Mitä tässä pitäisi tehdä? Raskaana ja epävarma.

["jannica"]

Tilanne on tämä: olen raskaana, viikkoja reilut 9. Eilen vaan tajusin yhtäkkiä, että ei tämä vaan ole sitä mitä haluan! Tajusin, etten ole ollut koko aikana onnellinen raskaudestani hetkeäkään ja että ei tästä tule mitään! Minulla on yksi lapsi, 1,5v ja tahdoin hänelle sisaruksen, mutta nyt vaan mieleni on jotenkin muuttunut ja olo on epätoivoinen ja surullinen. Miehelleni en vielä ole puhunut tästä, aion kyllä tänään puhua. Hän haluaisi lapsen kovasti ja minua pelottaa ottaa asia puheeksi.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Onkohan kyse vain hormooneista ja ns. normaali pelosta ja jännityksestä? Itse en kyllä jaksa uskoa tähän. Tahtoisin vain, että raskauteni menisi kesken ja koen äärimmäisen huonoa omaatuntoa näistä ajatuksistani. En voi kun itkeä ja kaipaisin todella mielipiteitä tähän asiaan, koska tuntuu etten voi puhua tästä edes ystävilleni. Tai olisiko jollain ollut samantyyppinen tilanne tai samoja ajatuksia itsellään...?

 

[<3]

Auttaako jos kuvittelisit että sinulle kerrottaisiin että sinulla olisi 1,5 v nuorempi sisarus, mutta äitisi olisi tehnyt abortin tai raskaus olis mennyt kesken. Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

 

[alkuperäinen]

Auttaako jos kuvittelisit että sinulle kerrottaisiin että sinulla olisi 1,5 v nuorempi sisarus, mutta äitisi olisi tehnyt abortin tai raskaus olis mennyt kesken. Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

Nimenomaan tästä syystä ei raskaudenkeskeytyskään tunnu oikealta vaihtoehdolta. Itselläni on kaksi siskoa, jotka ovat minulle uskomattoman tärkeitä.

Kyse onkin enemmän siitä, että jollainhan nää mun ajatukset pitäisi onnistua saamaan kääntymään hiukan positiivisempaan suuntaan, mutta millä?!

 

[samassaveneessä]

Mulla on kuule lähes identtinen tilanne. viikkoja myös 9+ ja kuopus vuoden vanha. tää raskaus tuli yllätyksenä ja inhottaa myöntää, mutta olin pettynyt kun mies olikin iloinen uutisesta. ajattelin hänen olevan sitä mieltä, ettei halua lasta tms. Mä uskoin, että kun käyn varhaisultrassa alan rakastaa tätä vauvaa niinkuin aiempia. mutta vaikka näin sykkeen ja pienen alkion ruudulla, se ei hetkauttanut mua millään tavalla.
ikävää myöntää mutta keskenmenoa toivon itsekkin. Luulen että nää tuntemukset johtuvat osittain siitä että olen ihan hiton väsynyt ja kun pelkään jo valmiiksi sitä vauvarumbaa mikä on edessä.

 

["vieras"]

Luulen että hormonit ovat saaneet susta otteen. Itselläni myös 1,5v esikoinen ja nyt rv18. Samoilla viikoilla kun sä nyt olin jo aivan varma, että tämähän keskeytetään, olo oli niin epätoivoinen, että mä en tätä tule jaksamaan ja kestämään. En vaan selviä. No, aikaa on mennyt, olo on ollut outo, eilenkin sanoin, että en mä oikein vielä tunne mitään tätä vauvaa kohtaan. Kun illalla eilen menin nukkumaan niin tunsin ekat liikkeet joista ei voi erehtyä ja nyt aamulla sama. Nyt mä tunnen jotain, mutta toki jaksaminen epäilyttää, varsinkin kun esikoinen heitti puurot aamulla taas seinille. Mutta kyllä tää tästä.

