Mä vaan oon niin kyllästynyt tähän... iso avautuminen..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kerpele
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Jaksamisia sinulle! Ja hyviä vinkkejä olet onneksi jo saanutkin :)
Itelläkin on kohtalaisen rankka nuoruus takana ja kesti noin 5 vuotta "parantua" siitä kokonaan, siis sen jälkeen kun ne rankkuudet loppuivat..

Ite oivalsin jossakin vaiheessa, ettei minun vaikuta enää vatvoa menneitä ja olla katkera ja vihainen niistä. Se ei hyödyttäisi minua ollenkaan vaan päinvastoin se saisi minut "jämähtämään" menneeseen. Aloin tietoisesti ajatella asioista toisella tavalla ja aloin pikkuihiljaa hyväksymään ne kaikki pahat asiat, että ne nyt vaan ovat osa minua ja menneisyyttäni. Annoin myös kaikki pahuudet ja vääryydet anteeksi heille, jotka sitä tekivät ja ennenkaikkea annoin anteeksi itselleni kaiken menneen. Käänsin ne asiat mielessäni niin, että koska olen kokenut paljon pahaa, olen nyt vahvempi kuin koskaan ja niiden asioiden takia olen se, mikä olen. Kuulostaa varmaan sekavalta tämä minun höpinä :) Mutta kun oivalsin tuon kaiken, aloin voida paljon paremmin ja se menneisyys ei enää vaivannu minua :) Pikkuhiljaa menneisyyteni on jääny jonnekin tuonne taka-alalle, eikä sillä ole enää merkitystä..

Menneisyyteen kuuluu myös oma äitini, johon en pidä enää mitään yhteyttä ja ennenkaikkea en tunne siitä huonoa omatuntoa :) Lapsenlapsia ei ole nähnytkään, joista vanhin on kuitenkin jo 10v. Minä olen tehnyt terveitä ja itselleni sopivia ratkaisuja ja ne ovat minulle parhaaksi, eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä muut niistä ajattelevat.

Tsemppiä sinulle! Älä luovuta vaan järjestä eri ratkaisuillasi perheesi elämä sellaiseksi, että TE saatte nauttia siitä ilman kiusaa :) Uusi osoite, puhelinnumero ja niin edelleen, katkaise välit täysin kiusaajiin ja ole ylpeä siitä, että pidät sinun ja perheesi puolia :)
 
Joo, itseasiassa jäin ihan suu auki kun luin jostain ööm.. no siis tämmösen lahkolaisuuden (onkohan se nyt oikea sana) tunnusmerkistöstä. Tavallaan se huojensi mutta toisaalta taas järkytti..

No, oikeastaan mua järkyttää joka kerta kun kerron ääneen näistä asioista ja näen ihmisten reaktioita. Tulee omituinen tunne, tavallaan helpottava, että se elämä on ihan oikeasti ollut niinkin epänormaalia(?), ja että mä en oikeasti olekaan se outo ja sairas (kuten olen oppinut..) vaan ne. Ja sitten tulee vähän epätodellinen olo, voiko olla tottakaan ettei jokainen ole elänyt samaa?

Lapsenakin uskoin että kaikkia lapsia lyödään kotona, mutta kun sitä ei saa kertoa ääneen, niin siksi kaikki väittivät ettei heitä lyödä.

Samassa veneessä ollaan. Juurikin tuo, että hei, eikö tää olekkaan normaalia arkea? Ja nyt kun sen on tajunnut, ei voi käsittää kuinka omat vanhemmat ovat käyttäytyneet omia lapsia kohtaan.
Meillä menossa "uusinta kierros" hulluudessa. Poliiseja soitettu paikalle ja kaikkea mukavaa, mutta poliisi ei tee mitään ennenkuin tapahtuu jotain todella kamalaa.
En tiedä, välillä on voimat pois.
Haluaisin jättää kaiken taakse ( itse asiassa muutin ja luulin jättäneeni kaiken taakse, mutta ei se ole niin yksiselitteistä. Mieltä kun ei voi laittaa On/Off tilaan... ) ja jatkaa omaa elämää omien lasten kanssa ilman noita s****tanan takapirujen kanssa, jotka luulevat olevansa oikeutettuja mihin tahansa siksi, että sattuvat olemaan sukulaisia, pahimmillaan oma isä.
Tsemppiä kovasti ja toivon, että teillä asiat järjestyy. En toivoisi tällaista kenellekkään.
 
Samassa veneessä ollaan. Juurikin tuo, että hei, eikö tää olekkaan normaalia arkea? Ja nyt kun sen on tajunnut, ei voi käsittää kuinka omat vanhemmat ovat käyttäytyneet omia lapsia kohtaan.
Meillä menossa "uusinta kierros" hulluudessa. Poliiseja soitettu paikalle ja kaikkea mukavaa, mutta poliisi ei tee mitään ennenkuin tapahtuu jotain todella kamalaa.
En tiedä, välillä on voimat pois.
Haluaisin jättää kaiken taakse ( itse asiassa muutin ja luulin jättäneeni kaiken taakse, mutta ei se ole niin yksiselitteistä. Mieltä kun ei voi laittaa On/Off tilaan... ) ja jatkaa omaa elämää omien lasten kanssa ilman noita s****tanan takapirujen kanssa, jotka luulevat olevansa oikeutettuja mihin tahansa siksi, että sattuvat olemaan sukulaisia, pahimmillaan oma isä.
Tsemppiä kovasti ja toivon, että teillä asiat järjestyy. En toivoisi tällaista kenellekkään.

