai muista asioista.
Olen yrittänyt ravistella, riidellä ja jopa erosta puhunut. Se ei vain tunnu oikealta ratkaisulta siltikään. Mies ei pukahda mitään. Heillä kotona ei koskaan ole puhuttu mistään. Oikeasti. Ennen vauvaa minulla oli enemmän aikaa puida hänen kanssaan hitaasti ja kärsivällisesti asiat läpi. Nyt ei ole ja tarvitsisin itsekin tukea, en tahdo jaksaa selittää hänelle enää jokaista niksahdusta.
Mieskin on kotoisin muualta. Hänellä on työkaverit sekä treeniporukka, muttei vietä heidän kanssaan muuten aikaa. Muutama kaveri hänellä on, mutta tilanne on sama kuin Amurilla. Heidän tyttöystävät eivät halua kuin olla hyvänpäivän tuttuja.
Minä juuri olen kotoisin länsisuomesta ja kulttuurieroissa on kyllä varma ero. Vaikka olen asunut esim. jenkeissä, en uskonut, että suomessa voisi erot olla näin isot.
Ehkä tiinaliisa olet oikeassa, että itsestä vain TUNTUU siltä, ettei kukaan kaipaa omaa seuraa. Ja olenhan sen huomannut, että vauvani on aika pieni. Ei kovin paljon näe liikenteessä kuitenkaan alle vuosikkaita. Meidän perhekahvilassa tuntuu olevan paljon sellaisia n.30-40 v. kotiäitejä 2-5v. lapsien kanssa. Itse olen 26 ja omat intressit tuntuu olevan niin kaukana tupperwara-maailmasta... Lisäksi tuntuu, että kaikilla muilla on työ, mihin palata ja paikka, josta kutsutaan biletyksiin ja vauvaa näyttämään. Minulle oli kova pala oman työni suhteen, kun niin oltiin luvattu vakinaistaa minut ja sitten tulikin törkyä niskaan kilokaupalla. Vieläkin suututtaa, ja ottaa itsetuntoon, vaikka pahimmasta olen jo selviytynyt. Ahdistaa vaan, kun tuntuu, etten enää koskaan tuu saamaan töitä ja tuntuu, että koko äippälomakin menee murehtiessa, vaikkei haluaisi.
Muiskikselle sen verran, että samaa ihmettelen minäkin mieheni suhteen. Aika naurettavaa jo sinänsä, itsekin miettiä omasta miehestään tällaista. Minä kun luulin, että asiat on puhuttu selviksi ja haluamme molemmat samoja asioita eli lapsia, talon ja perheen. Kihloista ja naimisiinmenosta puhuttiin heti alussa, muttei vieläkään mitään. Vielä synnärillä ja sen jälkeen nyt jouluna ja uutena vuotena ajattelin, että josko nyt yllättää. Muttei... Saa nähdä kauanko tässä joutuu odottelemaan.

No juu, mutta ihana huomata että välititte! Kiitos siitä ja jaksamista teillekin. :)
 
Taidat olla Itä-Suomeen muuttanut? :) Kiertely ja kaartelu on savolaisten tapa, itsekin tänne muuttaneena ole varmaan suorasanaisena aikamoinen olio, mutta mielummin sanon suoraan, kun puhun paikalliseen tapaan selän takana. Kaikkeen tottuu, jopa jaaritteluun ;)

Täytyy myöntää, että itsellänikin on saman tapaisia tuntemuksia ja vähän samanlainen tilanne.

Missä päin asustelet?
 
Minulla on aivan samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia.
Etenkin viime talvi oli todella raskas, uusi paikkakunt, ei ystäviä, ei edes työpaikkaa,johon palata, pieni vauva, mies päivät ja joskus yötkin töissä, minä yksin kotona keskellä metsää.
Kyllä mies sai monta kiukkuista ja itkunsekaista puhelua, ja saa vielä nytkin, vaikka esikoinen on 1,5v ja toinen lapsi 2kk.

