Yrittävätkö kaikki vanhemmat parhaansa?

[tytsi-89]

Minä näen asian toisin. Ajattelisin, että kyse on vain lapselle aiheutuvan haitan asteesta. Hyväksikäyttäjävanhempi (jos tarkoitat vaikka seksuaalista hyväksikäyttöä) tekee erityisen suuren haitan lapselleen toiminnallaan, kun hän käyttää lasta omien tarpeiden tyydyttämiseen. Mutta, kyllä minäkin huomaan, että joskus toimin vastoin lapsen etua, koska minulla on tarpeita, joilla paikkaan jotain henkistä arpea itsessäni. Esimerkiksi saatan vaatia, että poikani laittaa päälleen erään hienomman Reima-ulkoilupuvun, vaikka hän itse viihtyy paremmin Lassien vanhassa puvussa ja hänen nilkkojaan Lassie ei kiristä yhtä pahasti. Minulla on kuitenkin tarve saada toisten hiekkalaatikkoäitien hyväksyntää ja siten tuntea itseni arvokkaaksi ja ihailluksi, joten käyn taistoa lapseni kanssa tästä asuvalinnasta.

Mä en usko, että lastaan seksuaalisesti hyväksikäyttävä vanhempi rakastaa lastaan ollenkaan. Se on totta, ettei sellainen ihmishirviö välttämättä pysty parempaan, mutta en usko, että sellainen edes yrittää saada lapsensa voimaan hyvin. Motivaatio ja halut on vain oman itsekkyyden tyydyttämisessä ja lapsen hyvinvointi ei kiinnosta lainkaan. On eri asia, välittääkö lapsestaan ja yrittääkö kasvattaa hänestä onnellisen ihmisen, siinä toisinaan epäonnistuen. Kaikilla sitä halua ei edes ole.

 

[Sinkkosta lukenut]

Mä en usko, että lastaan seksuaalisesti hyväksikäyttävä vanhempi rakastaa lastaan ollenkaan. Se on totta, ettei sellainen ihmishirviö välttämättä pysty parempaan, mutta en usko, että sellainen edes yrittää saada lapsensa voimaan hyvin. Motivaatio ja halut on vain oman itsekkyyden tyydyttämisessä ja lapsen hyvinvointi ei kiinnosta lainkaan. On eri asia, välittääkö lapsestaan ja yrittääkö kasvattaa hänestä onnellisen ihmisen, siinä toisinaan epäonnistuen. Kaikilla sitä halua ei edes ole.

Ehkäpä siksi olisi hyvä minunkin ollut otsikoida tämä, "tekevätkö vanhemmat parhaansa" kuin "yrittävätkö tehdä". Kyllä taidan taas palata siihen, että Sinkkosen kanssa olen samaa mieltä. Hyväksikäyttäjävanhemmalla ei ole sitä halua, ei ole sitä empaattisuutta - ja hänkin on oman lapsuutensa vanki. Pahuuskin on käsittääkseni ihan kemiaa aivoissa - jotain välittäjäaineita puuttuu ja tietty lohko aivoista ei vain toimi. Onneksi elämä joskus kantaa ja joku muu saattaa huomata hädän, puuttua asiaan ja tilanne voi muuttua parempaan.

 

[123rfjkbvdtjvi]

En ukos siihen, että jokainen yrittäisi parhaansa edes vanhemmuudessa. Eivät ne tietoisetkaan virheet silti aina ole mitenkään valtavan suuria.

 

[tytsi-89]

Yritän laittaa yhden esimerkin. 1. Vanhempi saattaa pahoinpidellä lastaan vaikka tietää tekevänsä väärin, koska ei kykene hallitsemaan käytöstään. Hän hakee siihen mahd. apua, tuntee pahaa oloa toiminnastaan jne. Tai sitten käyttää pahoinpitelyä kasvatuskeinona, koska oikeasti kuvittelee tekevänsä sillä hyvää lapselle. Tavoitteena siis on lapsen paras, vaikka toteutus on täysin epäonnistunut ja keinot vääriä.

2. Joku sadistinen vanhempi taas hakkaa tai hyväksikäyttää lapsiaan, koska nauttii toisten satuttamisesta eikä hänen toimintaansa motivoi lainkaan lastensa hyvinvointi vaan oma itsekkyytensä ja nautinnonhalunsa. Häneltä puuttuu kyky empatiaan.

