P
pettynyt
Vieras
Aihe on ehkä hankalakin ja olen sitä pyöritellyt jo pitkään mielessäni ja nyt haluan "purkautua".. Ennen kaikki oli hyvin, hulluteltiin ystäväni kanssa, istuttiin iltaa ja välillä parannettiin maailmaa pikkutunneillekin asti.
Ystäväni löysi miehen, avioitui pian sen jälkeen ja maailma hymyili. Kaiken kruunasivat vielä kaksi pientä prinsessaa ja yksi prinssi, jotka syntyivät muutaman vuoden välein. Ystäväni oli onnessaan, minä erittäin onnellinen heidän puolestaan. Ja tietysti vanhemmat tarvitsivat välillä omaa aikaa ja mielelläni autoin asiassa ja katsoin pikku taaperoita. Nyt on mennyt kolme vuotta ja viimeinen vuosi on jäänyt erittäin pahana makuna suuhun. Viimeiseen kahteen vuoteen en ole kertakaan oikeasti jutellut ystäväni kanssa. Yksi syy on se, että yhteiset asiat tuntuvat olevan vähissä. Hänen maailmaansa kuuluu lapset, mies ja kerhot, joissa käydään lasten kanssa. Minun maailmaani on hiukan erilainen, ei lapsia, työ näyttelee suurta roolia ja viikonloppuisuisin mennään ulos ystäväpariskuntien kanssa. Ja tässä kaikessa ei ole mitään pahaa, näinhän elämä heittelee!
Kaikki siis ok, ihmiset muuttuvat, ystävät muuttuvat ja eteenpäin vaan mennään. Näin sen kuuluukin mennä. Eli miksi sitten viimeiset vuodet ovat olleet "vaikeita". Siksi, että kyllä vanha ystäväni pitää yhteyttä, joka viikonloppu, kun hän tarvitsee lapsenvahtia.. Ilman minkäänlaista realismia hän pitää minua omana henk. koht ilmaislapsenhoitajana. Hän ei todellakaan kysy, että halusitko, hän vaan olettaa, että aikaisempi ystävyys riittää. Ei riitä! Olen hoitanut lapsia paljon, mutta nyt en enää halua. Välillä hän on tuomassa koko katrasta minun ja aviomieheni asunnolle, koko viikonlopuksi, ja sanoo vain, että kyllähän teillä on aikaa.. Siksi juuri meillä ei ole lapsia, koska haluamme täyttää vapaa-aikamme muulla tavoin, siis ystävien seurassa. Teemme lapset sitten, kun katsomme, että olemme valmiita niihin. Lapsia vastaan minulla ei ole mitään, mutta eivät ne myöskään ole elämäni ilo, varsinkaan kaverini lapset.
Tätä on siis jatkunut pitkään ja minut täyttää joka viikonloppu epäusko "kuinka hän taas soittaa tai viestittää?!". Toisaalta tässä vaiheessa vaan katson kännykän ruutua ja jätän vastaamatta. Olkoon. Mielestäni hänen käytöksensä on hävytöntä. Oikeat ystäväni ovat kanssa olleet erittäin tyrmistyneitä asiasta, ja ovat sitä mieltä, että asiasta tulisi sanoa suoraan. Syytä on paljon itsessäni, päästin tämän niin pitkälle. olisi pitänyt sanoa aikaisemmin. Nyt olen liian vihainen, raivoissani ja kyllästynyt, jotta haluan enää sanoa mitään. Saattaisin silloin sanoa liian rumasti tyyliin "Helvettiäkö tänne soittelet, hoida omat lapsesi!" En ole sellainen, mutta kyllä tuntui hyvältä kirjoittaa se edes!
Niin.. Nyt en enää vastaa hänelle, en ole vastannut kolmeen kuukauteen, mutta se estä häntä lähettämästä tekstaria, missä hän kertoo, milloin on tuomassa lapsia. Joko jätän vastaamatta tai laitan lyhyesti "ei käy, on muuta". Juu ei, hän ei todellakaan ole halunnut tajuta vinkkiä. Rahastahan se on kiinni, minä kun hoitaisin ilmaiseksi.
Ystävyyttä ei enää ole, enkä haluakaan. Tämä auttoi, kun kirjoitin. Toivottavasti tämä hiukan auttaisi siihen, että ystäviä osataan arvostaa. Ja muistettaisiin, että eivät kaikki halua välttämättä hoitaa ystäviensä lapsia, he kyllä tarjoutuvat, jos haluavat.