Yksinhuoltajuus on yhä edelleen stigma.

[Erittäin kyllästynyt yh.]

Olen ollut lasteni yh pian kymmenen vuotta, siitä saakka kun nuorimmainen syntyi. Lasteni aikana olen opiskellut itselleni kaksi ammattia, rakentanut meille turvatun tulevaisuuden. Nykyään olen vakituisessa työssä, meillä on oma koti, auto, varaa matkustella kerran, pari vuodessa. Lapsilla on uudet vaatteet, harrastusvälineitä. Olen aina kyennyt kustantamaan heille kaiken tarvittavan, enkä ole sossun luukulla käynyt.

Elämme normaalia elämää; käymme töissä ja koulussa, iltaisin kuskaan lapsia harrastuksiin tai käymme yhdessä uimassa, pulkkamäessä, hiihtämässä, luistelemassa, elokuvissa yms. Ainoa poikkeus normaaliperheeseen on se, että vanhempia tässä perheessä on vain yksi, minä. Käyn kokopäiväisessä työssä, minulla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia, koetan kasvattaa parhaani mukaan lapsistani kunnon kansalaisia.

Mutta näiden vuosien aikana olen törmännyt ihan liian monta kertaa siihen, että ihmisten mielessä yksinhuoltajuus= ongelmaperhe. Lapsistani on tehty useita lastensuojeluilmoituksia aivan käsittämättömistä syistä -ja joka ainoan kerran ilmoitukset on todettu aiheettomiksi. En voi keksiä enää mitään muuta syytä noille ilmoituksille kuin sen, että kasvatan lapseni yksin. Koen olevani jatkuvasti silmätikkuna lasten opettajille ja pahinta on se, että minun kanssani ei edes keskustella niistä asioista joista "ovat huolissaan", vaan kuulen näistä kiertotietä joko lasteni tai lastensuojelun kautta. Lastensuojelun asiakkaana olen siis siksi, että sain lapsilleni tukiperheen useita vuosia sitten koska olen totaaliyh. Mutta mitään muuta syytä ei asiakkuudelle ole, lastensuojeluviranomaiset ovat tämän todenneet monta kertaa.

Asia nousi taas esille, kun erään lapseni opettaja oli lapseltani kysellyt, onko äiti väsynyt ja onko teillä kotona kaikki hyvin. En voi käsittää asiaa! Jos mä oisin väsynyt ja masentunut, niin en kai jaksaisi käydä töissä, en varmasti jaksaisi huolehtia lapsistani, tehdä kotitöitä, harrastaa iltaisin lasten kanssa tai ilman. En yksinkertaisesti taas näe tähän "huolissaan olemiselle" mitään muuta syytä kuin tämän yksinhuoltajuuteni. Ja se ottaa mua päähän. Olen väsynyt tähän, että olen toisen luokan kansalainen, automaattisesti ongelmatapaus, vaikka väitän että perheessämme on asiat paremmin kuin monessa "normaaliperheessä" jossa on kaksi vanhempaa. Väitän, että lapsillani on tasapainoisempi ja turvallisempi arki, kuin useassa kahden vanhemman perheessä.

Ja silti. Kerta toisensa jälkeen nousee esiin tämä "huoli", jota ei varmasti olisi jos sohvallani makaisi joku jolla on munat.

Mua v*tuttaa ihan rankalla kädellä.

Kenelläkään muulla yh:lla samansuuntaisia kokemuksia? Millä ihmeellä saa kaikenmaailman virkaintoiset opettajat ja terveydenhoitajat ymmärtämään, että perheemme on täysin normaali ja turvallinen, vaikka meiltä puuttuukin mies talosta? En ole väsynyt enkä stressaantunut mihinkään muuhun, kuin tähän jatkuvaan "huolissaan" olemiseen muiden taholta.