Elämä on raskasta, kun ei ole ystäviä, kenen kanssa jutella. Minulla ei oikein ole edes nettikavereita, sekin auttaisi, kun voisi mailitse jutella. On todella yksinäistä.
Mieskin on sellainen jorrikkä, joka ei oikein puhu mitään.
parhaiten saan miehen kuuntelemaan ja pystyn hänen kanssaan puhumaan asioista PUHELIMESSA,niin typerää, kuin se onkin. Puhelimessa kun miehen on myös pakko vastata minulle, eikä vain toljottaa telkkaria. -ehkä auttaisi teilläkin.

ymmärrän täysin,miltä sinusta tuntuu.
Minä muuten asun hieman oulun yläpuolella, jos joku yksinäinen on kiinnostunut tutustumaan.
 
Minulla on vähän sama ongelma. Läheisiä ystäviä ei samalla paikkakunnalla ole; tai on yksi, mutta hän ei pidä lapsista ja olemme nyt vähän etääntyneet toisistamme poikani syntymän jälkeen. Muutamiin äiteihin olen tutustunut neuvolan järjestämien treffien kautta, mutta heistä ei ole tullut läheisiä.

En tiedä miten edes tutustuisin johokuhun läheisemmin. Yksi ystäväni on sanonut, että minuun on vaikea tutustua. En mielestäni ole kuitenkaan liian ujo. Kai sitä pitäisi vain rohkaistua ja pyytää jotain "hyvänpäivän tuttua" jonnekin, mutta aina ajattelen ettei kukaan kaipaa uusia ystäviä, varsinkaan minusta....kuitenkin kohtalotovereita näyttää olevan.

Meille valmistuu pian talo ja miehessäni ei ole valittamista. ;-) Eli voimme kyllä puhua kaikesta, mutta se että hän on paljon rakennuksella, aiheuttaa minulle yksinäisyyttä ja alakuloa. Olen jo palannut töihinkin, mutta työni on aika epäsosiaalista. Onneksi sentään kahvitunneilla tapaan työkavereita.

Kaipaisin läheistä ystävää, jonka kanssa voisi käydä kaupungilla ja puhua kaikesta avoimesti. Tuntuu, että näin opiskelujen jälkeen on enää vaikea tutustua kehenkään läheisemmin...tai sitten se on vain itsessä se vika.

Minä asun länsirannikolla, Vaasan seudulla...
 