Näissä on mielestäni vanhemman näkökulmasta iso ero. Ykkösesimerkin vanhempi yrittää toimia lapsen parhaaksi, siinä onnistumatta. Kakkosesimerkissä taas vanhemman toimintaa ei edes ohjaa lapsen paras eikä hän ole siitä kiinnostunut. Ykkönen siis yrittää parhaansa lapsen hyvinvoinnin eteen, kakkonen omien tarpeidensa tyydyttämisen. Ykkönen haluaa lapsensa voivan hyvin, kakkoselle asia on merkityksetön.

 

[tytsi-89]

Ehkäpä siksi olisi hyvä minunkin ollut otsikoida tämä, "tekevätkö vanhemmat parhaansa" kuin "yrittävätkö tehdä". Kyllä taidan taas palata siihen, että Sinkkosen kanssa olen samaa mieltä. Hyväksikäyttäjävanhemmalla ei ole sitä halua, ei ole sitä empaattisuutta - ja hänkin on oman lapsuutensa vanki. Pahuuskin on käsittääkseni ihan kemiaa aivoissa - jotain välittäjäaineita puuttuu ja tietty lohko aivoista ei vain toimi. Onneksi elämä joskus kantaa ja joku muu saattaa huomata hädän, puuttua asiaan ja tilanne voi muuttua parempaan.

Samaa mieltä. Yritinkin äsken selventää asiaa. Kyllä mä uskon siihen, että kaikki lapsiaan rakastavat vanhemmat (jotka siis kykenevät rakkauteen, empatiaan jne.) yrittävät parhaansa lastensa eteen. Munkin mielestä se on kyllä vaikea asia, missä määrin ihminen on vastuussa omista teoistaan. Mulla ei läheskään aina ole elämässäni sellainen olo, että olen tehnyt/yrittänyt tehdä parhaani.

 

[antimoralisti]

[QUOTE="vieras";26251242]Eikös #kaikki# rakasta lapsiaan, jos heiltä kysyy? Käytäntö on vaan ihan eriasia[/QUOTE]

Niin, vammautuneelle sielulle rakkaus tarkoittaa ihan eri asiaa kuin sellaiselle, joka on huolenpitävää kunnioittavaa vakaata kiinnostuneisuutta saanut osakseen. Vammautunut on saattanut saada rakkauden sijaan olla vanhempansa pehmoleluna läheisyyden nälän äkkiä yllättäessä, mutta muuten olla lähinnä vihaisten projektioiden kohteena tai parhaimmillaan osallisena raivokkaaseen me-henkeen muita vastaan oppimassa, että pelko on voimaa.

Ja mitä tulee tuohon ap:n esimerkkiin, että äiti suuttui kun hän putosi keinusta. Ihminen saattaa hätääntyessä reagoida aggressiivisesti, ja se voi suuntautua väärin. Minulle on käynyt niin, miehelle on käynyt niin kun lapsi on ollut vaarassa. Normaali ihminen kykenee tuollaisen reaktion jälkeen hyvittelemään lasta, pyytämään anteeksi ja sanomaan että on pahoillaan ja että hän säikähti ihan kauheasti koska lapsi on hänen elämänsä tärkein asia ja hänen suojelemisensa tarpeettomilta vaaroilta se ykköstehtävä.

Me emme kumpikaan suuttuneet lapselle vaan itsellemme koska olisi pitänyt tietää paremmin (lapsi keikutti peiliä jonka kiinnitystä ei ollut tarkistettu ja peili putosi, lapsi putosi tuolilta toistamiseen kun en ymmärtänyt varoa tarpeeksi). Mutta lapsi ei sitä voinut tietää, ja hän oli vielä siinä iässä että asia on tosiaan ollut täysin meidän kontollamme. Äitisi saattoi jo olla sitä mieltä että sinun olisi pitänyt ymmärtää keinua varovaisemmin, ja tosiaan käänsi kiukkureaktionsa sinuun. Minkä ikäinen olit?

