Ympäristön suhtautuminen keskenmenoon

[taustalla]

Kysyisin teiltä keskenmenon kokeneilta, että miten teidän työkaverit, ystävät, perhe yms piiri ympärillä on suhtautunut keskenmenoonne? Itse olin ehtinyt kertoa raskaudestani, kun rv 11 todettiin keskenmeno viime huhtikuussa. Ympäristön kohtaaminen oli ja on vieläkin erittäin hankalaa minulle. Kaikki ovat olleet kyllä ymmärtäväisiä ja tukea antavia, mutta tuntuu, että tästä eteenpäin kaikki vain vahtivat, että milloinkohan tulen raskaaksi uudestaan. Tuntuu, että tämä asia on nyt kaikkien juttu eikä miehelläni ja minulla ole mahdollisuutta keskittyä uuteen yritykseen rauhassa. Kuvittelen varmasti asiasta suurimman osan, mutta jotenkin on tosi epäonnistunut olo ja tuntuu, että minua säälitään. Asia on muutenkin vaikea enkä siihen tahtoisi enää ketään muuta edes hiljaisesti ajattelemaan keskenmenoa vierelleni. Mutta enhän sitä enää salaiseksikaan saa, koska itsehän raskauden menin lörpöttelemään.

Miten te muut olette kokeneet ja jaksaneet asian kanssa lähipiirinne keskellä?

 

[toinen vieras]

Sain keskemenon vasta tasan kaksi viikkoa sitten ja samat ajatukset ovat mielessäni. Raskauteni ei ollut niin pitkällä, rv 8+, joten en ollut vielä siitä monelle puhunut. Kun keskenmeno tuli, puhuin siitä sitten useammallekin ihmiselle. Se oli oma tapani käsitellä surua ja nyt tuntuu että kerroin ehkä liian monelle asiasta. Nyt ajatukset ovatkin tulevaisuudessa ja pelkään jo nyt kysyviä katseita "mikä mahtaa olla tilanne?" "onko vielä tärpännyt?". Meidän ystäväpiirimme ei tiennyt että yritämme ja nyt sitten kaikki tietävät. Olen itse vielä hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa: tavallaan odotan sympatiaa ja osanottoa ystäviltäni ja sitten yht'äkkiä en halua minkäänlaista kommenttia aiheesta. Yllättävän moni on kuitenkin kokenut saman tai tietävät jonkun ystävän jolle keskenmeno on tapahtunut, joten oletan että he osaavat olla hienotunteisia asian suhteen. Jos eivät, aion sanoa heille että sanomme sitten kun sen aika on ja sitä ennen ei tarvitse kysellä. Eräs hyvä ystäväparimme on alkanut yrittää lasta ja kuuluttavat sitä aikas kovalla äänellä ja se harmittaa minua. Ehkä olen vaan mustasukkainen ja katkera kun meille tuli keskenmeno. Mutta nyt keskenmenon kokeneena, otan asian paljon varovaisemmin. Opin itsekin tilanteesta paljon. Olin ennen se kysyvä-katseinen ystävä muille, joten nyt ymmärrän hiukan paremmin. Aion kuitenkin sanoa kavereilleni, jos alkavat kyselemään ja luomaan "suorituspaineita".
Nyt ajatukset ovat vielä sekavat ja mieliala muuttuu jatkuvasti. Luulen että jonkin aikaa pysyn poissa juhlista ja muista sosiaalisista tilanteista sillä itku meinaa vieläkin tulla varoittamatta. Ja jos joku sattuu sinisilmäisesti kysymään "mitä kuuluu?", romahdan itkemään.
Odotan vasta ensimmäisiä kuukautisiani, emmekä ole vielä päässeet kokeilemaan uutta, joten sekin tuntuu raskaalta....
Päivä kerrallaan ja yritän keskittyä työhöni, joka onneksi saa ajatukset hetkeksi pois.
Toivon että aika parantaa ja tuo uuden mahdollisuuden..

 

[nars]

Itselläni keskenmenosta kulunut nyt 2 kuukautta. Meillä läheiset suhtautuivat ihanasti ja tukea riitti. Kyllä varmasti ainakin molemmat mummo-ehdokkaat odottavat jo malttamattomasti uutta raskautta.
Me päätettiin kuitenkin noin kuukausi keskenmenon jälkeen, että mennään helmikuussa naimisiin. Sanottiin, että vauvahaaveet saavat siksi aikaa jäädä(Otetaan kuitenkin varaslähtö yritykseen pari kuukautta ennen häitä) Varmaan sitä odotusta on sitten häiden jälkeen ulkopuolisillakin enemmän ja tarkkailevat mahaani. Täytyy vaan yrittää olla ajattelematta niitä, kun on jo nyt omat odotuksestkin niin korkealla.

