H
"Hui"
Vieras
Onko muita, kenelle synnytys oli sanoinkuvaamattoman järkyttävää, kuvottavaa, jopa luonnotonta?
Minulla ei etukäteen ollut oikeastaan mitään odotuksia synnytyksestä, toki olin siihen valmistautunut katsomalla videoita ja lukemalla aiheesta. Mielestäni mikään katsomani synnytys ei tuntunut liian pahalta katsoa, vaikka osa olikin rajua katsottavaa ja katsoin siis myös ihan sellaisia joissa näytettiin aivan kaikki.
Kun synnytys säännölliset supistukset oli kestänyt about 7tuntia ja olivat jo sen verran kipeitä, että pyysin kivunlievitystä, en ollut auki kuin pari senttiä. No, minulle laitettiin oksitosiinia vauhdittamaan touhua, mutta en siis saanut mitään kivunlievityksiä ilokaasua lukuunottamatta.
Supparit voimistuvat voimistumistaan ja tuntui, ettei taukoa ollut juuri lainkaan ja kätilökin taisi tokaisata, että oho, tuleeko niitä noin tiuhaan kun katsoi kärvistelyäni. Kipu oli jotain käsittämättömän kovaa ja tuntui ettei se lopu koskaan. Minulle nousi myös kuume ja palelin ja tärisin kylmästä ja kivusta. Siinä vaiheessa kun lopulta epiduraalin sain, olin niin sekaisin, että en saanut sanaa suustani, en kuullut kunnolla mitä minulle puhuttiin, ja näin ihmiset valkoisina hahmoina. En edes muista kuinka palon siinä oli ihmisiä ympärilläni.
Epiduraali oli taivas, sain nukahdettua ja kerättyä voimia. Pyysin uutta annosta jo hyvissä ajoin kun aloin taas tuntemaan supistuksia, sillä ajattelin etten kestä enää sitä kipua.. No toisen annoksen vaikutus ei kauaa kestänyt ja pyysin lisää, mutta jostain syystä sitä sitten pihtailtiin, eikä edes viitsitty tarkistaa oliko synnytys edennyt yhtään.
Monta kertaa koko synnytyksen ajan sanoin, että haluan ponnistusvaiheeseen jotain, mutta sain siihen vastaukseksi; katsotaan nyt...
Viimeiset pari tuntia kärvistelin ilman mitään kivunlievityksiä aivan järkyttävissä tuskissa, hädissäni imin vain ilokaasua ja pyysin jatkuvasti sitäkin isommalle. Kätilö ei sitä tehnyt, joten mies laittoi kaasut täysille. Pyysin miestä HAKKAAMAAN minua selkään, koska sekin olisi tuntunut siedettävämmältä kuin se tuska, mitä koin. Mies ei tietenkään suostunut ja kätilö istui vieressä vain tietokonetta näpytellen ja pyysi miestäni hellästi sivelemään selkääni sen kovan hieromisen sijaan. Jos olisin ollut paremmissa voimissani, olisin vetänyt kötilöä turpaan tuossa kohtaan. Pyysin kivunlievitystä ja kätilö vaan sanoo että katsotaan nyt vielä.
Lopulta pyysin päästä pissalle, en tietenkään päässyt itse vessaan, enkä osannut pissata kippoonkaan muiden läsnäollessa. No, kätilö alkaa laittamaan katetria, kunnes sanoo ettei katetria ehdi laittaa, nyt muuten ponnistetaan! En tuntenut minkäänlaista ponnistuksen tarvetta ja en oikeasti osaa sanoa, kumpi sattui enemmän; ne järkyttävät supistukset vai se kun tasan tarkkaan tunnen kuinka vesimelooni raivaa tietään ulos ja missä kohti se on tulossa. Olin varma, että repeän tuhannen päreiksi, en saanut huutaa vaikka luulin kuolevani siihen paikkaan.
Kun vauva lopulta oli ulkona, olin järkyttynyt. Ei, kaikki se kipu ja kärsimys ei sillä hetkellä tuntunut sen vauvan arvoiselta, en tuntenut mitään lasta kohtaan ja olisin halunnut vain pitkään kuumaan suihkuun. Olo oli likainen, kuvottava, järkyttynyt, olin nälissäni ja väsynyt 15h:n syömättömyyden, verenhukan ja kovan urakan jälkeen.
Vaikka synnytyksessä ei varsinaisesti mitään dramaattista tapahtunut, oli se kokemuksena jopa nöyryyttävä. Mielenkiintoisinta on, että synnytyksen jälkeen kuvissa näytän onnelliselta, enkä oikeastaan edes tunnista itseäni niistä kuvista ja kun mietin mitä tunteita siihen tilanteeseen liittyi.
En voi sille mitään, että olen kateellinen niille äideille, jotla ovat saaneet kokea hellyyden ja lapseen rakastumisen heti synnytyksen jälkeen.
Tuosta on aikaa kolmisen vuotta ja toisenkin lapsen olen synnyttänyt (paremmilla kivunlievityksillä) mutta silti tuo eka synnytys järkyttää edelleen ja tunnen jääneeni jostain isosta asiasta paitsi.