Mulla on aikast pitkälti sama tilanne ku sulla... muutin miehen perässä tänne pikkupaikkakunnalle reilu vuosi sitten kun äitiyslomani alkoi. ei yhtään ystävää enkä niitä tietenkään edes mistään saanut hankittua kun olin kaikki päivät kotona, töissä niitä varmaan olisi eri tavalla tullutkin. äitiyslomani loppui viime marraskuussa, olen nyt ollut siitä lähtien iltatöissä, parin viikon päästä alkaa taas äitiysloma, kun odotan uudelleen lasta. Töissä nyt ollessani olen tuttuja saanut, mutta en niinkään ystäviä, muut työntekijät kun viihtyvät aika hyvin viikonloppuisin baareissa ja minä taas en raskauden vuoksi niissä viihdy.
mies kylläkin on viihtynyt. muutaman kerran jälkeen olen kihlasormuksestakin luopunut, kun kerta kaikkiaan tuntuu ettei jaksa enää. oma mieheni kun vielä on sellainen, että tarjoilee vieraille naisille juotavia ja muutenkin katselee niitä turhan pitkään. jotenkin sitä vaan ei osaa päästää irti, mekin juuri ostettiin yhteinen talo, samaan aikaan kun minä itken kaikki päivät ja toivon että löytäisin miehen, johon voisi luottaa ja joka viihtyisi kanssani.
muutaman kerran olen miehelle suoraan sanonut, että tilanne on se, että en jaksa enää, en halua jatkaa. sitten olen nukkunut sohvalla muutaman yön enkä ole miehen antanut koskea minuun. yleensä tämä on auttanut ja mies on pitänyt kuivemman kauden. noh,nyt sillä on taas kosteampi kausi menossa, helppohan sen nyt on mennä kun tietää etten ihan helpolla voi häntä jättää koska on nyt yhteinen talo ja lainat. ilman sormusta olen kuitenkin nyt ollut jo kuukauden verran. sanoin miehelle tämän krapula-aamuna,että erota kai ei oikein voida kun on tämä talo, mutta kihloissa en enää hänen kanssaan ole. mies ei kuitenkaan ole edelleenkään ottanut sormustaan pois, vaikka olen hänelle siitä huomauttanutkin. nyt jotenkin vaan on paljon rennompi olo jo. tuntuu kuin olisin turtunut tilanteeseen. en kerta kaikkiaan jaksa enää välittää. odotan vaan päivää että pääsen tämän lapsen synnyttyä itsekin menemään viihteelle, nyt mikään ei estä minua keikuttamasta persettäni muiden miesten edessä. ja tiedän jo entuudestaan että miehelle on kova paikka kun lähden yksin juomaan, aika mukavasti kuitenkin olen aina saanut muilta miehiltä huomiota. ennen tätä raskautta myös se vähensi miehen juomista, kun ilmoitin hänelle että minulla on oikeus käydä juomassa yhtä paljon kuin hänelläkin.eli jos hän oli perjantaina juopottelemassa, minä lähdin lauantaina.tai jos hän lähti lauantaina, minä lähdin seuraavana perjantaina.
ihan naurettavaa.
en oikein itsekään tiedä mitä haluan. toisaalta on turvallista olla tutun miehen kanssa, joka kuitenkin on lasteni isä. mutta onko se oikeata elämää, että jää kaipaamaan niin paljon muuta? me olemme olleet yhdessä vajaat 3vuotta. ensimmäisen puoli vuotta mies jaksoi olla hellä, ostella kukkia yms. nykyään ei tule mitään huomion osoituksia. päivittäin hän kyllä sanoo rakastavansa, mutta vähän vaikea sitä on uskoa.
uskon saaneeni kylläkin miehen nyt pikkasen tossun alle käyttäytymällä tosi välinpitämättömästi ja ilkeästi häntä kohtaan. mikä tietysti on lapsellista... tuntuu vaan niin hyvältä satuttaa häntä, kun itselllä on koko ajan niin paha olla. eilen sain taas miehen silmät kosteiksi sanomalla että haluaisin alkaa matkustelemaan. johon mieheni ihmetteli,että miksi kun enhän minä ikinä halua lähteä mihinkään kun hän ehdottaa. siihen oli taas helppo napauttaa, että enhän minä hänen kanssaan mihinkään haluakaan lähteä, kun ei meillä ikinä ole yhdessä kivaa, olemme niin erilaisia.
en tiedä onko tästä piikittelystä toisaalta mitään muuta kuin haittaa, mutta olisipahan ainakin helpompi jättää hänet jos hän jäisi itse ensin pettämisestä kiinni, ja siihenhän tämä tilanne varmasti on ajautumassa, kunhan jaksan tarpeeksi kauan leikkiä pirttihirmua.
Hirveää se on ollut huomata, millainen ihminen minusta on tullut näiden kolmen vuoden aikana. ennen olin niin huomaavainen, kiltti ja alistuva miehiä kohtaan, nykyään kun on aivan jotain muuta.
 
