Minä olen tämän kesän lasten metsiin yms. katoamisuutisten tiimoilta miettinyt noita asioita paljon ja päädyttiin siihen että laajennettiin tietoisesti lasten pihareviiriä. Esim. talon taakse metsään saivat marjaan mennä kaksinkin 3 ja 4 vuotiaat ja ylipäätään pikkumetsä on nykyään sallittua leikkialuetta silloin kun muksut ovat keskenään pihalla. (Ennen rajoitin pihalle leikit)
Pihalla leikkii useimmiten 5-, 4- ja kaksi kolmevuotiasta. (Joista toinen täytti kolme vasta viime viikolla.) Mikäli mukana on vajaa 2 vuotias niin sitten on joku aikuinen mukana myös. (Pienemmät nukkuvat kyllä vaunuissa verannalla vahtimattakin)
Muuten saavat leikkiä keskenäänkin. Kesällä kulkivatkin ihan vapaasti sisään ja ulos omaan tahtiinsa omien halujensa mukaan. Nyt kun pitää pukea ulkovaatteita enemmän niin se tietenkin erilaista, ulosmeno tietoisempaa.
Minä uskon että lasten kasvatus on tasapainoilua suojelun ja niiden siipien vahvistamisen kanssa. Liikaa kumpaa vain, niin menee väärin. Suojelen lapsiani/lapsenlapsiani/muita meillä olevia tai käyviä lapsia parhaani mukaan taudeilta (rokottein, terveellisellä ruokavaliolla, liikunnalla, hyvin hoidetula hygienialla jne.) liikenneonnettomuuksilta (pyöräilykypärin, turvaistuimin jne), turvattomuudelta (pitämällä oman psyykkeeni tasapainoisena, olemalla altistamatta lasta ikäkauteensa nähden liian pelottaville asioille jne) ja monelta muulta asialta.
Sen sijaan en halua "suojella" heitä oppimiselta, haasteilta, oivaltamiselta, itsetunnon ja vastuun kasvamiselta enkä muiltakaan vastaavilta asioilta. Seikkailureviirin laajentaminen sellaiseksi että se sallii seikkailunkin, on yksi tapa tavoitella tätä. Ratsastus, uiminen, kalastus, veneily jne ovat toinen tapa. Kaikkeen näihin sisältyy jonkinlainen kalkyloitu riski, joka luonnollisesti kauhistuttaa minuakin, mutta koen silti ettei minulla ole oikeutta oman pelkoni vuoksi hidastaa lasten luonnollista kehitystä.