Yksinäinen

[vaimo]

Olemme olleet naimisissa 21 vuotta, meillä on kolme melkein aikuista lasta jotka asuvat vielä kotona. Mieheni on aina jotenkin odottanut aikaa jolloin lapset kasvaa - silloin olisi aikaa harrastaa. Hyvä isä hän on kuitenkin aina ollut, lapset ovat meille molemmille tärkeitä.

Minä jotenkin olen aina luullut, että hän tarkoittaa, että voisimme harrastaa yhdessä eli meillä olisi taas aikaa toisillemme. Mutta se harrastaminen tarkoittaakin jotain mitä voi tehdä yksin tai kavereiden kanssa - ei minun. Miten tässä näin kävi...

 

[viiskymppinen]

Sori, mutta eikö miehelläsi ja sinulla ole muuta yhteistä harrastusta kuin lapset?
Onko ollutkaan?

Itse pidän tärkeänä että miehelläni on myös ikiomat harrastuksensa = Eräjutut, liikunta muutenkin, kavereiden auttaminen jne.
Minä myös haluan omaa tilaa.

Olemme olleet kahden jo yli kymmenen vuotta.

 

[vaimo]

Olen miettinyt tuota itsekin ja rehellisesti sanottuna viimeiset parikymmentä vuotta elämä on mennyt ns. lasten ehdoilla. Olen joskus leikilläni sanonut, että kunhan lapset lähtee ihmettelemme toisistamme kuka tuo on. Näyttää, että vitsi on muuttumassa todeksi...

Miehelläni ei ole koskaan ollut mitään harrastuksia, jos sauna- ja kapakkailtoja ei lasketa, vaan on aina viihtynyt hyvin television ääressä. Nyt hän on jostain syystä innostunut kalastuksesta, vaikka on aina inhonnut kalaa. Itse olen lasten myötä lähtenyt mukaan erilaisiin vapaaehtoishommiin ja muuten sauvakävelen, teen käsitöitä, luen. Mitään yhteisiä harrastuksia meillä ei tosiaankaan ole, lenkillekään mies ei halua lähteä - se on kuulemma tosi tyhmää hommaa. Minä haluaisin tehdä jotain yhdessä, mies ei.

Olen miettinyt, että onnistuuko tällainen avioliitto, jos ei mitään tehdä yhdessä ?

 

[mies1]

Minusta kysylmys on siitä onnistutko täyttämään lasten jättämän tyhjän tilan omassa elämässäsi. Laitat nyt siitä aika ison vastuun miehelle. Toisaalta sinusta kuulostaa kateus miehen harrastuksesta, joka on vienyt hänet. Kyllä minä tiedän paljon naisia, jotka kalastavat. Jos kalastus ei kiinnosta, niin olisiko kalapaikkojen läheisyydessä lenkkeilymaastoja, niin voisit mennä mukaan, jos et jaksa kalastusta seurata.

Hieno harrastus voisi olla teille asuntoauto, tanssilavojen pihat ovat nykyään täynnä asuntoautoja...ja pääsee sillä kalaankin merta edemmäksi.

Sinun pitäisi löytää nyt itse se kadotettu kipinä.

 

[vaimo]

Kiitos kommentistasi sinullekin, mies1. Ei mieheni halua minua mukaan kalastamaan, voisin lähteäkin jos hän pyytäisi - lähtisin melkein mihin vaan, mutta kun ei hän pyydä. Tiedän senkin, että kipuilen etukäteen lasten lähtöä ja siksi haluaisin jo nyt "saada jotain" ettei tyhjyys iske kun ovat todellakin lähteneet.

 

[tuli.]

Kun lapset ovat vielä taaperoiässä niin ymmärrän hyvin, että elämä pyörii hyvinkin tiiviisti heidän ympärillään. Mutta kun lapset kasvavat niin ihmettelen, jos vanhemmilla ei mukamas ole aikaa itselleen eikä harrastuksille ja ainahan sitä voi harrastaa myös perheenä ja jatkaa itsenäisesti kun siihen on mahdollisuus.

Tuntuukin että lapset ovat hyvä tekosyy monelle olla harrastamatta mitään. Ei kai kukaan tosissaan usko, että kun liki 20 vuotta makoilee soffalla ja suunnittelee mitä tekee sitten joskus, niin kaikki käy käden käänteessä?

Myös se, että lasketaan elämä toisen varaan lähes kokonaan, on karhunpalveluksen tekemistä itsellensä.