Voi nimimato, oli ahdistavaa lukea kirjoitustasi. Mietin millainen olo sinulla mahtaa tuossa pattitilanteessa olla...varmaan kauhea. Miehesi näköjään on sellaista lirkuttelevaa tyyppiä, ja se onkin varmaan ihanaa suhteen alkuvaiheessa, kun lirkuttelut kohdistuu itseen...mutta kun alkuhuuma on ohi...voih. Mun tekis mieli kyllä käydä vähän potkaisemassa sun ukkoa munille! Jos sillä sellaiset on! Nimittäin kunnon MIES ja ISÄ (ja kohta vielä tuplasti) ei todellakaan käyttäydy noin! Nyt kun olet raskaana ja teillä on jo toinenkin lapsi, sinun tulisi ehdottomasti saada enemmän tukea ja apua ja hellyyttä mieheltäsi. Kannathan sinä teidän YHTEISTÄ lasta. Minun tarinani ei varmaan sun oloa helpota, mutta saat ainakin käsitystä siitä, että toisenlaisia miehiäkin on, jotka osaavat kantaa roolinsa miehenä ja isänä. Pahinta tässä lienee lasten asema. Lapset eivät voi voida hyvin perheessä, jossa vanhemmat eivät tule toimeen keskenään, piikittelevät tms. Ja vaikka tätä ei edes tapahtuisi lasten läsnäollessa, he aistivat sen kyllä! Ihan pienetkin!
Olen itse ollut mieheni kanssa yhdessä kohta jo kymmenisen vuotta, joista naimisissa vajaa kaksi. Koska olemme alkaneet seurustella hyvin nuorina, on menot olleet meillekin aikanaan tärkeitä. Kävimme baareissa niin yhdessä kuin erikseenkin. Miehellä on sellainen harrastus, jossa on sauna-iltoja äijäporukalla. Menimme naimisiin ja aloin odottaa lasta. Minulle tuli raskausaikana pari tilannetta, jossa oli epävarmaa, jatkuuko raskaus, ja nämä tilanteet säikäyttivät. Puhuimme jo ennen lapsen yritystä, että asiat muuttuvat. Enää ei mennä kuin sinkut ja kotityöt jaetaan. Raskausaikana mies kävi vielä saunailloissa noin kerran kuussa, mutta sanoi niissä ramppaamisen vähentyvän luonnollisesti kun lapsi syntyy. Ajattelin silloin, että niin varmaan ja valmistauduin pitkiin iltoihin yksin lapsen kanssa. Raskausaikana oma menojalkani rauhoittui.
Yhdeksän odotuskuukauden aikana mieheni kuitenkin selvästi alkoi muuttumaan. Hän alkoi hoitaa kotiamme entistä paremmin, otti spurtin opiskeluissa, ja ennekaikkea alkoi jättää liiallisia"iltamenoja" pois. Nyt kun lapsi on vuoden, hän on mitä parhain isä. Ja mies. Hoidamme aamut vuorotellen, eli toinen herää lapsen kanssa, jotta toinen voi nukkua. Yleensä hän myös siivoaa keittiön aamuisin. Jos lapsi on valvottanut yöllä, hän herää myös silloin, että saan nukkua. Hän opiskelee ja on loput ajastaan lähinnä meidän kanssa kotona. Viikonloppuisin ja viikollakin ehdottaa usein yhteisiä ulkoiluja, kauppareissuja tms. Urheiluharrastustaan jatkaa tietysti ja olen häntä siihen kannustanutkin. Saunailloissa on käynyt vuoden aikana pari kertaa, ja silloinkin on ollut joku suurempi tilaisuus, päättäjäiset tms. Hän käy myös "keikoilla" joskus kuuntelemassa lempimusiikkiaan, mutta viimeksikin meni autolla ja tuli sen jälkeen suoraan kotiin. Tottakai meilläkin välillä riidellään, ja on sanomista, mutta aika pienessä mittakaavassa. Näytän miehelleni, että arvostan häntä ja hänen panostaan perheeseen laittamalla hyviä ruokia iltaisin, kun lapsi menee nukkumaan, kertomalla sen hänelle ja kannustamalla omien haaveiden toteuttamisessa. Meillä saa miehen musiikkiharrastus näkyä ja kuulua päivittäin, vaikka välillä nuo isot vempeleet ja lp-levyt sikin sokin olohuoneessa ottavat pannuun. Itse "harrastan" opiskelua ja käyn välillä luennoilla, jolloin mies automaattisesti ottaa tilanteen haltuun, ja voin olla niin kauan kuin tarve vaatii. Näin on ollut siitä asti kun lapsi oli pari viikkoinen. Mies usein patistaa minuakin lähtemään tuulettumaan konserttin tai kavereiden kanssa juhlimaan, mutta en ole vielä kokenut niin suurta himoa, että haluaisin sitä usein tehdä. Olen käynyt "tuulettumassa" pari kertaa lapsen syntymän jälkeen ja aina on ollut kiire kotiin. Se on kuitenkin vielä niin pieni.
Aika romaani tuli. Mutta minusta teidn tilanne on jo niin tulehtunut, että tarvittaisiinko jo ehkä ulkopuolista näkökulmaa? Parisuhdeasiantuntijaa tms. Onko teidän pakko asua siellä missä nyt asutte? Josko sitten kun talon voi vaikka myydä muuttaisittekin sinne, missä myös sinulle olisi ystäviä ja muuta tukiverkkoa. Älä anna miehellesi "lupaa" mennä ja pilata suhdettanne muiden kanssa. Eikö se tehoa, jos sanot, että nyt on mitta täysi. Sopikaa selvät säännöt kuinka usein käydään ulkona ja muu aika annetaan perheelle ja parisuhteelle,. Sano, että muuten etsit jonkun, joka on valmis kantamaan vastuunsa, haluaa sinut ja lapsesi, niitäkin kyllä on. Ottakaa lapselle hoitaja ja menkää kahdestaan ravintolaan puhumaan. Jos lähdette kilpaa juoksemaan baareissa, siinä kärsii lapset. Lapsia on kotona hoitamassa jompikumpi katkera, joka tietää puoliskonsa juoksevan baarissa kuin vapaa riista!
Toivon sulle voimaa asettaa nyt miehelle rajat ja jos hän ei siihen pysty, sun on mietittävä, mikä olisi sulle ja lapsille toisiksi paras ratkaisu. Lähteminen jonnekkin missä sinulla olisi elämää?
Koita nauttia odotuksesta, lapset on vaan kerran vauvoja ja pieniä, sitä aikaa on turha tuhlata miehelle kostamiseen tai katkeruudessa rypemiseen. Nauti lapsistasi. Se on sun oikeus, miehesi menettää paljon...
 
