Tiedättekö. Kun minä näen tätini lapsen, en minä näe mitään säälittävää tai sääliteltävää. En minä näe rikottua lasta, joka olisi murjottu kohtalonsa alle. Hän ei ole kiusattu, vaan päinvastoin. Sosiaalisesti taitava, puhelias, eläväinen.
Tiedättekö mitä näen? Minä näen lapsen. Lätkää pelaavan, elämää uhkuvan pojan, jolle elämä on edelleen samaa kuin ennenkin. Ainoa "erilainen" asia suhteessa muihin on, että hänellä on äiti ja äitipuoli. Hänellä on myös isä ja muita sisaruksia.
Tiedättekö mitä näen kun näen tätini? En lesboa, joka olisi jotain vähemmän kuin muut. Näen tätini. Se sama täti, joka hyppäsi autoon auttamaan minua, kun olin masentunut ja itsetuhoinen. Sen saman ihmisen, joka halaa minua joka kerta ja kertoo minun olevan tärkeä. Se sama täti, jonka kanssa olen kasvanut vuosien varrella.
Minusta kaikkein mahtavinta minun suvussani on se, että kun tätini löysi rakkaansa, kukaan ei ollut ensimmäisenä manaamassa heitä pois. Kukaan ei ollut kertomassa kuinka väärin he tekevät, kuinka pahoja he ovat ja kuinka väärää elämää he elävät. Syykin on selvä, kukaan meistä ei tuntenut niin. Vielä onnellisempi olen siitä, että omat lapseni eivät tuosta ole olleet ymmällään tai hämmentyneitä. Meille tuli vain yksi rakas ihminen lisää sukuun. Ja uskokaa, tätini tuleva vaimo on yksi empaattisimmista, aidosti ystävällisimmistä ja mukavimmista ihmisistä mitä tunnen.
