Onko kukaan muu "kyllästynyt" kaveriinsa ja hivuttautunut tästä eroon?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ddddd
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
D

ddddd

Vieras
Minulla on kaveri, jonka olen tuntenut n 4 vuotta. Välillä on ollut jaksoja, etten vaan jaksa tätä kaveria. Nyt tällainen tunne on ollut jo pitempään, enkä haluaisi olla kaverin kanssa tekemisissä. Tuntuu, että arvostamme ihan eriliaisia asioita enkä jaksaisi aina kuunnella hänen puheitaan ja valituksiaan. Suoraan en aio sanoa, etten jaksa kaveruuttamme, mutta olen vähentänyt yhteydenpitoa ja hänen viesteihinsä vastaamista huomattavasti.
 
Mulla on ollut samanlaisia tunteita, mutta käänteisenä versiona.
Tahtoisin jokaisesta kaveristani eroon, olla vain yksin.
Itsekkäästi ajateltuna, mä en jaksa olla aina tukena. En halua kuulla valituksia, tai vikinöitä siitä että en soita, tai käy kylässä. Ei olis paineita joka suuntaan jos ei olis kavereita. Jotka ei sitte loppujen lopuksi anna minulle mitään.
 
Yksi opiskeluaikainen kaveri on heivattu ja yksi pidempiaikainen ystävä.
Olin valitus-laari, mutta itse en saanut tukea silloin kun olisin tarvinnut. Toista varsinkin tsemppasin pitkään sairaushuolien vuoksi ja odotin samaa kun itselle kävi huonosti...
 
Onpa aikuismaista.. kuulostat todella nuorelta, ehkä hieman päälle parikymppiseltä voisi odottaa tuollaista, silloinkin olisi kyse lapsellisesta ihmisestä. Minkä ikäinen olet?
 
sanokaa mielummin suoraan. Sellainen vihjailu ja muu on typerää. aikuisen ihmisen pitäisi osaa sanoa suoraan.

Peesi tälle. Minustakin tuollainen toiminta on typerää ja lapsellista. Kertoo jonkin verran ihmisen sisäisestä maailmasta ja aikuisuuden "tasosta". Uskoisin jopa tämän perusteella, että ap. on muutenkin lapsellinen käytökseltään ja ajatusmaailmaltaan.
 
Mulla on yksi aika hyväkin äitikaveri ollut, löysimme toisemme uudestaan vuosien jälkeen ja oltiin paljonkin yhteydessä kun hän odotti kakkostaan. Kakkosen synnyttyä ei saada tapaamista aikaan koska hän aina haluaa tavata heillä ja minä taas mielelläni tapaisin meillä. Molemmilla on omat syynsä (hänellä tietenkin se että kahden kanssa vaikea lähteä ja mulla se, että työpäivän jälkeen en millään jaksais pakata kamppeita ja huutavaa lasta). Toisekseen olen kyllästynyt siihen hokemiseen "se on ihan erilaista ja paljon vaikeempaa sitten kun on kaksi" kotiäidiltä. Itse olen yhden lapsen työssäkäyvänä äitinä varmasti aivan yhtä rättipuhki enkä tykkää tommosesta vähättelystä...

Toinen syy on se, että en pidä hänen aviomiehestään yhtään. On hirveän maskuliininen tyyppi (pelastusalalla) ja vaikka oikeasti olis yhteistä puheenaihetta, niin naisten kanssa hän ei suostu puhumaan mistään miehisistä aiheista. Ite olen ollut paljon maskuliinisessa vapaaehtoistyössä yms. eikä koskaan oo tämmöstä ongelmaa tullut ennen vastaan. En voi sietää siis tommosta suhtautumista ja pikku hiljaa kaikki "koko perheiden tapaamiset" olen vähentänyt ja lopettanut kokonaan. Joskus oli puhetta et koko porukal lähdettäis matkalle, en voi enää kuvitella edes semmosta...

Kolmas syy oli se, että kerroin hänelle yrittäväni laihduttaa. Hän 20 kiloa mua kevyempänä rupesi myöskin laihduttamaan "raskauskiloja" ja lopulta tilanne meni semmoiseksi, että hän vaan kertoi että taas on kilo mennyt tai tullut ja syö sitä ja tätä. Neuvoi minua jolla ihan oikeasti on paino-ongelma ja joka on vuoden pitänyt puntarin kanssa ruokapäiväkirjaa sekä ravannut lääkärissä, karpannut jne.. Lopulta oli pakko lopettaa omasta laihdutuksesta puhuminen, koska toinen käänsi jutun aina itseensä ja se loukkasi...
 
Oon nyt tehnyt yhdelle kaverille niin - hän on niin pirun itsekäs, jauhaa koko ajan itsestään ja luulee että kaikkia kiinnostavat aina hänen kuulumisensa, mutta hän ei osoita minkäänlaista kiinnostusta toisia kohtaan. Lisäksi valittaa koko ajan aivan joka asiasta, mikään ei kelpaa ja kaikki on huonosti vaikka oikeasti asiat on ihan hyvin. En tarvitse sellaista "ystävää".
 
[QUOTE="Molla";23834983]Peesi tälle. Minustakin tuollainen toiminta on typerää ja lapsellista. Kertoo jonkin verran ihmisen sisäisestä maailmasta ja aikuisuuden "tasosta". Uskoisin jopa tämän perusteella, että ap. on muutenkin lapsellinen käytökseltään ja ajatusmaailmaltaan.[/QUOTE]

Niin no, itsekin olen lapsellinen, kieltämättä. Mutta siis jos ei ole todellä lähiesestä ihmisestä kysymys niin tuntuu vähän hankalalta mennä suoraan sanomaan että "mä en jaksa enää kuunenlla tuota sun jatkuvaa valitusta. Sä olet mun mielestä itsekäs paskiainen ja aiheuttanut nuo ongelmasi ihan omalla toiminnallasi." Jos toinen nyt siis kuitenkin kärsii niistä (itseaiheutetuista) ongelmistaan. Siksi helpommalla pääsee kun vain vähentää yhteydenpitoa.
 
Minä heivasin yhden kaverin elämästäni. Kyllästyin ainaisiin lupauksiin tulla kylään. Useasti esim. sovittiin päivä ja kellonaika, eikä heitä näkynyt. Kun laitoin viestiä, että ootteko tulossa, ei vastattu. Kun koitin soittaa, ei vastattu. Tätä tapahtui usein!
Hoidin myös hänen lapsiaan aika usein, mikä ei sinänsä ollut ensin ongelma, mutta kun yhteydenpito meni siihen, että kaveri otti yhteyttä vain silloin, kun tarvi lapsenvahtia, niin totesin, ettei mun kyllä tarvi. Lakkasin ottamasta heidän lapsiaan hoitoon, lakkasin vastaamasta puhelimeen ja viesteihin. Enkä ole kaivannut.
 

Yhteistyössä