Kotivaimo: olen minä miehelleni sanonut, että voisi miettiä mikä minua tässä suhteessa pidättelisi, jos tapaan miehen joka on parempi kuin hän. ei vaan tunnu hetkauttavan, hän uskoo niin sinisilmäisesti,että koska joskus asiat olivat hyvin ja kumpikin lupasi toisilleen maat ja taivaat,ei mikään sitä muka voisi muuttaa, käyttäytyi hän sitten miten paskamaisesti vaan.
Kamalinta on,että suostuin yrittämään uutta lasta sillä ehdolla,että hän on tukenani selvin päin tämän 9kk. ja niin mies lupasi. sanoin että kotona saa juoda,mutten kestä sitä että olen raskaana kotona ja hän baarissa. ensimmäinen raskaus kun jo oli henkisesti niin raskas. ja kyllä, kyllä hän on, tai niin, lupasi olla, mutta eipä ole ollut.
aistin sen nykyään jo alkuillasta jos hän aikoo lähteä illemmalla johonkin. se on aivan hirveetä. muutama kuukausi sitten mies oli taas lähdössä, kun pyysin nätisti että älä mene,olet luvannut ettet mene ja että minusta tuntuu todella hirveältä kun menet. ei mitään vaikutusta. haukkui vaan mua siitä että estän häntä olemasta kavereidensa kanssa. ja mä raukka ITKIN sen naaman edessä ja silti se meni. en ois ikinä uskonu, tais nimittäin myöskin olla ensimmäinen kerta kun edes itkin mieheni nähden.
eikä asiaa yhtään auta se,että kaikki miehen kaverit ovat perheettömiä ja sinkkuja.
hirveetä kun arki menee muuten suht ok, mutta viikonloput pilaa koko suhteen, paitsi että nyt ei kyllä arkikaan enää suju, kun multa on tuo kiinnostus loppunut täysin.

Kyllä me tuossa mun raskauksien välissä käytiin yhdessäkin baarissa, kun lapsi oli mummolassa hoidossa. ei vaan enää hirveesti huvita,kun joka kerta jäin yksin pöytään istumaan kun mies hävisi jonnekkin vessa- tai tiskillä käymisreissunsa aikana. ja sitten kun seuraavaksi hänet jossain näin, ei hän edes muistanu olemassa oloani. ei tunnu kivalta katsoa vierestä kun oma mies tarjoaa juotavia muille naisille.
seuraavana aamuna oon asiasta huomauttanut, mies kieltää kaiken, en tiä hävettääkö sitä vai eikö se oikeesti muista.
enää en aio sen kanssa lähteä yhdessä minnekkään. raskausaikana mitä ollaan yhdessä matkusteltu, se on sitä samaa, mies juo ja minä ajan. ja sitten se ihmettelee miks mulla ei oo kivaa. kenellä on kivaa olla savuisessa baarissa illasta toiseen selvin päin, kun ympärillä ei ole yhtäkään tuttua, mieskin parhaimmassa tapauksessa tekemässä tuttavuutta taas joidenkin naikkosten kanssa.
mitä enemmän taas alan tätä suhdettani kelaamaan,en voi kuin syyttää itseäni. miksen jättänyt miestäni jo vuosi sitten,kun en odottanut vielä toista lasta ja asuimmekin vain vuokralla? silloin olisi ollut niin helppo lähteä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja -täälläkin yksi-:
Minä asun länsirannikolla, Vaasan seudulla...