Ja nyt tullaan sitten siihen, että moraaliseksi raivokohtaukseksi kääntynyt säikähdys on jo sen verran suoraviivainen tunnetila, että äitisi olisi pitänyt olla empaattisesti taitava ja valmis myöntämään virheensä kyetäkseen näkemään asian lapsen tunteiden kannalta. Aikuinenhan yleensä kadottaa sen ymmärryksen lapsen maailman mittasuhteista, ja vaikka muistaisikin miltä tuntui olla lapsi, siihen muistoon eläytyminen voi olla vaikeaa. Alkaa paheksuntaan kääriytyminen: tuokin varomaton lapsenpirulainen, aina se sitä ja aina se tätä. Äiti liittoutuu moraalin kanssa lasta vastaan. Heikot ja epävarmat ja pelokkaat tekevät niin hyvin helposti.

Kyky moraalitunteisiin ja -järkeilyyn auttaa parhaimmillaan meitä kohtelemaan oikein niitäkin joita ei mieli tekisi ja parantaa ihmislajin mahdollisuuksia pärjätä sotimatta joka suuntaan. Mutta monesti se ottaa myötätunnon paikan ja laittaa nitistämään ne, jotka aiheuttavat elämäämme tuskaa. Lapset joutuvat usein tuon ohjelmistovirheen uhreiksi.

 

[123rfjkbvdtjvi]

Ei omien hermojen repeillässä lastansa lyövä vanhempi varmaankaan nauti siitä, jos lyö lastaan, mutta yrittääkö hän oikeasti parhaansa jos vastentahtoisuudestaan huolimatta lyö lasta? Vai olisiko kuitenkin kyse siitä, että pitäisi yrittää enemmän?

Minusta ihmiset ovat ylipäätään niin kovin häilyväisiä, monessa asiassa ei tehdä niin kuin oma kapasiteetti ja järkeily sanoisi, vaan mennään sieltä missä pääsee helpommalla tai pienemmällä vaivalla. En tiedä voiko ajatella, että vanhemmuus olisi siinä mikään erityisalue.

Jos esim vanhempi voisi huonosti, tiedostaisi sen että hän ei voi hyvin eikä jaksa hyvin, tiedostaa pakosti samalla myös sen että tarvitsisi apua voidakseen paremmin, muttei hae apua ja esimerkiksi sitten vaikka lyö lasta tämän huonon vointinsa johdosta, onko hän silloin yrittänyt parhaansa? Mun mielestä parhaansa olisi yrittänyt vasta sitten, kun olisi ottanut oikeasti sen vastuun ja yrittänyt hakea apua itselleen.

 

["nipsu"]

Luin Sinkkosta.

Eräässä kirjan kappaleessa hän kirjoitti, kuinka katkaistaan sukupolvien huonojen kasvatustapojen kierre ja totesi, että psykoterapiassa omista vanhemmista löytyy niitä epätäydellisiä puolia jotka on hyvä tiedostaa. Hän lisäsi, että "varmasti kaikki vanhemmat yrittävät parhaansa, sen mitä siinä elämäntilanteessa on ollut mahdollista".

Onko joku vähän paremmalla aivokapasiteetilla varustettu kykenevä selittämään, miten tämä pitäisi ymmärtää. Olen itse käynyt juttelemasta omasta traumaattisesta lapsuudestani terapeutilla, joka sanoo samaa: äitini ja isäni ovat yrittäneet PARHAANSA. Miten on selitettävissä, että esimerkiksi serkkuni isä löi tätä tämän ollessa pieni, samalla kun tätini katseli vieressä ja itki? Yrittikö tätini todella parhaansa? Tekikö hän omien kykyjensä mukaan parhaalla tavalla?

Miten voin ajatella, että äitini yritti parhaansa, kun suuttui minulle kun putosin keinusta - oliko se todella PARASTA mitä äitini kykeni siinä tilanteessa tekemään?

Ymmärrän kyllä, että joskus vanhemmat ottavat vastaan neuvoja, joiden he luulevat olevan lapsen parhaaksi. Varmasti vanhemmat uskoivat lapsen nukuttamisen vatsallaan olevan paras vaihtoehto 80-luvulla. Mutta en ymmärrä, miten tätini ei puuttunut serkkuni hakkaamiseen, vaikka se EI ollut hänen mielestään oikein.

