Kysymys parisuhteesta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Karju
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

Karju

Vieras
Mikä on teidän mielestänne ollut parisuhteessa sitä "parasta aikaa"? Jos se oli parisuhteen alkuvaihe, oliko teillä silloin jo lapsia edellisestä suhteesta?

Ja vastapainoisesti mikä on ollut vaikeinta aikaa? Miten olette osanneet riidellä ja oletteko riidelleet lasten nähden?
 
Parasta aikaa ei todellakaan ollut alkuaika näin jälkeen päin ajatellen :D Se oli epävarmaa, jotenkin jopa ahdistavaa. Miehellä on 2 lasta ennestään, minulla ei yhtään. Joku huuma siinä silti oli, kun jatkettiin, mutta ei, ei ollut parasta aikaa se. Parasta sen sijaan oli ehkä meidän toisen lapsen syntymän ja vauva-ajan aikoihin. Nytkin on hyvää, ihanaa arkea, tästä juuri tykkään.

Vaikeinta oli 2 vuotta seurustelun alkamisesta.
 
[QUOTE="creme_b";23719790]Parasta aikaa ei todellakaan ollut alkuaika näin jälkeen päin ajatellen :D Se oli epävarmaa, jotenkin jopa ahdistavaa. Miehellä on 2 lasta ennestään, minulla ei yhtään. Joku huuma siinä silti oli, kun jatkettiin, mutta ei, ei ollut parasta aikaa se. Parasta sen sijaan oli ehkä meidän toisen lapsen syntymän ja vauva-ajan aikoihin. Nytkin on hyvää, ihanaa arkea, tästä juuri tykkään.

Vaikeinta oli 2 vuotta seurustelun alkamisesta.[/QUOTE]

Miten usein lapset oli miehelläsi? Kuinka usein teillä oli kahdenkeskistä aikaa silloin?
 
Pohjustukseksi: Minulla oli kuusi lasta jo kun menimme yhteen .
Kaksi nuorinta ovat sitten yhteisiä.

Parhaita aikoja ovat olleet lasten syntymien jälkeen, jotkut matkat joissa yhdessäolo kiireetöntä, yhteiset työprojektit ja remppa- sekä puutarhanlaittovaiheet. Yhdessä tekeminen Ei erityisesti alkuvaihe vaan pikemminkin niin päin että koko aika parempaan suuntaan.

Vaikein aika oli ehdottomasti lapsenlapsen kuoleman jälkeen jolloin olin sisältä niin kipeä etten tahtonut pystyä päästämään ketään oikein lähelle, en edes puolisoa.
Muutenkin vaikeat ajat liittyvät kipuvaiheisiin. Minä tuppaan käpertymään itseeni nuolemaan haavojani ja miehestä tuntuu pahalle tulla suljetuksi ulkopuolelle.

Riidellään ajoittain (ihan arkisista aiheista) eikä riitoja erityisesti lapsilta salata, jos kohta suutuksissakin toki miettii mitä pienimpien kuullen sanoo.
Uskon että on lapsille hyvästä tajuta että rakkaus ei ole kadonnut mihinkään vaikka suututtaa ja että riitojen jälkeen sovitaan.
 
Parasta aikaa oli kun seurustelun alun jälkeen, tuli tunne että täähän kestää, toisellakin on samanlaiset odotukset ja haaveet. Ja kun muutettiin yhteen vanhaan taloon, jota remontoitiin. Se taisi olla parasta aikaa tähän mennessä.

Meillä on kaksi yhteistä lasta, koska kummallakaan ei ollut mitenkään liian vakavia suhteita ennen. Me ollaan ajauduttu kriisiin aina lasten syntymien jälkeen. Esikoisen jälkeen varsinkin miehelle tuli paniikki. Se johtui varmaan siitä että minäkuvan muuttuminen ja yhden roolin lisääntyminen aiheutti tunnekuohuja joita ei osannut käsitellä. Sellaista kapinointia, johon minä tietenkin vastasin... enkä hyvällä tavalla.

Tällä hetkellä ei ole myöskään helppoa, ja riidat on arkipäivää. Miettiikin, että onko solmu tiukentunut nyt niin paljon, että ei saada auki vai onko muukin ratkaisu olemassa kuin köyden katkaisu.
 