 

[taustalla]

Mulla tosi samat fiilikset kuin "toisella vieraalla". Keskenmenosta kulunut kuukausi (keskeytynyt keskenmeno todettiin rv 12). Olin jo joillekin kertonut raskaudesta, joten heille tietenkin sitten kerroin myös keskenmenosta. Kerroin myös monelle muullekin juuri siksi, että se oli luonteva tapa minulle käsitellä tunteita (surua, vihaa, tyhjyyttä...). Nyt kun aikaa on vähän kulunut tilanne on muuttunut eli en oikein enää haluaisi asiasta puhua ja ehkä vähän harmittaa, että menin tietyille ihmisille asiasta puhumaan. Tosin minusta myös tuntuu, ettei kovin moni ymmärrä, että keskenmeno vielä sattuu. Osa varmaan luulee, että kun en kerran puhu niin ei varmaan sitten enää tunnukaan missään. Mutta siis varsinaiseen kysymykseen eli itse koin, että ympäristö suhtautui tosi ymmärtäväisesti keskenmenoon, mutta minusta myös tuntuu, että alkuraskauden keskenmenosta pitäisi myös selvitä jotenkin nopeasti, koska raskauskin kesti vain pienen hetken. Sekavia fiiliksiä siis täällä vielä.

 

[ap vieras]

Kiitos teille kokemustenne jakamisesta. Taitaa olla siis aika normaalia, että ajatukset ovat sekavat. Minulta on vain pari henkilöä, toinen työkaveri, toinen ei-niin-läheinen-ystävä, nyt jo kysyneet ihan suoraan, että "no, jokos on uudestaan tärpännyt". Ymmärrän kyllä kysyjäkin siinä mielessä, että kai he kuvittelevat, että koska kerroin aikaisemmastakin raskaudesta ja keskenmenosta, on tilanne nyt "julkinen": raskauttahan tässä tosiaan yritetään. Mutta silti noita kysymyksiä en toivoisi. Jotenkin näen sen myös kaikkien muidenkin kasvoilta ja silmistä kysymysmerkkinä, vaikka eivät kysymystä ääneen sanokaan. Ja se kyllä stressaa ja luo paineita, vaikka omasta "suorituskyvystä" ja halusta tämä asia ei mitenkään olekaan kiinni. Jotenkin sitä kokee vain itsensä huonoksi kun ei tärppää. Vaikka aikaa ei toki ole vielä kauheasti edes kulunut kun vertaa joidenkin vuosien lapsettomuusjaksoihin. Omassa päässä silti tämäkin aika on pitkä.

Täytyy vain toivoa, että se raskaus pian onnistuisi uudestaan. Tällä kertaa en taida kyllä kertoa kenellekään ennen kuin kropasta näkyy.

 

[Uneton]

Omasta keskenmenosta on puolisen vuotta. Olin silloin 6kk pojan äiti kun alkunsa toinen sai ja vanhempain vapaalla.
Nyt olen palannut töihin ja välillä joku kysyy, etteikös kannattaisi jo toista alkaa tekemään. Sanon jos sillä kertaa ei ole ns huonopäivä (ala itkettämään), että oli jo alulla, mutta meni kesken niin yleensä tulee hyvin hiljainen ihminen eteeni joka ei tiedä mitä sanoisi. Eivätkä samat ihmiset enää ole samaa kysymystä minulta kysyneet, ehkä tajuavat, että keskenmeno ei ole mikään helppo juttu. Kukaan ei ole ainakaan vitsaillut asiasta.
Pahimmat oli ne ajat pari viikkoa ennen ja jälkeen kun olisi ollut laskettu aika, sillon en pystynyt moisiin kysymyksiin vastaamaan vaan lähdin liukkaasti pois. Olin ensimmäistä kuukautta töissä silloin.

 

[taustalla]

Me emme olleet kertoneet raskaudesta kovinkaan monelle, mutta näille henkilöille tietenkin kerroimme keskenmenosta. Lisäksi olen kertonut muutamalle muulle, joka on tivannut, milloin TEEMME sisaruksen esikolle. Ei ole moni suoraan kysellyt tuon jälkeen, mutta tiedän, että katseet seuraavat tiukasti vatsaani... Jotkut ovat kylläkin jopa suoraan kysyneet, että joko on tärpännyt.