 

["vieras"]

Mua on pääsääntöisesti erilaisissa tilanteissa kohdeltu ihan samalla tavoin kuin muitakin. Tosin kaikissa tilanteissa kanssaihminen/kanssaihmiset eivät ole tienneet meidän perheen todellista tilannetta. Ihan siksi, että todella monen ennakkoasenne tuntuu olevan yksinhuoltajaperheisiin juurikin tuo kuvailemasi.

Mulla ei ole kokemusta päiväkodista, koulusta tai vaikkapa lastensuojelusta. Päiväkodissa lapset eivät ole, kouluun ovat liian pieniä ja lastensuojelun kanssa ei ole tarvinnut olla tekemistä. Totaaliyh minäkin (olin) mutta mulla oli taustalla edes hieman tukiverkkoa, jolloin oli mahdollisuus myös omaan aikaan ja lepoon.

Nykyään en tosiaan ole enää totaaliyh. Minulla on kumppani. Joskin olen lopettanut salailemisen siinä määrin, että nykyään kerron rohkeasti uusille tuttavuuksille, mikä meidänkin lähtötilanne on ollut. Sanokoot mitä haluavat. Pääosin kaikki tapaamani ovat olleet sen verran elämäänähneitä ja suvaitsevaisia, ettei tuollaisia asenteita ole tarvinnut kokea. Onneksi.

On tietty hyvä, että esim. koulussa kyselevät äidin/isän jaksamisesta. On ihmisiä, jotka kaiken väsymyksensä keskelläkin suoriutuvat asioista ja peittävät oman jaksamattomuutensa niin kauan, kunnes korttipaikka yhtenä päivänä romahtaa. Ja onhan se hyvä, että noihin puututaan ennalta, voidaan säästyä kauheuksilta.

Toki ymmärrän sua: rupeaahan se ottamaan pattiin, jos kerran omassa jaksamisessa ei todentotta mitään ongelmaa ole, ja kerta toisensa jälkeen kysellään samoja, itsestäänselviä asioita.

 

["aapee"]

Kyllä mä sen ymmärrän, että myös perheen asioista pitää koulussa/tarhassa/jne olla tietoisia ja toimia sitten sen mukaan. Mutta kun meidän perheessä ei ole mitään muuta ongelmaa kuin se, että olen lasten kanssa yksin. Luulisi, että muitakin lapsiperheitä olisi, joilla oikeasti olisi avuntarvetta ja aihetta lastensuojelun yhteydenottoon. Tuntuu resurssien, sekä mun että ls-ihmisten ajan haaskaukselta tämä tämmöinen "vainoaminen" -jolta tää musta valitettavasti tuntuu.

Pitää varmaan käydä paikallisessa kuppilassa hakemassa joku örveltäjä sohvalle haisemaan, niin saan ilmoittaa joka paikkaan että olen avoliitossa -ehkä sitten ne jättää meidät rauhaan.

 

[totaaliyyhoo]

Toisaalta ihan hyvä että koulussa huolehditaan, mutta onko oikein kysyä lapselta? Ja mahdollisesti (lapsen luonteesta ja iästä riippuen) saada hänet huolestumaan omasta äidistään?
Itse olen valtavan avoin yh-elämästäni, neljä vuotta takana, useimmiten se aiheuttaa vauvautmista, mutta se ei ole minun ongelmani. Olen itse akateemisesti koulutettu yrittäjä ja kaikki elämässä normaalisti, olemme varmaan keskitulojen alapuolella, mutta emme varsinaisesti puutteessa.

 

[totaaliyyhoo]

Toisaalta ihan hyvä että koulussa huolehditaan, mutta onko oikein kysyä lapselta? Ja mahdollisesti (lapsen luonteesta ja iästä riippuen) saada hänet huolestumaan omasta äidistään?
Itse olen valtavan avoin yh-elämästäni, neljä vuotta takana, useimmiten se aiheuttaa vauvautmista, mutta se ei ole minun ongelmani. Olen itse akateemisesti koulutettu yrittäjä ja kaikki elämässä normaalisti, olemme varmaan keskitulojen alapuolella, mutta emme varsinaisesti puutteessa.