Riidellään ajoittain (ihan arkisista aiheista) eikä riitoja erityisesti lapsilta salata, jos kohta suutuksissakin toki miettii mitä pienimpien kuullen sanoo.
Uskon että on lapsille hyvästä tajuta että rakkaus ei ole kadonnut mihinkään vaikka suututtaa ja että riitojen jälkeen sovitaan.

Minusta se just kertoo rakkaudesta, että riidellään silloin tällöin ja sovitaan riidat. Riidattomuus on minun mielestä välinpitämättömyyttä, silloinhan ei välitä mitä toinen tekee/ajattelee.
 
[QUOTE="creme_b";23719827]Lapset olivat joka toinen viikko miehellä. Eli joka toinen viikko oli kahdenkeskistä aikaa.. Joskin tavatessamme oli toukokuu ja kesäloma kynnyksellä - lapset olivat puolet kesästä silloin heti miehellä.[/QUOTE]

Olittekos silloin heti alkuun miten tiiviisti yhdessä? Vietittekö kuinka paljon aikaa toistenne luona ja tutustuitko lapsiin miten nopeasti?
 
Alussa tottakai aluhuumaa, ilman lasta rentoa rellestelyä. Mutta sitten kun naimisiin mentiin ja lapsi saatiin niin rellestelyt loppui. alkoi "tasainen arki". Meillä pyritään siihen, että keksitään aina uusia ideoita esim. mitä syömme, missä kaupassa käymme. Piristämme jatkuvasti toisiamme ja lastamme lahjoilla, haleilla, pusuilla, yllätyksillä. En tunne, että meillä olisi ollut ns. huonompaa aikaa tai parempaa. Mä itse olin kiukkuinen yhdessä vaiheessa ehkä vuoden ajan kun oli paineita työssä. Mutta perheen kanssa aina mennyt tosi hyvin. Riitoja tulee ja menee, koko perhe osaamme sopia asiat, nukkumaan ei mennä riitojen kanssa, eikä ulos lähdetä riidellen.
 
Kovin vaikeaa ei ole vielä ollutkaan, toivotaan ettei tulekaan. Oman terveyden takkuaminen on tietysti tuonut omat haasteensa suhteeseen, uskon että miehelle on ollut rankkaa seurata sivusta minun kitumistani, mutta toisaalta se on myös vahvistanut meidän suhdetta, on hienoa tietää ettei toinen juokse pakoon ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa ja jaksaa katsella minua myös "zombie moodin" iskiessä, eli kun kivun ja huonon olon kestäminen vie kaiken energian.
Paras vaihe suhteessa on nyt. Sama vaihe tosin on kestänyt jo vuoden, ja toivottavasti jatkuu edelleen.
 
Parasta aikaa oli kun seurustelun alun jälkeen, tuli tunne että täähän kestää, toisellakin on samanlaiset odotukset ja haaveet. Ja kun muutettiin yhteen vanhaan taloon, jota remontoitiin. Se taisi olla parasta aikaa tähän mennessä.

Meillä on kaksi yhteistä lasta, koska kummallakaan ei ollut mitenkään liian vakavia suhteita ennen. Me ollaan ajauduttu kriisiin aina lasten syntymien jälkeen. Esikoisen jälkeen varsinkin miehelle tuli paniikki. Se johtui varmaan siitä että minäkuvan muuttuminen ja yhden roolin lisääntyminen aiheutti tunnekuohuja joita ei osannut käsitellä. Sellaista kapinointia, johon minä tietenkin vastasin... enkä hyvällä tavalla.

Tällä hetkellä ei ole myöskään helppoa, ja riidat on arkipäivää. Miettiikin, että onko solmu tiukentunut nyt niin paljon, että ei saada auki vai onko muukin ratkaisu olemassa kuin köyden katkaisu.

Kuulostaa tutulta toi paniikki, varsinkin kun mulle se lasten (kaksoset) tuli tuli yllätyksenä. Minusta riitojen tuleekin olla arkirutiinia sinnä missä esim. seksikin. Tunteet pitää saada tuoda esille ja niistä päästä keskustelemaan.
 