No voi jos äiti on sulle kerran väärin perustein suuttunut, herranjestas hirveää!(sarkasmia), ehkä äiti oli väsynyt, ehkä sinä olit kova koheltamaan ja äitisi sai jatkuvasti vahtia/muistuttaa sinua että edes tajusit pitää kiinni keinussa ollessasi(sillä ei sieltä putoa jos kiinni pitää). KYllä se saattoi olla sillä hetkellä se mihin äitisi kykeni. oliko se oikein ei. Mutta on inhimillistä joskus tehdä väärin.

Tätisi ei puuttunut tilanteeseen varmaankin siksi että ei uskaltanut. inhimillistä. Mutta miksi serkkusi isä löi häntä? No on ollut aika yleinen kuritustapa ennenvanhaan. Väärin toki ja paheksuttavaa, suorastaan kamalaa.

Puhut hakkaamisestä, tarkoitatko sisi oikeasti pieksemistä vai yhtä luunappia? Vaikka kumpikaan ei ole hyväksyttävää niin on niillä silti vähän eroa.


ja sun traumaattinen lapsuus,no se on kuule just niinku asiat ottaa.. ihan oikeesti, oma suhtautumistapa(persoona,tempperamentti) ratkaisee enemmän kuin tapahtumat. Joku voi kokea että on ollut tosi traumaattista kun ei ollut varaa ostaa mitään. Joku masentuu vanhempien erosta. Toinen ei mistään. ja yleensä se on kii just siitä miten ottaa itteensä tapahtumista. SÄ et voi sun vanhempien virheille mitään, ne on tapahtunut ja nyt on vaa opittava elämään sen kanssa.
Toki voi kieriä itsesäälissä vaikka loppuelämän. MUtta minusta aikuinen ihminen on itse itsestään vastuussa.

 

[fifiia]

Syystä tai toisesta kaikilla ei ole voimia, kykyä tai tietoa toimia sillä tavalla mikä meistä on parasta. Harvat vahemmat haluavat tietoisesti vahingoittaa lasta, vaan toimivat omista lähtökohdistaan parhaalla tavalla. Apu, joskus pelkkä tieto, pitäisi olla helpommin saatavilla ja sitä pitäisi pystyä hakemaan kokematta häpeää.

 

[Sinkkosta lukenut]

Niin, vammautuneelle sielulle rakkaus tarkoittaa ihan eri asiaa kuin sellaiselle, joka on huolenpitävää kunnioittavaa vakaata kiinnostuneisuutta saanut osakseen.
Äiti liittoutuu moraalin kanssa lasta vastaan. Heikot ja epävarmat ja pelokkaat tekevät niin hyvin helposti.

Tosi hyvin kirjoitat. Niin, äiti suutahti mun kaatumisista ym. lähes vuodesta toiseen. Vauvana kun kerran kaaduin, tiedän että lohdutti. Sanoitkin hyvin, että "heikot ja epävarmat ja pelokkaat liittoutuvat moraalin kanssa lasta vastaan". Tämä on mielenkiintoisesti sanottu, mutta se osuu ja uppoaa. Äitini on heikko, epävarma ja pelokas, joten siinä se taitaa olla. Jälleen on kyse puutteesta, ei viasta.

Luin kyllä samaa Väestöliiton sivuiltakin; turvattomasti kiintyneet välittävät vähemmän empatian tunteita läheisilleen konfliktitilanteissa.

Että taas palataan Sinkkoseen...

 

["vieras"]

Yritän laittaa yhden esimerkin. 1. Vanhempi saattaa pahoinpidellä lastaan vaikka tietää tekevänsä väärin, koska ei kykene hallitsemaan käytöstään. Hän hakee siihen mahd. apua, tuntee pahaa oloa toiminnastaan jne. Tai sitten käyttää pahoinpitelyä kasvatuskeinona, koska oikeasti kuvittelee tekevänsä sillä hyvää lapselle. Tavoitteena siis on lapsen paras, vaikka toteutus on täysin epäonnistunut ja keinot vääriä.

2. Joku sadistinen vanhempi taas hakkaa tai hyväksikäyttää lapsiaan, koska nauttii toisten satuttamisesta eikä hänen toimintaansa motivoi lainkaan lastensa hyvinvointi vaan oma itsekkyytensä ja nautinnonhalunsa. Häneltä puuttuu kyky empatiaan.