Piti olla vaivautumista, vauvahimoja yh:n tapaaminen tuskin kovin usein herättää... (muovailuvahaa näppäinten alla...)

 

["aapee"]

En mäkään yksinhuoltajuuttani piilottele, siis toki kerron asiasta koulussa/tarhassa yms lasten asioissa. Joskus vaan tuntuu, että voi kun asian voisikin piilottaa. Kunpa saisi samanlaista kohtelua kuin parisuhteessa elävät. Ihmiset säälivät, kun mulla on varmaan niin rankkaa -vaikka joka kerran sanon ettei mulla mitenkään erityisen rankkaa ole, koska kaikkeen tottuu. Rankempaakin on ollut, ja se oli parisuhteessa eläessäni.

Ehkä tää on jotenkin riippuvainen paikasta, jossa asuu? Asun pienessä maaseutukaupungissa, ehkä täällä on vanhoillisemmat mielikuvat yksinhuoltajuudesta tai jotain. En tiedä.

 

[totaaliyyhoo]

Mulla on muutaman kerran tullut myös reaktioita, joissa yyhoota ei todellakaan säälitä tai kysytä jaksamisia, vaan enemmän sellaista "kärsi nyt itseaiheutetusta päänsärystä".
Tänään tuli aika hauska tilanne kun puhelinmyyjä soitti ja yritti kaupata lehteä juuri kun olin polkemassa lapsi turvaistuimessa pk:lta:
"Tässä se ja se, haluamme palkita..."
"Jos on kysymys lehtitilauksesta, niin ei kiitos. On vähän paha hetki eikä nyt oo aikaa lukea lehtiä."
"No miksei ole aikaa?"
"No kahden pienen lapsen yh:na ei ole kauheasti aikaa."
"Mihin se mies lähti lätkimään?" (savolaista naurua)

Tuossa vaiheessa sanoin että se tilaa lehtiä eri osoitteessa ja painoin luurin kuvaa

 

["vieras"]

Aijaa, no mä olen kans yh, vieläpä useammalle muksulle, ja olen missanut lukuisia koulun ja päiväkodin tilaisuuksia, jopa nuorimmaisen keskustelun pk:lla viime vuonna, neuvolalekuritarkastuksenkin jätin väliin, ja silti meistä ei ole tehty minkäänlaisia ilmoituksia, eikä kukaan ole kysellyt mitään. Isompien opettajille olen todennut, että mä en jaksa enää töiden ja lasten harrastusten lisäksi osallistua koulun vanhempainyhdistyksiin tmv. Koulujen varttikeskustelut käyn. Kaikilla lapsilla menee tarha ja koulu hyvin ellei erinomaisesti.

 

["vieras"]

Mulla on muutaman kerran tullut myös reaktioita, joissa yyhoota ei todellakaan säälitä tai kysytä jaksamisia, vaan enemmän sellaista "kärsi nyt itseaiheutetusta päänsärystä".
Tänään tuli aika hauska tilanne kun puhelinmyyjä soitti ja yritti kaupata lehteä juuri kun olin polkemassa lapsi turvaistuimessa pk:lta:
"Tässä se ja se, haluamme palkita..."
"Jos on kysymys lehtitilauksesta, niin ei kiitos. On vähän paha hetki eikä nyt oo aikaa lukea lehtiä."
"No miksei ole aikaa?"
"No kahden pienen lapsen yh:na ei ole kauheasti aikaa."
"Mihin se mies lähti lätkimään?" (savolaista naurua)

Tuossa vaiheessa sanoin että se tilaa lehtiä eri osoitteessa ja painoin luurin kuvaa

Hmm, no mä olisin nauranut tuolle lohkaisulle itsekin, ja luultavasti sanonut takaskin jotain tuohon.