[QUOTE="vieras";23719860]Alussa tottakai aluhuumaa, ilman lasta rentoa rellestelyä. Mutta sitten kun naimisiin mentiin ja lapsi saatiin niin rellestelyt loppui. alkoi "tasainen arki". Meillä pyritään siihen, että keksitään aina uusia ideoita esim. mitä syömme, missä kaupassa käymme. Piristämme jatkuvasti toisiamme ja lastamme lahjoilla, haleilla, pusuilla, yllätyksillä. En tunne, että meillä olisi ollut ns. huonompaa aikaa tai parempaa. Mä itse olin kiukkuinen yhdessä vaiheessa ehkä vuoden ajan kun oli paineita työssä. Mutta perheen kanssa aina mennyt tosi hyvin. Riitoja tulee ja menee, koko perhe osaamme sopia asiat, nukkumaan ei mennä riitojen kanssa, eikä ulos lähdetä riidellen.[/QUOTE]

Tämä kuulosti juuri sellaiselta ydinperhe-kaavalta, ihan hyvältä kuulosti. Alkuvaihe on tosiaan erilainen, jos toisella tai molemmilla on jo lapsia, tollanen huoleton seurustelu ei silloin oikein onnistu.
 
Meillä tuntuu myös että paras aika on nyt. Koko ajan tuntuu vain paranevan. Alkuhuuma ei musta ollut mitenkää parasta aikaa, silloin ei edes tuntenut toista vielä kunnolla. Nyt pystyy jo katseesta kertomaan mitä toisella on mielessä. Ja se et ollaan niin omia ittejämme. Uskaltaa tehdä ja sanoa mitä tahansa toiselle. Seksielämäkin on koko ajan parempaa ku tuntee toisen(ei niin että se joskus kauhean huonoa olis ollut! :D )

Meillä ei aikaisempia vakavia suhteita. Yhdessä oltu 7v, naimisissa 6v, yksi yhteinen lapsi.

Vaikeinta aikaa oli varmasti esikoisen raskaus. Oltiin koettu monta keskenmenoa lapsettomuushoidoissa sitä ennen ja pelättiin koko raskaus. :( Mut onneks pieni on nyt tässä. :)
Toinen on toiveissa,mut siitä ei oikeen oo paniikkia.

Ei koskaan riidellä lapsen nähden, se on sovittu aikoja sitten. Me riidellään väittelemällä, eikä koskaan mennä nukkuu riidois.

Yhteistä aikaa on paljon, lapsi menee nukkumaan joka ilta klo 20:00. Ja usein valvotaan kaksisteen sitten sinne 23-24... Hoitajian on harvassa,mut kyl muutaman kerran ollaan saatu lapsi hoitoon ja käyty "treffeillä".
 
Kovin vaikeaa ei ole vielä ollutkaan, toivotaan ettei tulekaan. Oman terveyden takkuaminen on tietysti tuonut omat haasteensa suhteeseen, uskon että miehelle on ollut rankkaa seurata sivusta minun kitumistani, mutta toisaalta se on myös vahvistanut meidän suhdetta, on hienoa tietää ettei toinen juokse pakoon ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa ja jaksaa katsella minua myös "zombie moodin" iskiessä, eli kun kivun ja huonon olon kestäminen vie kaiken energian.
Paras vaihe suhteessa on nyt. Sama vaihe tosin on kestänyt jo vuoden, ja toivottavasti jatkuu edelleen.

Nyt eli mikä vaihe? Onko teillä lapsia jo?
 
[QUOTE="vaimo";23719931]Meillä tuntuu myös että paras aika on nyt. Koko ajan tuntuu vain paranevan. Alkuhuuma ei musta ollut mitenkää parasta aikaa, silloin ei edes tuntenut toista vielä kunnolla. Nyt pystyy jo katseesta kertomaan mitä toisella on mielessä. Ja se et ollaan niin omia ittejämme. Uskaltaa tehdä ja sanoa mitä tahansa toiselle. Seksielämäkin on koko ajan parempaa ku tuntee toisen(ei niin että se joskus kauhean huonoa olis ollut! :D )
[/QUOTE]

Tätä minäkin odotan ja olenkin jo siitä viitteitä huomannut 6kk suhteen aikana.

Meillä ei aikaisempia vakavia suhteita. Yhdessä oltu 7v, naimisissa 6v, yksi yhteinen lapsi.

Vaikeinta aikaa oli varmasti esikoisen raskaus. Oltiin koettu monta keskenmenoa lapsettomuushoidoissa sitä ennen ja pelättiin koko raskaus. :( Mut onneks pieni on nyt tässä. :)
Toinen on toiveissa,mut siitä ei oikeen oo paniikkia.