Nyt, kun olen uudelleen onnellisesti (?) raskaana, olen kertonut lähes kaikille niille, joille raskaudesta on kerrottu, myös keskenmenostani. Jotenkin on tuntunut luontevalta puhua asiasta samalla, varsinkin, kun oma olo on niin epävarma koko ajan. Pelottaa.

Eräs saman kokenut ystäväni sanoi, että pelosta pääsee eroon vasta sitten, kun uusi vauva on sylissä. Mene ja tiedä sitten.

Se harmittaa, että muutamat ihmiset työpaikalla ovat keskenmenostani tietoisia, vaikka en itse ole heille siitä kertonut. En kestä heidän sääliviä katseitaan ja puheitaan - esim. työkavereiden vauvauutisia pantataan minulta jne. Ja se satuttaa paljon enemmän kuin että puhuisivat reilusti.

Pahin päivä ei itselläni muuten ollut LA, vaan vasta keskenmenon vuosipäivä. Johtuu ehkä siitäkin, että uusi raskaus vasta alkupuolella, kesti kauan, ennenkuin tärppäsi uudelleen. Esikkoakin saimme toivoa useamman vuoden,ennenkuin hänet saimme, joten sitäkin kiitollisempia olemme lapsestamme (lapsistamme).

 

[minä vain]

..ovat jättäneet yksin.. ystävät eivät viitsi tulla käymään.. :'( kaipaisin todella ystäviä ja kuuntelijaa ja juttu kaveria..

 

[toinen vieras]

\

..ovat jättäneet yksin.. ystävät eivät viitsi tulla käymään.. :'( kaipaisin todella ystäviä ja kuuntelijaa ja juttu kaveria..

Tämä palsta on ollut suurin tukeni keskenmenon jälkeen. Olen päivittäin lukenut muiden kokemuksia ja niin samanlaisia ajatuksia kuin itselläni. Muutaman viestin olen itsekin kirjoittanut. Ei ole helppoa olla surun kanssa. Viestisi kosketti. Saatko puolisoltasi tukea? Et ole yksin!!
javascript:emoticon(':hug:')

 

[minä vain]

Kyllä täältä on todella saanut apua asioiden pohtimiseen.. avomies lohduttaa niin paljon kuin suinkin voi.. Illat ovat kaikkein vaikeimpiakun asettuu aloilleen ja mies käy vielä yötyössä niin olo todella surkea illalla..

Ihan tuli tippa.. kun sanoit (toinen vieras) että: et ole yksin... Kaikkea oon lyhyehkö elämäni aika kokenut ja nyt jos koskaan tarviin tukea, niinku varmasti moni muukin joka on saman kokenu..
messenger: mappeli@luukku.com

 

[toinen vieras]

Avomieheni on paljon reissussa ja oli silloinkin kun keskenmeno tapahtui. Onneksi minulla on yksi hyvä ystävä, jolle on sama tapahtunut ja hänestä oli suuri apu kahden ensimmäisen päivän aikana. Hän todellakin ymmärsi. Huomasin kuitenkin ystävässäni tiettyä haikeutta, sillä oma tilanteeni herätti myös hänessä vanhan surun pintaan ja oloni oli vielä raskaampi kun ajattelin että nyt sitten hän joutuu uudelleen käsittelemään tilannetta.. En juttele enää niin paljon aiheesta hänen kanssaan...
Avomieheni on ollut mahtava ja tukea on riittänyt mutta aistin silti hänessä sen ettei hän halua enää keskustella aiheesta ja haluaisi jo ajatella tulevaisuutta uuden mahdollisuuden kanssa. Tietenkin haluan ajatella niin myös itse, mutta se mikä oli vatsassani, ei ole siellä enää ja sen käsitteleminen on yllättävän pitkä prosessi.
Keskenmenosta on nyt n.2,5vkoa ja näen joka päivä mielessäni sen pienen sikiöpussin joka tuli luonnollisesti ulos kotona kun kävin vessassa. Näin pikkuisemme ja se oli mielestäni isompi kuin ultrassa oli todettu. Tavallaan oli hienoa nähdä miten ihmeellinen luonto oli ja mitä vatsassani oli ollut mutta samalla se oli niin julmaa.. Sain kuitenkin nähdä hänet. Vaikka hän oli hyvin pieni, oli hän meidän ensimmäinen ja tulee aina olemaan.