Voitko muka sanoa, ettet olisi esikoista odottaessa kertaakaan mennyt paniikkiin, että ei tästä mitään tule ja mitä hittoa tuli tehtyä kun hankkiutui raskaaksi? Väitän, että hormonit aika monelle tekee temput. Älä tee mitään harkitsematonta. Kuitenkin kuulostaa siltä, että toinen lapsi on perheeseen tervetullut tulokas.

 

[iloksi muuttuu]

Mä veikkaan et sun mieles tulee muuttumaan,itse kun olet lapsen tarkoituksella alulle laittanut.
Sua vaan pelottaa tuleva,se on normaalia.
Ehkä pientä masennusta?

 

[rv 8+6]

Uskoisin että on ihan ohimenevä vaihe. Itse oon rv 8+6 ja 3 vuoden yrityksen jälkeen silti välillä mietin onkohan tämä oikeesti sitä mitä haluan ja jaksankohan varmasti ym.

 

["vieras"]

Mä luulen kans et hormoonit on asialla, itellä oli noilla main todella mieli maassa ja toivoton olo.

 

[ok]

Keskustele miehesi kanssa.

 

[tuttua]

Mulla tuli myös yllätysplussa ja olin aivan kauhuissani, sillä useampi alle kouluikäinen ja juuri olin saanut uuden työpaikan ja päässyt muutenkin työelämään vuosien kotonaolon jälkeen. Ensimmäinen ajatus oli lähinnä "EIIIII", ja monet illat itkin asiaa. Olin samalla pettynyt itseeni, kun ajattelen noin negatiivisesti vaikka aina ennen raskaus on ollut minulle maailman ihanin asia. Siinä sitten koitin olla iloisempi, vaikka koko asia synnytyksineen lähinnä ahdisti...

Mutta kuinka ollakaan, ensimmäisen ilon pilkahduksen koin mennessäni ultraan. Ja seuraavassa ultrassa olin jo todella onnellinen tulevasta maha-asukista. Nyt laskettuun on muutama viikko, ja olen erittäin onnellinen siitä, että meille on tulossa taas pikku ihminen :heart: Eli kyllä se vain on niin, että aika auttoi ja nyt odotan vauvaa jo ihan malttamattomana...

 

["vieras"]

Vuosi sitten olin samassa tilanteessa ja keskytin raskauden rv9 ja ja toivoisin että joku olisi puhunut pääni toiseen vaihtoehtoon. hormoonit olivat sekaisin ja myös pelotti miten itse jaksasisin ja juuri olin aloittanut uuden työn, esikoinen 5. Kivassa iässä, kun on jo omatoiminen. Lisäksi fyysisen sairauden uusiutuminen pelotti sekä mahdollinen synnytyksen jälkeinenmasennus jonka koin eskikkon synnyttyä. Neuvolasta yritin kysellä miten tätä voisin nyt ennaltaehkäistä mutta apua ei tullut ja se oli viimeinen niitti. Ja nyt sitten vauvaa kovasti toivoisin, eipä vaan ole kuulunut... Eli varmasti et vauvaa tule katumaan ja tunteet kyllä selkiytyvät ajankanssa. Ole onnellinen vauvasta! Ja ota tunteet puheeksi miehesikanssa ehkä siitä on apua.

 

[alkuperäinen]

Mulla on kuule lähes identtinen tilanne. viikkoja myös 9+ ja kuopus vuoden vanha. tää raskaus tuli yllätyksenä ja inhottaa myöntää, mutta olin pettynyt kun mies olikin iloinen uutisesta. ajattelin hänen olevan sitä mieltä, ettei halua lasta tms. Mä uskoin, että kun käyn varhaisultrassa alan rakastaa tätä vauvaa niinkuin aiempia. mutta vaikka näin sykkeen ja pienen alkion ruudulla, se ei hetkauttanut mua millään tavalla.
ikävää myöntää mutta keskenmenoa toivon itsekkin. Luulen että nää tuntemukset johtuvat osittain siitä että olen ihan hiton väsynyt ja kun pelkään jo valmiiksi sitä vauvarumbaa mikä on edessä.