Ei koskaan riidellä lapsen nähden, se on sovittu aikoja sitten. Me riidellään väittelemällä, eikä koskaan mennä nukkuu riidois.

Miksi ette riitele lasten nähden? Eikös parisuhteeseen ja perhe-elämään kuulu riidat ja lapsenkin olla niistä jollain muotoa tietoinen?

Yhteistä aikaa on paljon, lapsi menee nukkumaan joka ilta klo 20:00. Ja usein valvotaan kaksisteen sitten sinne 23-24... Hoitajian on harvassa,mut kyl muutaman kerran ollaan saatu lapsi hoitoon ja käyty "treffeillä".

Kyllä minusta kahdenkeskistä aikaa tulee olla. Näitä iltoja en niiksi laske, kun ettehän tosiaan voi tehdä mitä haluisitte.
 
Me kun tavattiin, oli mulla 2 lasta (5 ja 4v) ja vanhaliitto natisi liitoksistaan.
Mulle tuli ero (exa oli merimies ja kypsyin siihen yksinoloon ja oli siina paljon muutakin)

Nykyinen mieheni hyppasi siis levottomasta poikamieselamastaan mun arkeen lasten kanssa, joten alku kai oli se isoin shokki, mutta se ensihuuma sai jatkamaan, vaikkakin muutos oli suuri. Mina olen tottunut pyorittamaan arkeani yksin, ja olen tosi itsenainen niin myos itselle oli kasvunpaikka kun joutui jakamaan arjen muidenkin kuin lasten kanssa.
Se on hienoa kun on toinen arjessa lasna, mutta jos on vuosia elanyt suurimman osan ajasta omin ehdoin, niin vaati se sopeutumista minullakin.

Rakkaus lujittuu paiva paivalta, ja lapseni ovat miehelleni kuin omia. Tama on kuulemma se mita han elamaltaan haluaa, ja vei minut vihillekin sitten:heart:
Nyt odotellaan ensimmaisen haapaivan kunniaksi lokakuussa ensimmaista yhteista omaa lasta:heart:
Toki riidellaankin, ollaan niin samanlaisia jastipaita molemmat, ja lapset ovat riitoja nahneetkin, ja myos nahneet kun asioista sovitaan ja osataan pyytaa anteeksi. Koen, etta se on lasten hyva nahda, etta on ok olla asioista erimielta, ja riidat sovitaan.

lapset ovat suurimman osan ajasta meilla, koska heidan isa matkustaa tyonpuolesta paljon, mutta on sitten pitanyt esim. kokonaisen viikon putkeen. Ottaa lapsia silloin kun on maissa ja hoitaa osaltaan oman roolinsa hyvin. Molemmat miehet ovat lapsilleni hyvin tarkeita. lapset nukkuvat n. klo 20 joka ilta jo, joten yhteista aikaa jaa kivasti iltaisin viela :)

Joskus kun ei saada lastenvahtia ja olisi kiva tehda jotain yhdessa niin mies kay hakemassa ravintolasta ruuan kotiin kun lapset nukkuu, ja mina katan poydan ja nautitaan kynttilaillallinen ihan kaksin:heart:
eihan se sama asia ole mutta toimii :)
 
Viimeksi muokattu:
tuntuu ettei oo ollu muuta ku vaikeeta. alussakin meni jo nopeesti sukset ristiin. sitä ennen oli 3 epäonnistunutta parisuhdetta niinpä luulin että olen oppinut niistä. nyt olen oppinut sen että ehkä mut on tarkoitettu olemaan yksin. miksi siedän kaiken paskan mitä mulle tuodaan?
 
Oltiin vähän päälle parikymppisiä, kun alettiin seurustelemaan. Lapsia ei ollut kummallakaan ennestään. Suhteen alkuvaiheet oli melkoista rellestystä näin jälkikäteen ajateltuna. Saatiinpahan mennä ainakin. Paras aika on nyt. Ihan tämä lapsiperheen arki. Vaikeaa oli se aika esikoisen syntymän jälkeen ja heti perään toinen vauva, eli kaksi vauvavuotta peräjälkeen. Meillä oli kova sopeutuminen vanhemmiksi, vaikka esikoistakin yritettiin kaksi vuotta. Vaikka lasta toivottiin, niin ei siihen vanhemmaksi tuloon oikeasti pystynyt etukäteen valmistautumaan. Tottahan nykyäänkin riitoja on, mutta ei enää siinä mittakaavassa kuin aiemmin. Pariterapia auttoi paljon ja antoi eväitä päästä pahimman yli.

