Onko muita kotiäitejä, jotka eivät käy koskaan missään yksin (tai tyttöporukalla)?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "yksin"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Y

"yksin"

Vieras
Eli siis kommentteja sellaisilta äideiltä, jotka ovat lapsen kanssa kotona(ei siis töissä).

Juu, siis mietiskelen, että olenkohan jotenkin outo, kun en ikinä käy missään kyläilemässä yksistään. Tosipuheissa ei mulla kyllä hirveesti ystäviä tällä seudulla olekaan, mutta kyllähän silti olisi paikkoja, johon mennä. Mutta ei vaan kiinnosta/innosta lähteä. Moneen vuoteen en ole myöskään baareissa käynyt enkä myöskään yksissäkään bileissä/tyttöjen illanistujaisissa.
Käytännössä siis olen lapsen kanssa kotona (ollut jo kaksi vuotta ja nyt on vielä toinen tulossa), ulkoilen hänen kanssaan ja käyn kaupassa. Illan kohokohta on kun mies tulee kotiin. Emme käy lapsen kanssa edes missään kerhoissa tms, naapurin lapset ovat kyllä leikitysapuna. En myöskään harrasta vapaa-aikana mitään, paitsi koirien kanssa ulkoilua.

Ennen olin hirmu sosiaalinen, mutta en tiedä mihin se sosiaalisuus on kadonnut. Jotenkin varsinkin nyt raskauden myötä, sitä on jo niin väsynytkin ettei jaksa.

Olenko outo ja leviääköhän mulla jossain vaiheessa pää?

Muita?
 
ennuste : sun pää leviää todellakin.

riko kaava ja lähde takas ulkomaailmaan etsimään sitä omaa itseäsi joka olet.se ei oo aluks helppoo, mut palkitsee.
usko pois,mä tiedän mistä puhun.olin esikoisen aikaan samanlainen :|
 
NO mulla on yleensä lapset mukana mun menoissa ku mun kaikilla kavereillakin on pieniä lapsia nii mennään ja kuljetaan lasten kanssa. kapakoissa tms en oo käyny sitte 19v iän.
 
No ei välttämättä pää leviä, mutta on silti hyvä pitää jonkilaista sosiaalista verkostoa yllä, jos mahdollista. Olet liian kiinni miehessäsi, jos hän on ainut aikuiskontakti.
 
Mäkin oon sitä mieltä, että äidilläkin kuuluu olla oma elämä perheen ulkopuolella. En minäkään käynyt lapsen ekan elinvuoden aikana yksin missään, kun lapsi oli tissillä eikä suostunut juomaan pullosta. Nyt kun lapsi on kahden, viipotan n. kerran kuussa ystävieni kanssa leffassa, ravintolassa, kirppiksillä, baarissa, konserteissa... Mieskin saa olla välillä kahden lapsen kanssa. Ja mieskin kulkee välillä omissa menoissaan, ja tietysti yhdessäkin mennään välillä jonnekin.
 
En käy missään. Kolme lasta, neljäs tulossa. Lähestulkoon ainoat aikuiskontaktit on mies työpäivän jälkeen ja satunnaisesti kaupankassa. Pari kertaa kuukaudessa näen sukulaisiani (äiti/siskot).
Baareja tms. en oo ikinä harrastanut, kirppareilla saatan yksinäni tai lasten kans pyörähtää pari kertaa kuukaudessa.
 
En voi sanoa koskaan, mutta aika harvoin käyn. Ja olisi kyllä mahdollisuus käydä vaikka milloin. Lapsi on välillä isällään ja mummoloissa, mutta minäpä jään vaan kotiin möllöttämään. Ihan tosi harvoin käväsen baarissa huomatakseni ettei ole mun juttu.

Sitten joskus käyn tyttöporukalla syömässä, silloin saatan ottaa hieman viiniä. Mutta suoraan kotiin lähden kun yöelämä ei kiinnosta. Ei ole montakaan kaveria, kyllä varmaan saisin mutta jostakin syystä en jaksa tai tahdo tutustua sen kummemmin.