Mulla sama tuon väsymyksen suhteen. Olen ollut jo yli viisi viikkoa todella väsynyt ja huonovointinen jatkuvasti. En ikinä selviäisi kahdesta lapsesta, jos väsymys olisi tällaista kun toinen syntyy. Ja kyllä mä uskoisin, että mäkin jossain vaiheessa rupeaisin rakastamaan vauvaa, mutta pelottaa vaan että mitäs jos en?!

Ensimmäisen raskauden kohdalla olin heti onnellinen, innoissani ja toki myös peloissani. Silloin en kuitenkaan missään nimessä toivonut keskenmenoa ja olin "normaaliin tapaan" huolissani siitä, sujuuko raskaus hyvin ja onhan vauva terve.

En jaksa tätä jatkuvaa itkemistä, väsymystä ja huonoa oloa. Lapseni on kipeänä kaiken tämän lisäksi, enkä oikeasti vaan jaksa enää. Tahtoisin olla se oma pirteä itseni, joka olin ennen tätä raskautta!

 

[...]

Auttaako jos kuvittelisit että sinulle kerrottaisiin että sinulla olisi 1,5 v nuorempi sisarus, mutta äitisi olisi tehnyt abortin tai raskaus olis mennyt kesken. Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

LÄhinnä tuo tekstisi herätti ajatuksen siitä, että olet idiootti. Kuka tuollaisia muka kenellekään kertoisi.

 

[tuttua]

Niin siis lisäisin vielä, että meillä mies sanoi, että tottakai sä saat itse päättää, sillä sun kropassa se vauva kasvaa... Mutta kehotti myös miettimään, että pystynkö oikeasti aborttiin... Ja onneksi kehotti, sillä hän tuntee minut sen verran hyvin, että oli tuossa asiassa oikeassa, sillä mä en oikeasti olis pystynyt... Mutta mahdollisesti olisin voinut sen silti siinä tunnetilassa tehdä. Onneksi siis en tehnyt.

 

[öh]

Auttaako jos kuvittelisit että sinulle kerrottaisiin että sinulla olisi 1,5 v nuorempi sisarus, mutta äitisi olisi tehnyt abortin tai raskaus olis mennyt kesken. Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

Mitenhän tämän nyt sitten pitäis auttaa?

 

[...]

Ei tuohon ratkaisua tiedä kukaan muu kuin sinä itse. Hyvinkin on mahdollista, että kyse on vain alkuraskauden väsymyksestä ja hormonien aiheuttamasta masennuksesta/toivottomuudesta. Jos olet aiemmin suhtautunut suht positiivisesti ajatukseen toisesta lapsesta, niin veikkaisin että kyse on vain tuosta alkuraskauden pään "sekoamisesta".
Mutta jos olet aiemminkin ajatellut, että ehkä se yksi lapsi riiittää, niin kannattaa keskustella miehen tai esim. jonkun ystävän kanssa asiasta oikein kunnolla ja pohtia, kumpi vaihtoehto lopulta on parempi.

 

[Rv 20]

Mä kans syytän hormooneja monesta tunteesta mikä on tän raskauden aikaan ilmennyt. Mulla kans vaikka vauva on ihan tarkotuksella suunniteltu oli alussa ajatuksia just että apua haluanko mä sittenkään tätä, mutta sehän on jo liian myöhäistä katua. Kuitenkin alku kun on sellasta ettei oikein tiennyt mitään tai tuntenut koko raskaudesta paitsi alku pahoinvointi, niin mua alkoi asia todella "lämmittää" kun eka ultrassa tuntu sain yhteyden siihen pieneen ihmisenalkuun. Odotan jo viidettä mutta näköjään noita ajatuksia voi silti vielä tulla. Luulen ainakin mulla ne tuli myös epävarmuudesta että olenko mä sittenkään varma.