Olemme lähdössä lomalle viikoksi. Reissuun lähtee myös oma äitini miehensä kanssa ja pelkään jo nyt sitä "alkakaas nyt yrittää taas"-kommenttia. Tämän reissun piti olla se iloinen "olemme raskaana"-reissu... Jälleen uusi tilanne jonka joudun käsittelemään toisin kuin olin suunnitellut. Olen itkenyt paljon ja nyt oloni on jotenkin turta. Kaikkea olen elämässä kokenut ja tiedän että selviän, mutta suru pitää surea ja se on aina raskasta. Kiitos teille kaikille kokemusten jakamisesta! Olen jaksanut tämän tukiverkon avulla!

 

[vielä yksi vieras]

Kun lukee näitä juttuja, löytyy niin paljon samoja tuntemuksia kuin itselle on ollut ja on. Meilläkin mies on sitä mieltä, että ajatukset voisi jo siirtää tulevaan, mutta en ole siihen ihan vielä valmis enkä varmaan tule olemaan ennen kuin mahassa on uusi alku.
Minulta sikiö tuli ulos ultratessa ja sain kanssa nähdä sen pienen "asukin" mikä oli ihana. Tietää, että ainakin siellä sisällä oli jokin elävä. Positiivisesta tuloksesta lähtien koko ajan oli sellainen olo, että tämä ei voi olla totta ja siksi teinkin 4 testiä, ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitten juuri aloin uskomaan, että totta se on kun mahakin alkoi jo pyöristymään, päättikin joku ettei se sittenkään saa olla totta.
Juttelin eilen pitkään siskoni kanssa, joka on lääkäri, siitä kuinka haluaisin tietää syyn miksi se tuli ulos ja olin vihainen epätietoisuudesta. Hän sai minut ajattelemaan asiasta toisin kertomalla kuinka kauheaa on kertoa ihmiselle, että on jokin syy keskenmenoon, koska se yleensä tarkoittaa, että syy on pysyvä ja seuraa seuraavassa raskaudessa. Tai että joutuu antaa ihmiselle prosentit millä perusteella vauva tulee olemaan terve tai sairas jos raskaus jatkuu. Eli nyt olen ihan tyytyväinen, että sikiö oli ihan normaalin kokoinen ja näköinen viikkoihin nähden ja että minussa ei ole löytynyt mitään selvää vikaa eikä sikiön kudos näytteissä ollut mitään poikkeavaa...

 

[Möhköti]

Minä sain keskenmenon hieman yli vuosi sitten rv 11. raskaudesta tiesivät molempien vanhemmat ja sisarukset. Ultrassa huomattiin, että sikiö ei eläkkään ja jouduin kaavintaan. Mieheni ilmoitti asiasta äidilleen ja minä omalle äidilleni. Oma äitini yritti kovasti alussa lohduttaa, mutta pian huomasin hänenkin puheestaan syyttelyä. Olinhan syönyt e-pillereitä, jotka aiheuttavat lapsettomuutta ja keskenmenoja(äitini mielestä). Anopistani en sitten kuullutkaan sen kummemmin. Kovin jäimme kahdestaan mieheni kanssa. Muutamalle ystävälleni olen kertonut keskenmenosta ja pari heistä on ollut todella ihania. Ja nytkin kyselee kuulumisia, joko on tärpännyt jne...Töissä moni tietää keskenmenosta koska olen töissä samassa paikassa, missä minulle tehtiin kaavinta. Kukaan ei töissä kysy. Muutama työkaveri osasi sanoa pari lohdutuksen sanaa, mitkä tuntuivat ihanilta. Tällä hetkellä kaikki seuraavat mahaani ja ovat jopa kysyneet olenko raskaana kun olen ollut sairaslomalla.

Nykyään oma äitini odottaa kovasti vauvaa. Ihan kuin keskenmenoa ei olisi tapahtunutkaan. Miehen vanhemmat eivät vihjaile eivätkä kysele. Eikä kukaan muukaan, joka tietää.
Välillä vieläkin tulee niin paha mieli, tuntuu ettei kukaan ymmärrä eikä kellekkään voi puhua. Vaikka keskenmenosta on vuosi, silti se tuntuu niin pahalta. Välillä tuntuu, ettenkö pääse siitä yli koskaan.
Omasta mielestäni olen saanut todella vähän tukea lähipiiriltä. Yksi ainut ystävä on oikeasti tukenut. Olisin kaivannut enemmän tukea omalta äidiltä, veljen vaimolta ja anopilta. Heiltä olen sitä kuitenkin vähiten saanut. Välillä tuntuu, että he ajattelevat, että olen jotenkin viallinen.