Yksi ihana ystävä asuu sitten niin kaukana, että eipä tule muuta kuin soiteltua. Olen varmaan aika kranttu kavereiden suhteen, pitää kemiat toimia just eikä melkein. Hän on sellainen. Nuoruuden kaverit ovat jääneet, ihan syystä.
 
Joku kysyi, että onko minulla ystäviä/kavereita. Kirjoitin jo aiemmin, että ei niitä tällä seudulla hirveästi ole, mutta olisi kuitenkin sen verran että voisin kyläilläkin.
Parhaimmat ystäväni asuvat muualla.

[QUOTE="vieras";22948002]No ei välttämättä pää leviä, mutta on silti hyvä pitää jonkilaista sosiaalista verkostoa yllä, jos mahdollista. Olet liian kiinni miehessäsi, jos hän on ainut aikuiskontakti.[/QUOTE]
Pidän sosiaalista verkostoa yllä käytännössä vain ja ainoastaan puhelimen välityksellä. Tosin huomaan että kaveripiiri siinäkin on pitkälti vaihtunut - bileystävät ovat poistuneet ja äidit yms ovat vielä kuviissa mukana.

Meilkolailla tottta että varsinkin viikolla mieheni on ainoa aikuiskontaktini. Toki viikonloppuisin käymme joskus miehen kanssa jossain, yleensä kuitenkin hänen kavereiden luona (jotka toki ovat myös minun kavereitani). Sukuloimassa emme oikeastaan ikinä käy. Muutaman kerran vuodessa jossain lomailemassa - esim. viime vuonna 2 vko ulkomailla, jossa myös siskoni oli mukana.
 
Meillä on neljä lasta. Kolmannen jälkeen alkoi pää levitä kun en käynyt missään ikinä yksin. Ei ollut oikein kavereita ja aina kun lähdin johonkin oli lapset mukana. Aloin olla kyllä aika loppu ja tuntu että pää hajoo kohta. Me muutettiin toiselle paikkakunnalle, sain uusia ystäviä, lapset sai kavereita. Käyn kavereiden kanssa iltasin syömässä jossain, lenkillä ja muutenkin on ns. oma elämäkin. Ja mä voin paljon paremmin.

Eihän kaikki silti välttämättä tarvi niitä menoja, ei kannata tietenkään väkisin lähteä jos ei itse halua. Mutta kannattaa tunnustella omia tunteita, ettei sitten pala loppuun.
 
En minäkään missään käy. Ja silti koen olevani onnellinen ja eläväni juuri sellaista elämää kun haluan. En koe tilannetta ahdistavana tai itseäni yksinäiseksi. Kukin tyylillään, eikös juu!
 
Mä olin vuosia täysin yksin, silloisesta miehestäkään ei seuraa ollut.

Nykyään en vieläkään käy tyttöporukalla missään vaan äijä- porukan mukana tulee käytyä keikoilla ja karaokea laulamassa. Ne kun ei koskaan tee numeroa mun vammaisuudesta :D
 
No et ole outo!!

Tosiaan jos tunnet itse että on hyvä niin, kuin nyt on, ei tartte väkisin alkaa survoutumaan mihinkään malliin että miellyttäis toisia, kun niin mukamas kuuluu tehdä...

Mulla myös kolme lasta ja välillä olin työssäkin ennen tämän pikku kolmosen syntymää. Nyt olen ollu kotona yli vuoden, ja kun isommat oli pieniä olin pari vuotta kotona. En mäkään missään juuri käynyt/käy ja mies on rakas ja ihanin ystävä... riittää mulle tässä ja nyt "kontaktiksi".

Meillä käy välillä ystäväperhe lapsineen tai me käymme siellä, mutta en yksinäni käy kun joskus kaupassa tai kirjastossa ja olen onnellinen näin!