Minäkin asun Vaasan seudulla ja tutustuisin mielelläni toisiin äiteihin, minulla on kaksi lasta (2v ja 7kk). Olemme muuttaneet tänne vuosia sitten, enkä ole oikein löytänyt hyviä ystäviä.
Vastaa vaikka tälle palstalle, jos sinua kiinnostaisi pitää yhteyttä.
 
Kenguruemo, olisi kiva pitää yhteyttä. Voitais vaikka aluksi vaihtaa sähköpostiosotteita...? Muutkin vaasalaiset ilmoittautukaa, mikäli teitä on kuulolla.
 
NIMIMATO:
toiseen ketjuun olen omasta yksinäisyydestäni kirjoittanut... mulla ei sentään noin pahalta tunnu...
tsemppiä!
miksi ihmeessä vielä olet sen miehen kanssa? oman itsesi kanssa ja ennen toisen lapsen syntymää selvitä taloudellinen tilanteesi (talo/asunto ym) ja pane toimeksi ero. vaikuttaa siltä, ettei miehesi pysty (?) muuttumaan, miksi kannattaa vielä odotella. toisen lapsen synnyttyä on jo monen käytännön asian hoitaminen vaikeampaa. Onko sinulla vanhempia tai muita sukulaisia/ystäviä, jotka tukevat?
tee jotain!
tsemppiä!
 
olen itsekkin kohta yli vuoden ikäisen lapsen äiti ja määräaikainen työsuhde päättyi- sopivasti raskauden loppuvaiheessa ja tässä sitä ollaan oltu kotona äitiyslomat ja tällä hetkellä kodinhoitotuella. Valitettavasti sitä niin helposti syrjäytyy, jos ei ole itse työelämässä kiinni tai vaihtoehtoisesti pitäisi olla todella aktiivinen; kulkea ja harrastaa joka paikassa, jotta edes sosiaaliset suhteet säilyisivät. Todella ikävää että sinulta evättiin vakipaikka, se olisi ollut niin henkisesti kuin taloudellisestikin tärkeää sinulle. Tuntuu välillä että yhteiskunta erottelee kotona olevat äidit ja työssä käyvät äidit; ero on liian suuri!

Tosiaan tuntuu, että niitä ystäviä eivät muut perheenäidit kaipaa tai sitten heillä ei ole aikaa. Minulla on kyllä onneksi yksi hyvä ystävä, mutta hän on perheetön, joten välillä keskusteluaiheet käyvät aika vähiin. Toki sitä ystäviä voi hankkia ei-perheellisistäkin, mutta kun olisi niin mukava vaihtaa ajatuksia samassa elämäntilanteessa olevienkin kanssa. Ei tietenkään pelkästä vaipan vaihdosta, vaan yleensä elämästä jne...

Miehesi käytös ei ainakaan helpota tilannetta. Hänen pitäisi olla ymmärtäväisempi sinua kohtaa ja huomioida tilanteesi, eikä vain tuijottaa itsekkäästi omaan napaan. Se, että on äiti ja on oma lapsi on toki hieno asia ja päivät ovat vuorenvarmasti työntäyteisiä, mutta se ei tarkoita sitä etteikö kaipaisi ystävää ja kuuntelijaa. Ja sellainen nyt pitäisi vähintään omasta miehestä saada!!

Pitää jatkaa tätä juttua nyt joskus myöhemmin, kun on aikaa enemmän...

Tässä nyt joitakin ajatuksia sinulle......yritä jaksaa!!!;)



 
Alkuperäinen kirjoittaja -täälläkin yksi-:
Kenguruemo, olisi kiva pitää yhteyttä. Voitais vaikka aluksi vaihtaa sähköpostiosotteita...? Muutkin vaasalaiset ilmoittautukaa, mikäli teitä on kuulolla.

Heippa nimim. "täälläkin yksi". Mulle voi kirjoitella osoitteeseen merituuli74@yahoo.co.uk Kirjoitellaan! terveisin "kenguruemo"
 
Onko täällä yksinäisiä äitejä Itä-Uudeltamaalta?
Minä olen Loviisasta, enkä ollenkaan vielä kolmen vuoden jälkeenkään kotiutunut/ystävystynyt.. Olisi mukava tutustua lähialueiden äiteihin.
Mulla tyttö 7 kk, itse olen 34 v.
kaisa@jippii.fi
 
Olet saanut näköjään paljon vastauksia ja kommentoisin lähinnä tuota parisuhdettanne.