Tällä hetkellä siis eletään parasta aikaa tähän mennessä. Ollaan niin onnellisessa asemassa, että kahdenkeskistä aikaa saadaan aina halutessa. Sukua asuu lähellä valmiina ja halukkaana ottamaan lapsia hoitoon. Illat kahdeksasta eteen päin on myös rauhoitettu ihan meidän vanhempien kahdenkeskiseksi ajaksi. Yleensä, kuten huomennakin, se meidän kahdenkeskinen aika on sitä että käydään syömässä, elokuvissa ja ostoksilla. Ostoslistalla ei ole sen kummempaa, kuin kottikärryä, rappurallia ja ruokaa, mutta kivaa se on silti!
 
Olittekos silloin heti alkuun miten tiiviisti yhdessä? Vietittekö kuinka paljon aikaa toistenne luona ja tutustuitko lapsiin miten nopeasti?

Vietettiin aika paljon aikaa yhdessä. Aluksi menin miehen luo illalla kahdeksan jälkeen, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Sitten varmaan pari viikkoa tapaamisen jälkeen menin jo hieman aikaisemmin vahtimaan lapsia, kun miehellä oli treenit - tutustuin siinä ihan itsekseni sitten lapsiin parin tunnin aikana :D Siitä eteen päin oikeestaan olin mukana kuvioissa.
 
Me kun tavattiin, oli mulla 2 lasta (5 ja 4v) ja vanhaliitto natisi liitoksistaan.
Mulle tuli ero (exa oli merimies ja kypsyin siihen yksinoloon ja oli siina paljon muutakin)

Nykyinen mieheni hyppasi siis levottomasta poikamieselamastaan mun arkeen lasten kanssa, joten alku kai oli se isoin shokki, mutta se ensihuuma sai jatkamaan, vaikkakin muutos oli suuri. Mina olen tottunut pyorittamaan arkeani yksin, ja olen tosi itsenainen niin myos itselle oli kasvunpaikka kun joutui jakamaan arjen muidenkin kuin lasten kanssa.
Se on hienoa kun on toinen arjessa lasna, mutta jos on vuosia elanyt suurimman osan ajasta omin ehdoin, niin vaati se sopeutumista minullakin.

Rakkaus lujittuu paiva paivalta, ja lapseni ovat miehelleni kuin omia. Tama on kuulemma se mita han elamaltaan haluaa, ja vei minut vihillekin sitten:heart:
Nyt odotellaan ensimmaisen haapaivan kunniaksi lokakuussa ensimmaista yhteista omaa lasta:heart:
Toki riidellaankin, ollaan niin samanlaisia jastipaita molemmat, ja lapset ovat riitoja nahneetkin, ja myos nahneet kun asioista sovitaan ja osataan pyytaa anteeksi. Koen, etta se on lasten hyva nahda, etta on ok olla asioista erimielta, ja riidat sovitaan.

lapset ovat suurimman osan ajasta meilla, koska heidan isa matkustaa tyonpuolesta paljon, mutta on sitten pitanyt esim. kokonaisen viikon putkeen. Ottaa lapsia silloin kun on maissa ja hoitaa osaltaan oman roolinsa hyvin. Molemmat miehet ovat lapsilleni hyvin tarkeita. lapset nukkuvat n. klo 20 joka ilta jo, joten yhteista aikaa jaa kivasti iltaisin viela :)

Joskus kun ei saada lastenvahtia ja olisi kiva tehda jotain yhdessa niin mies kay hakemassa ravintolasta ruuan kotiin kun lapset nukkuu, ja mina katan poydan ja nautitaan kynttilaillallinen ihan kaksin:heart:
eihan se sama asia ole mutta toimii :)

Olen aikalailla kanssasi samoilla linjoilla. Itsellä on noista "villeistä" poikamiesvuosista jo aikaa, mut kyllä sitä totuttelemista on riittänyt muutenkin :-) Tuo on tärkeetä, et miehes on ottanu lapsesi läheisiksi, tai siis että tunneside on on päässy tulemaan vahvaksi heidän välilleen. Se varmaan antaa voimia arjessa jaksamisessa.
 

Yhteistyössä