Alkoholia en ole juonut seitsemään vuoteen joten ei tule todellakaan kapakoissa käytyä, mutta ei käy mieskään kun hänkään ei ole juonut seitsemään vuoteen.

Mä tunnen oloni tyytyväiseksi omissa pienissä ympyröissä, enkä kaipaa muuta eikä ole pää levinny =)

Tee vaan niin kuin itsestäs hyvältä tuntuu...
 
[QUOTE="Kotihiiri";22948145]En minäkään missään käy. Ja silti koen olevani onnellinen ja eläväni juuri sellaista elämää kun haluan. En koe tilannetta ahdistavana tai itseäni yksinäiseksi. Kukin tyylillään, eikös juu![/QUOTE]

Jossain vaiheessa kannataa kuitenkin hieman oviakin raottaa, meinaan ne lapset kasvaa ja itsenäistyy - mitä sinulle jää sen jälkeen?
 
Miltä sinusta itsestäsi tuntuu, kaipaisitko tiiviimpää sosiaalista elämää?

Jos olet itse tyytyväinen, ei kai siinä mitään. Itsekin olen aika hiljainen sosiaalisesti, mutta so? Minulle tosin on henkireikä tehdä välillä jotain yksin, käydä vaikkapa liikkumassa tai ihan kaupungilla, lapsen ollessa isänsä kanssa. Monesti kun pääsee hetkeksi irti, tulee mietittyä omaakin toimintaa lapsen kanssa kriittisemmin.

Ainoa mikä tulee mieleen on, että jos et ole oikeasti koskaan erossa lapsestasi, miten hän suhtautuu, kun synnytyksen vuoksi ensin katoat pariksi päiväksi, ja sitten tuot mukana pienen sisaruksen, joka vaatii aluksi aika paljon huomiotasi. Sinun asemassasi harjoittelisin jo nyt odotusaikana sitä, että lapsi on välillä isänsä tai jonkun muun kanssa vähän aikaa, kun käyt vaikka kahvilassa nautiskelemassa kupin erikoiskahvia ja lueskelemassa lehtiä, uimassa, tai mistä ikinä pidätkin.
 
Noh, käyn yksin kaupassa. Joitakin harrastuksiakin on ollu, mutta olen vain iltasin liian väsyny enää lähtemään mihinkään. Alku syksystä ja keväällä kun iltasinkin on valoisaa, jaksaa lähteä, mutta näin talvella ei yhtään tee mieli joskus 18-19 välillä lähteä autoilemaan tuonne pilkkopimeeseen. :(
Olen ollu 3v kotona ja kertaakaan en ole käyny missään "tyttökavereiden" tai "äitikavereiden" kanssa. Eikun, kävinpäs kerran ostoksilla yhden kaverini kanssa! Ja kyllä, välillä tuntuu että pää leviää, mutta enimmäkseen tämä on ihan ok.
Todellisuus täälläkin se, että eipä mulla noita kavereita tässä lähellä ole. Miehen perässä kun muutin aikanaan ihan uppo-oudolle paikkakunnalle ja kaverit jäi muualle, ja vaikka lasten kans käydään 2krt viikossa kerhoissa, niin en silti ole osannu luoda sellaisia suhteita, että jotenkin olisin päässyt mukaan "porukoihin". Olen melko sosiaalinen, ja tutustun helposti ihmisiin, en siis ole mitenkään ujo ja minun on helppo jutella ihmisille, mutta sitten kumminkin se jokin puuttuu etten osaa kaverustua. Siks toiseks, aina muiden äitien seurassa huomaan, että kaikilla on jo se kaverinsa, ja minun kanssa kyllä jutellaan, mutta sit kumminkin olen vähän se kolmas pyörä. Ja MINULLA on sellainen olo, että tuskin ne haluaa sen paremmin minuun tutustua, kun johan niillä on muita kavereita/kaveri. Puistossa esimerkiksi on tullut monesti sama tilanne että aluks ollaan siellä yhden äidin kanssa kaksistaan, monesti sellainen, jota en ole ennen tavannu, jutellaan ja sit sinne tuleekin toinen äiti, jonka kanssa he tuntevat entuudestaan, ja alkaavat keskenään puhua asioista ja ihmisistä joita minä en tunne. Aina tulee sellainen pettymys, noniin, nuokin tuntee jo toisensa. Sitten pikkuhiljaa vetäydyn lasteni seuraan ja kukaan ei etes huomaa että olen poistunut.
En oikein tiedä miten näin aikuisena (30+) kaverisuhteita etes luodaan? Olisi outoa pyytää heti ekalla tapaamisella puhelinnumeroa tai udella millon he seuraavan kerran tulevat kerhoon/puistoon tai oletko fb:ssä, voinko laittaa kaverikutsun. Vai teettekö te muut noin?
 