Näissä on mielestäni vanhemman näkökulmasta iso ero. Ykkösesimerkin vanhempi yrittää toimia lapsen parhaaksi, siinä onnistumatta. Kakkosesimerkissä taas vanhemman toimintaa ei edes ohjaa lapsen paras eikä hän ole siitä kiinnostunut. Ykkönen siis yrittää parhaansa lapsen hyvinvoinnin eteen, kakkonen omien tarpeidensa tyydyttämisen. b kakkoselle asia on merkityksetön.

Muutetaanpa ykköskohtaan vanhemman paikalle esim.opettaja, lastenhoitaja tms. Kasvatuskeinoissa ja tavoissa on paljon eroja. Ja itse olen joutunut puuttumaan mm. tällaisen kasvattajan käytökseen; mitä ennen on pidetty hyväksyttävänä käytöksenä kasvattajalta, mutta nykyään henkisenä väkivaltana.

Lisäksi kulttuuritörmäyksiä tulee kasvatuksissa. Joissain maissa on ok laittaa "vielä" lapsi nurkkaan häpeämään päiväkodissa = lapsen parhaaksi. Maassamme on myös paljon ulkomaalaisia työntekijöitä. Heille kun maamme tapoja selvittää; saattavat he olla ihmeissään, että mikä tuossa nyt on pahaa jne

 

[Sinkkosta lukenut]

[QUOTE="nipsu";26251493] SÄ et voi sun vanhempien virheille mitään, ne on tapahtunut ja nyt on vaa opittava elämään sen kanssa.
Toki voi kieriä itsesäälissä vaikka loppuelämän. MUtta minusta aikuinen ihminen on itse itsestään vastuussa.[/QUOTE]

Tästä olen kanssasi samaa mieltä. Muissa kohdin, erityisesti postauksesi alussa, oli aika monta oletusta jotka eivät pidä paikkaansa, eivät minun eivätkä vanhempieni kannalta.

 

["vieras"]

Syystä tai toisesta kaikilla ei ole voimia, kykyä tai tietoa toimia sillä tavalla mikä meistä on parasta. Harvat vahemmat haluavat tietoisesti vahingoittaa lasta, vaan toimivat omista lähtökohdistaan parhaalla tavalla. Apu, joskus pelkkä tieto, pitäisi olla helpommin saatavilla ja sitä pitäisi pystyä hakemaan kokematta häpeää.

Miten helpoksi se vielä on tehtävä? Netti jo laskee kynnystä ottaa yhteyttä. Lisäksi muut systeemit. Mutta tuo häpeäntunne, mistä se sitten tulee?

 

[Sinkkosta lukenut]

Päättelen omaa osallistumistani tähän ketjuun tähän. Hyvä ketju ollut, kiitos siitä.

Perhe on yksi yksikkö, yhteiskunta vähän isompi perhe. Ehkä elämä vain on niin monimutkaista, että aina ei kukaan meistä hahmota, mihin joku päätös johtaa. Itse ajattelen, että ihminen on mielihyvää tavoitteleva olento. Vauvaan rakastutaan, koska hormonit ja pulloposket tuottavat mielihyvää ja luovat kiintymyksen. Myöhemmin lapsen halaukset tai menestyminen elämässä jatkavat halua äidinrakkauteen. Ihminen on ovela: jos lapsi viihtyy tietokoneella kolme tuntia, vanhempi saattaa tuntea ahdistusta siitä, kuinka kova riita ja kamppailu tietokonevieroituksesta on tulossa ja antaa lapsen jatkaa nettiaddiktiotaan. Aivot selittävät hurjan helposti huonotkin asiat hyvin päin. Ihminen suojelee itseään ja huijaa itseään.

Sama pätee yhteiskunnan tasolla: miksi lennämme Thaimaahan, kun tiedämme, että hiilidioksidipäästöt ovat pahasta? Selittelemme toimintaamme, mutta haluamme aurinkoon ja lämpöön. Meille tulee siitä hyvä olo. Samalla kun minä lennän Phuketiin, joku toinen saa mielihyvää kampanjoimalla ilmaston lämpenemistä vastaan ja hän ei edes kaipaa aurinkorannoille, koska hän saa mielihyvää ajattelemalla lapsensa parasta pitkällä tähtäimellä, toinen näkee lapsen riemun siellä aurinkorannalla.