Oma mieheni on myös elänyt perheessä, jossa vanhemmat eivät ole osanneet osoittaa tunteitaan ja se näkyy paljon nykyisessä elämässä. Kävimme mieheni kanssa avioliittoleirillä, joka kyllä auttoi todella paljon moneen asiaan. Suosittelen lämpimästi! Esim. kesäloman aikana, ja usein lastenhoito on järjestetty. Vaikka ette ole naimisissa, niin uskon että tällaiselle leirille voi hyvin osallistua.

Ostapa miehellesi kirja Häpeän lapset. Oma mieheni sai tuosta paljon apua ja alkoi ymmärtää oman lapsuutensa vaikutusta nykypäivään.

Voimia tilanteeseenne!
 
En olisi uskonut, että tekstini poikisi näin paljon kirjoituksia. Kiitos siitä! Jouduin viimeksi lopettamaan niin äkkiä kirjoituksen, kun mieheni tuli töistä. Nyt olemme sitten olleet kipeinä vauvan kanssa, enkä ole jaksanut koneelle.

Voimia sulle nimimato! Tilanteesi kuuloostaa tosi kurjalle ja ymmärrän tuntemuksia, vaikkei omassa tilanteessa alkoholi ja muut naiset ole kuvioissa. Näin ainakin luotan yhä...

Itse viimeksi eilen taas mietin, että mitä ihmettä voisin tehdä mieheni suhteen/ suhteessamme. Mies ei puhu eikä pukahda. Hänellä ei ole kykyä ottaa toista huomioon. Esim. jos vauva on valvottanut koko yön, hän ei tarjoudu (ei ole koko vauva-aikana!!!) hoitamaan seuraavana yönä tai niin, että saisin nukuttua vaikka päikkärit. Jne. tämä vain yksi esimerkki. Yritän mielestäni asiallisesti ehdottaa ja puhua käytännöistä, mutta hän vetää piikit pystyyn kuin siili, eikä puhu mitään. Ja jos ehdotan että kokeiltaisiinko näin ja hänelle sopii, niin hän unohtaa koko asian. Kuten nousta yöllä vuorostaan hoitamaan.
Olen katsonut peiliin, miettinyt ja pohtinut, että jos se olenkin minä joka sanoo/esittää asiat rumasti tms., ettei hän osaa keskustella sen takia. Tiukan itsekritiikin jälkeen yritän mielestäni kaikkien ohjeiden mukaisella tavalla puhua asioista. Ja sitten kun yrityksistä ei mikään auta, lähden nimimadon tavoin ilkeälle ja piikittelevälle linjalle... Ja taas pyydän itse lopulta anteeksi mieheltäni, ettei niin saisi tehdä.

Turhauttaa tällainen kun, ei saa vastakaikua. Olen yrittänyt saada miestäni lukemaan neuvolasta saadut oppaat vauvan tulosta ja parisuhteesta, erään humoristisen parisuhdekirjan jonka saimme lahjaksi, muttei mitään. Hän ei suostu mihinkään mitä ehdotan. Parisuhdeneuvontaa olen ehdottanut ja miehelle yksin terapiaa omien lapsuuskokemuksien läpikäyntiä varten, muttei hän sano mitään. Syvä hiljaisuus vain. Voi nimim. taaperon äiti, kun vain saisin mieheni lukemaan tuon kirjan! Miten teillä onnistui?

Ei tämä tilanne varmastikaan olisi näin ahdistava, jos olisi JOKU, jonka kanssa voisi puhua asioista, siis ihan mistä vaan. Niin kuin aikuinen aikuiselle. Nyt tuntuu, että olen äiti kahdelle. Minua hirvittää edes ajatella, miten pystymme sopimaan tulevaisuudessa lapsea koskevat asiat, kun mieheni ei nytkään pysty sopimaan puhumallla esim. syöttövuoroista...

Huuh, ehkä aika tuo tullessaan tulevaisuudessa jotain...

 

Yhteistyössä