Sain paljon onnitteluita, mutta en osannut iloita vauvasta tai onnitteluista ja itkin sitä, ettei mies tuonut minulle edes kukkia sairaalaan. Ja kyllä, sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mistä kärsin edelleen :,(
Minulla ei etukäteen ollut oikeastaan mitään odotuksia synnytyksestä, toki olin siihen valmistautunut katsomalla videoita ja lukemalla aiheesta. Mielestäni mikään katsomani synnytys ei tuntunut liian pahalta katsoa, vaikka osa olikin rajua katsottavaa ja katsoin siis myös ihan sellaisia joissa näytettiin aivan kaikki.
Kun synnytys säännölliset supistukset oli kestänyt about 7tuntia ja olivat jo sen verran kipeitä, että pyysin kivunlievitystä, en ollut auki kuin pari senttiä. No, minulle laitettiin oksitosiinia vauhdittamaan touhua, mutta en siis saanut mitään kivunlievityksiä ilokaasua lukuunottamatta.
Supparit voimistuvat voimistumistaan ja tuntui, ettei taukoa ollut juuri lainkaan ja kätilökin taisi tokaisata, että oho, tuleeko niitä noin tiuhaan kun katsoi kärvistelyäni. Kipu oli jotain käsittämättömän kovaa ja tuntui ettei se lopu koskaan. Minulle nousi myös kuume ja palelin ja tärisin kylmästä ja kivusta. Siinä vaiheessa kun lopulta epiduraalin sain, olin niin sekaisin, että en saanut sanaa suustani, en kuullut kunnolla mitä minulle puhuttiin, ja näin ihmiset valkoisina hahmoina. En edes muista kuinka palon siinä oli ihmisiä ympärilläni.
Epiduraali oli taivas, sain nukahdettua ja kerättyä voimia. Pyysin uutta annosta jo hyvissä ajoin kun aloin taas tuntemaan supistuksia, sillä ajattelin etten kestä enää sitä kipua.. No toisen annoksen vaikutus ei kauaa kestänyt ja pyysin lisää, mutta jostain syystä sitä sitten pihtailtiin, eikä edes viitsitty tarkistaa oliko synnytys edennyt yhtään.
Monta kertaa koko synnytyksen ajan sanoin, että haluan ponnistusvaiheeseen jotain, mutta sain siihen vastaukseksi; katsotaan nyt...
Viimeiset pari tuntia kärvistelin ilman mitään kivunlievityksiä aivan järkyttävissä tuskissa, hädissäni imin vain ilokaasua ja pyysin jatkuvasti sitäkin isommalle. Kätilö ei sitä tehnyt, joten mies laittoi kaasut täysille. Pyysin miestä HAKKAAMAAN minua selkään, koska sekin olisi tuntunut siedettävämmältä kuin se tuska, mitä koin. Mies ei tietenkään suostunut ja kätilö istui vieressä vain tietokonetta näpytellen ja pyysi miestäni hellästi sivelemään selkääni sen kovan hieromisen sijaan. Jos olisin ollut paremmissa voimissani, olisin vetänyt kötilöä turpaan tuossa kohtaan. Pyysin kivunlievitystä ja kätilö vaan sanoo että katsotaan nyt vielä.
Lopulta pyysin päästä pissalle, en tietenkään päässyt itse vessaan, enkä osannut pissata kippoonkaan muiden läsnäollessa. No, kätilö alkaa laittamaan katetria, kunnes sanoo ettei katetria ehdi laittaa, nyt muuten ponnistetaan! En tuntenut minkäänlaista ponnistuksen tarvetta ja en oikeasti osaa sanoa, kumpi sattui enemmän; ne järkyttävät supistukset vai se kun tasan tarkkaan tunnen kuinka vesimelooni raivaa tietään ulos ja missä kohti se on tulossa. Olin varma, että repeän tuhannen päreiksi, en saanut huutaa vaikka luulin kuolevani siihen paikkaan.
Kun vauva lopulta oli ulkona, olin järkyttynyt. Ei, kaikki se kipu ja kärsimys ei sillä hetkellä tuntunut sen vauvan arvoiselta, en tuntenut mitään lasta kohtaan ja olisin halunnut vain pitkään kuumaan suihkuun. Olo oli likainen, kuvottava, järkyttynyt, olin nälissäni ja väsynyt 15h:n syömättömyyden, verenhukan ja kovan urakan jälkeen.
Vaikka synnytyksessä ei varsinaisesti mitään dramaattista tapahtunut, oli se kokemuksena jopa nöyryyttävä. Mielenkiintoisinta on, että synnytyksen jälkeen kuvissa näytän onnelliselta, enkä oikeastaan edes tunnista itseäni niistä kuvista ja kun mietin mitä tunteita siihen tilanteeseen liittyi.
En voi sille mitään, että olen kateellinen niille äideille, jotla ovat saaneet kokea hellyyden ja lapseen rakastumisen heti synnytyksen jälkeen.
Tuosta on aikaa kolmisen vuotta ja toisenkin lapsen olen synnyttänyt (paremmilla kivunlievityksillä) mutta silti tuo eka synnytys järkyttää edelleen ja tunnen jääneeni jostain isosta asiasta paitsi.
Sain paljon onnitteluita, mutta en osannut iloita vauvasta tai onnitteluista ja itkin sitä, ettei mies tuonut minulle edes kukkia sairaalaan. Ja kyllä, sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mistä kärsin edelleen :,(