Ajatukset risteilevät, ihminen yrittää luovia ja hahmottaa missä mennään. Osa kokee elämänsä onnelliseksi, toiset märehtivät traumoissaan, osa nousee sieltä ja osa ei. Tämä on myös aika filosofista, mutta tottahan toki sitä toivoisi, että kaikilla olisi onnellinen elämä, nyt ja tulevaisuudessa.

 

[!]

Yrittävätkö kaikki vanhemmat parhaansa?

Ei.

 

[fifiia]

[QUOTE="vieras";26251574]
Miten helpoksi se vielä on tehtävä? Netti jo laskee kynnystä ottaa yhteyttä. Lisäksi muut systeemit. Mutta tuo häpeäntunne, mistä se sitten tulee?[/QUOTE]

Oikeanlainen apu ei ehkä ole helposti tai itsestään selvästi saatavilla. Nykyään vääränlainen häpeä liian usein tulee keskustelupalstalta, turvaton ihminen janoaa apua ja uskoo sitä helpoiten saavansa palstalta, avun sijastaa saa kuitenkin haukkumista ja syyllistäviä neuvoja.

Syyllisyy luo häpeää ja tietyssä määrin syyllisyyttä tarvitaan siihen että pyrimme toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Syyllisyys ja häpeän tunne on ehkä tietyllä tavalla erilaista jos pystyt itse tiedostamaan tehneesi väärin tai omat puutteet "minä toimin väärin/huonosti", kuin jos syyllisyys tullee ulkoapäin "sinä toimit väärit, olet tyhmä/idiootti jne".

 

["vieras"]

Häneltä puuttuu kyky empatiaan.
QUOTE]

Tämä on tärkeä lause. Jos häneltä puuttuu kyky empatiaan niin voiko hän asialle mitään? Voiko hän silti tehdä parhaansa?

 

[tytsi-89]

Häneltä puuttuu kyky empatiaan.
QUOTE]

Tämä on tärkeä lause. Jos häneltä puuttuu kyky empatiaan niin voiko hän asialle mitään? Voiko hän silti tehdä parhaansa?

Ei voi mitään sille, ettei kykene empatiaan eikä siihen, ettei voi oikeasti ymmärtää toista. Sen sijaan voi yleensä itse päättää, onko tärkeämpää toimia kaikessa omien hetkellisten impulssien mukaan vai sopeutua yhteiskuntaan. Jos ei kaipaa muiden hyväksyntää, ei varmaankaan motivaatio riitä tekemään sitä, mikä on muiden mielestä oikein. Kun itse ei näe toiminnassaan mitään väärää.

 

[tyyrop]

Vanhemmaksi tullaan ilman mitaan tutkintovaatimuksia. Valitettavasti.

 

["vieras"]

Vanhemmaksi tullaan ilman mitaan tutkintovaatimuksia. Valitettavasti.

pitäis vanhemmuuteenkin olla joku koulutus. Monikohan reputtais?

 

[Moraalinvartija]

[QUOTE="vieras";26254529]pitäis vanhemmuuteenkin olla joku koulutus. Monikohan reputtais?[/QUOTE]

Nyky-yhteiskunnan vaatimustasolla jokaikinen.

 

[Inhimilleski]

Ja nyt tullaan sitten siihen, että moraaliseksi raivokohtaukseksi kääntynyt säikähdys on jo sen verran suoraviivainen tunnetila, että äitisi olisi pitänyt olla empaattisesti taitava ja valmis myöntämään virheensä kyetäkseen näkemään asian lapsen tunteiden kannalta. Aikuinenhan yleensä kadottaa sen ymmärryksen lapsen maailman mittasuhteista, ja vaikka muistaisikin miltä tuntui olla lapsi, siihen muistoon eläytyminen voi olla vaikeaa. Alkaa paheksuntaan kääriytyminen: tuokin varomaton lapsenpirulainen, aina se sitä ja aina se tätä. Äiti liittoutuu moraalin kanssa lasta vastaan. Heikot ja epävarmat ja pelokkaat tekevät niin hyvin helposti.

.

Mistä tämä johtuu, että heikko äiti liittoutuu tällä tavalla?

 

[Inhimilleski]

Kukaan?