Tässä meillä tulee kanssa sellasia uusintakierroksia. Hetken aikaa on hiljaista ja sitten alkaa taas satelemaan. Viestit vaihtelevat suuresta epätoivosta ja säälinhakemisesta tosiaan tuohon uhkailuun ja vaatimuksiin (käskevät siis ottamaan yhteyttä ym.).

Jaksamisia sinne teillekin päin!
 
Mulla taas on vähän erilainen tarina. Vainoajia eivät olleet vanhemmat vaan tädit, sedät, opettajat ja kaikki muut jotka tunsivat. Vanhemmat eivät korviaan lotkauttaneet asialle. En tiedä mistä vainoaminen johtui, mutta tädin puolelta se jatkuu edelleen. Toivottavasti akka kupsahtaa pian. Toivon sitä todella aidosti. Ja eroon asiasta pääsin vasta aikuisena, muuttamalla pois ja salaamalla osoitteen ja uuden puhellinnumeron.

Rikosilmoituksen tekeminen ja numeroiden vaihtaminen ei olisi periksi antamista vaan kaikesta siitä paskasta luopumista. Tottakai sun on vaikea tehdä se koska ovathan he sinun perhettäsi, sukuasi ja jossain taka-alalla todennäköisesti pilkahtelee hyviäkin muistoja. Pääset kaikesta eroon, kunhan vain olet valmis heittämään sen menemään. Katkaise kaikki välit ja polta sillat. Tuossa avautumisessa oli jo riittävästi asioita joiden perusteella sukusi on umpihullua, täydellisen häiriintynyttä ja jonkinlaisen joukkopsykoosin vallassa. Et halua että siitä tarttuu itseesi enää yhtään enempää. Lopulta toipumiseenkin menee tämän jälkeen ehkä vuosia, mutta se paska haalistuu muistoissa vääjäämättä.
 
Muistuttaapa paljon mun elämääni ja lapsuuttani, mutta osin mun kotona oli vielä hirveämpää. Ja molemmat vanhempani olivat samanlaisia hirviöitä. Mä lähdin kotoani karkuun murrosiässä, kadulle asumaan ja sieltä itse itseni nostin, pääsin työhön ja sain asunnon jne...perustin perheenkin ja sitten tein sen virheen, että aloin olla uudelleen yhteydessä vanhempiini jotka jatkoivat samaa sairasta touhuaan, nyt uhrina mun lapseni!!! Vasta sitten kaiken kamaluuden jälkeen todella tajusin kuinka sairaita sukulaiseni ovat...ja muutimme, laitoimme salaisiksi osoitteet ja puhelinnumerot jne...ja perheemme tarvitsi pitkään terapiaa jne... niin ja saatiin lähestymiskieltokin niille ja mun isäni oisi tuomittu oikeudessakin rikoksistaan, mutta kuoli juuri sitä ennen...nyt elämä jo mallillaan kun aikaa on kulunut, mutta aivan kamalaa se kaikki meille oli. Tuollaisia kokemuksia ei toivoisi kenenään joutuvan kokemaan!
 
[QUOTE="joku vaan";23792317]Jaksamisia sinulle! Ja hyviä vinkkejä olet onneksi jo saanutkin :)
Itelläkin on kohtalaisen rankka nuoruus takana ja kesti noin 5 vuotta "parantua" siitä kokonaan, siis sen jälkeen kun ne rankkuudet loppuivat..

Ite oivalsin jossakin vaiheessa, ettei minun vaikuta enää vatvoa menneitä ja olla katkera ja vihainen niistä. Se ei hyödyttäisi minua ollenkaan vaan päinvastoin se saisi minut "jämähtämään" menneeseen. Aloin tietoisesti ajatella asioista toisella tavalla ja aloin pikkuihiljaa hyväksymään ne kaikki pahat asiat, että ne nyt vaan ovat osa minua ja menneisyyttäni. Annoin myös kaikki pahuudet ja vääryydet anteeksi heille, jotka sitä tekivät ja ennenkaikkea annoin anteeksi itselleni kaiken menneen. Käänsin ne asiat mielessäni niin, että koska olen kokenut paljon pahaa, olen nyt vahvempi kuin koskaan ja niiden asioiden takia olen se, mikä olen. Kuulostaa varmaan sekavalta tämä minun höpinä :) Mutta kun oivalsin tuon kaiken, aloin voida paljon paremmin ja se menneisyys ei enää vaivannu minua :) Pikkuhiljaa menneisyyteni on jääny jonnekin tuonne taka-alalle, eikä sillä ole enää merkitystä..