ennuste : sun pää leviää todellakin.

riko kaava ja lähde takas ulkomaailmaan etsimään sitä omaa itseäsi joka olet.se ei oo aluks helppoo, mut palkitsee.
usko pois,mä tiedän mistä puhun.olin esikoisen aikaan samanlainen :|

No ei kai kaikilla leviä...:D :D
Minä olen kans lasten kanssa kotona, ollut jo monta vuotta. Mutta enpäs ole juuri missään yksin käynyt. Pari kertaa ystävän luona kahvilla yksin, samoin yhden kerran shoppailupäivän viettämässä lähikaupungissa, ja kerran olin yksin yön pois kotoa... Ja yhä koen olevani selväpäinen ;) Nyt olen sitten kotivuosien jälkeen palaamassa työelämään.
 
Alkuperäinen kirjoittaja tÄySpÄiNeN?!?!;22948268:
No ei kai kaikilla leviä...:D :D
Minä olen kans lasten kanssa kotona, ollut jo monta vuotta. Mutta enpäs ole juuri missään yksin käynyt. Pari kertaa ystävän luona kahvilla yksin, samoin yhden kerran shoppailupäivän viettämässä lähikaupungissa, ja kerran olin yksin yön pois kotoa... Ja yhä koen olevani selväpäinen ;) Nyt olen sitten kotivuosien jälkeen palaamassa työelämään.

no ei tietenkään kaikilla - niinhän en kirjoittanutkaan.
Mutta väitän kyllä, että hyvin harvassa on ne ihmiset jotka voivat olla onnellisia ja tuntea elävänsä täyttä ja ihanaa elämää,jos ne ainoat pääsääntöset aikuiskontaktit on vuosien ajan vain se oma mies ja lähisiwan kassa .
 
[QUOTE="mievaan";22947986]Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitää tehdä asioita joita ei huvita tehdä, vain siksi että niin "kuuluu" tehdä. Elämä on muutenkin lyhyt.[/QUOTE]

Aika suppea maailma kyllä aikuisella ihmisellä on, jos ainoa aikuiskontakti on oma mies, ja sekin vain pari tuntia illasta.
 
Minä olen kahden vuoden aikana käynyt kerran ystävättären kanssa shoppailemassa. Siinä minun aikuiskontaktini yksin :) Yksin kyllä käyn juoksemassa ja joskus kaupoissa, mutta silloin siis täysin yksin. Minulle riittää sosiaalinen kanssakäyminen perhekerhossa sekä pariskuntana, kun kutsumme kylään muita perheitä tai käymme heidän luonaan ehkä kerran, pari kuussa. Muutaman kerran viikossa taas treffaan ystävätärtäni, jolla on samanikäinen lapsi. Me aikuiset pidämme seuraa toisillemme ja lapset toisilleen. Ei ole ollut merkkejä pään hajoamisesta, ellei sitten tätä tänne palstalle kirjoittamista voi pitää vakavana oireena moisesta :laugh:
 

Yhteistyössä