Menneisyyteen kuuluu myös oma äitini, johon en pidä enää mitään yhteyttä ja ennenkaikkea en tunne siitä huonoa omatuntoa :) Lapsenlapsia ei ole nähnytkään, joista vanhin on kuitenkin jo 10v. Minä olen tehnyt terveitä ja itselleni sopivia ratkaisuja ja ne ovat minulle parhaaksi, eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä muut niistä ajattelevat.

Tsemppiä sinulle! Älä luovuta vaan järjestä eri ratkaisuillasi perheesi elämä sellaiseksi, että TE saatte nauttia siitä ilman kiusaa :) Uusi osoite, puhelinnumero ja niin edelleen, katkaise välit täysin kiusaajiin ja ole ylpeä siitä, että pidät sinun ja perheesi puolia :)[/QUOTE]

Mä odotan sitä päivää kun voin antaa anteeksi ja päästä tasapainoon tämän asian kanssa. Sitä ei vaan tapahdu niin pitkään kun nuo jatkavat tuota... Ei ne varmaan koskaan luovutakaan.

Välillä sitä säälii noita ihmisiä, ja sitten havahtuu ja herää se viha, että miksi mä säälin ihmisiä jotka on hajottaneet mut niin moneen osaan että en varmaan koskaan korjaannu kokonaan.

Mutta en usko vihaankaan, en oikeastaan halua edes vihata ketään. Koska viha on se kaikista kuluttavin tunne kun sen päästää valloilleen, se täyttää jokaisen solun ja siitä on sitten vaikeaa päästää irti.. Lopulta ei sitten osaa muuta tehdäkään. Tosin aika ajoin kyllä huomaan että katkeruus ja viha pääsevät hetkeksi pintaan. Onneksi nekin saa sitten sullottua takaisin piiloon kun muistaa mitä kaikkea hyvää on nyt :)
 
[QUOTE="myy";23792526]Muistuttaapa paljon mun elämääni ja lapsuuttani, mutta osin mun kotona oli vielä hirveämpää. Ja molemmat vanhempani olivat samanlaisia hirviöitä. Mä lähdin kotoani karkuun murrosiässä, kadulle asumaan ja sieltä itse itseni nostin, pääsin työhön ja sain asunnon jne...perustin perheenkin ja sitten tein sen virheen, että aloin olla uudelleen yhteydessä vanhempiini jotka jatkoivat samaa sairasta touhuaan, nyt uhrina mun lapseni!!! Vasta sitten kaiken kamaluuden jälkeen todella tajusin kuinka sairaita sukulaiseni ovat...ja muutimme, laitoimme salaisiksi osoitteet ja puhelinnumerot jne...ja perheemme tarvitsi pitkään terapiaa jne... niin ja saatiin lähestymiskieltokin niille ja mun isäni oisi tuomittu oikeudessakin rikoksistaan, mutta kuoli juuri sitä ennen...nyt elämä jo mallillaan kun aikaa on kulunut, mutta aivan kamalaa se kaikki meille oli. Tuollaisia kokemuksia ei toivoisi kenenään joutuvan kokemaan![/QUOTE]

Onneksi se on ohi teidän osaltanne. Ihan tajutonta. Hienoa :)
 
Kannattaa yrittää vielä sitä virkavallan apua! Ei ole kenellekään kivaa pilata loppuelämää murehtimiseen ja pelon alla asumiseen.

Osaatko sanoa, kuinka tosissaan nämä uhkailijat ovat? Ovatko aiemmin jollekin toteuttaneet pahoja uhkauksia? Uskallatko helposti olla esim kotona yksin/lasten kanssa? :/
 
[QUOTE="hennu";23792915]Kannattaa yrittää vielä sitä virkavallan apua! Ei ole kenellekään kivaa pilata loppuelämää murehtimiseen ja pelon alla asumiseen.

Osaatko sanoa, kuinka tosissaan nämä uhkailijat ovat? Ovatko aiemmin jollekin toteuttaneet pahoja uhkauksia? Uskallatko helposti olla esim kotona yksin/lasten kanssa? :/[/QUOTE]

Ovathan ne kovinkin tosissaan mutta toteuttamisesta en sitten tiedä. Ainakaan vielä mikään meihin kohdistuva uhkaus ei ole toteutunut..

Kyllä mä uskallan olla. En mä muutakaan oikein voi. Ihan normaalia elämää siis eletään ja ihan vapaasti ollaan kotona ja kuljetaan. Jos jotain tapahtuu, niin pakko katsoa vasta sitten mitä seuraavaksi..
 
Mua ihan itkettää teidän kaikkien puolesta,jotka ootte joutuneet tuollaisia kauheuksia elämässänne kokemaan. Näitä lukiessa pitäisi aina muistaa olla kiitollinen tasapainoisesta lapsuudesta. Tsemppiä paljon teille kaikille. Ja vaikea sanoa oikein mitään Kerpele tuohon sinun tilanteeseesi neuvoksi,kuulostaa niin hirveältä. Toivottavasti pääset eroon suvustasi.
 

Yhteistyössä