T
Turkilmas
Vieras
Mä olen koittanut selittää itselleni miten pienestä asiasta on kuitenkin kyse, mutta ei auta. Vaikka kuinka koitan tsempata ja olla purkamatta pahaa mieltäni muille, niin todellisuudessa mä olen aivan vereslihalla. Ja siis siitä, että työni loppuu.
Mä olen 15-vuotiaasta asti tehnyt töitä ja aina kaikissa töissä on ollut joku vika. Yleensä huono palkka, liikaa töitä, perheellemme ei-niin-sopivat työajat tms. Mukisematta olen työni kuitenkin tehnyt ja kuvitellut ettei multa koskaan lopu työt.
Sitten löysin tämän nykyisen työni, noin vuosi sitten. Jo työkuvausta lukiessani sydän alkoi pamppailemaan. Se sopi mulle NIIIN hyvin. Hain ja sain paikan, aloitin viime vuoden marraskuussa. Kaikki oli täydellistä, työ ihanaa, työkaverit mahtavia, palkka hyvä, työedut loistavia. Oli ilo tulla töihin ja oikeastaan ainut ongelma oli se, että töitä tuli vapaasta tahdosta tehtyä liikaa. Työ meinasi imaista kokonaan, mutta toisaalta nautin tosi paljon. Ensimmäistä kertaa kaikki oli just eikä melkein kohdillaan.
Heinäkuussa, kesken kesälomani, tuli sitten pommi. Työsuhteeni joudutaan lopettamaan ja työnantajani ei pysty tarjoamaan mulle muita töitä. Siitä se sitten alkoi. Loma oli pilalla, itketti koko ajan. Samaan aikaan elättelin toiveita että josko sittenkin jatkettais. Sitten tuli lopullinen niitti, ei jatketa. Taas itkin ja murehdin.
Tsemppasin taas ja ajattelin että löydän kyllä jotain muita, yhtä mukavia töitä. Vaan ei, ei sellaisia ole tarjolla. Heinäkuusta asti olen etsinyt töitä ja ainoastaan yhteen paikkaan hakenut. Se olisi ollut mielekästä työtä, mutta siinäkin oli (iso) "mutta": matkustamista ja perheessä erossa olemista paljon. Hakijoita oli 140 ja mä tulin tokaksi. Ihan hyvä saavutus, enkä ole edes pahoillani etten tullut valituksi.
Nyt on löytynyt toinen työpaikkailmoitus jonne voin hakea. Sekään ei saa samalla tavalla sydäntä läpättämään, mutta haen silti. Vaikuttaa tosi mukavalta. Mutta mitäpä jos en saa sitäkään? 3 kuukautta etsinyt töitä, kahteen paikkaan on voinut hakea. Siinä kaikki.
Olen aina jeesustellut muille miten töitä löytää kuka tahansa. Löytäähän niitä, minäkin. Mutta kun kerran on päässyt todella mielekkäisiin hommiin, ei kauheasti houkuttele hakea vähemmän mielekästä, josta maksetaan vähemmän kuin mitä saisin ansiosidonnaista työttömyyskorvausta.
Kaiken lisäksi mies on ihan rikki omassa työssään. Ei pääse työhön sisälle ja jokainen päivä on tuskaa. Hän purkaa tietysti pahan olonsa muhun ja mun tekis mieli karjua että hänellä sentään on työpaikka!! Koitan tukea ja kannustaa häntä ja samalla piilottelen omaa pahaa oloani.
Helvetti! Turpaan tuli oikein urakalla ja kävi tässä sitten miten tahansa, niin nenilleni sain ja kunnolla. Jo siinäkin, että ihan oikeasti kaikkivoipaisuudessani luulin etten koskaan päädy tähän tilanteeseen. Luulin että mulla on aina töitä, senkun vaihtaa vaan seuraavaan.
Viimeksi tänään sain tanskalaiselta esimieheltäni sähköpostia, jossa hän kiitti kovasti hyvästä työstä ja pahoitteli että näin kävi. Toivotti onnea tulevaisuudelle ja tuntui olevan aidosti pahoillaan tilanteesta. Ja taas mua itkettää. Ens viikon maanantaina pitäis käydä työporukan kanssa vielä syömässä ja hyvästelemässä heidät. Itkettää jo valmiiksi.
Mä olen aina uskonut jonkinlaiseen kohtaloon ja että kaikella on tarkoituksensa. Mutta mikä hemmetin tarkoitus tällä voi olla????
Kiitos ja anteeksi. Pakko jonnekin purkaa pahaa mieltään
Mä olen 15-vuotiaasta asti tehnyt töitä ja aina kaikissa töissä on ollut joku vika. Yleensä huono palkka, liikaa töitä, perheellemme ei-niin-sopivat työajat tms. Mukisematta olen työni kuitenkin tehnyt ja kuvitellut ettei multa koskaan lopu työt.
Sitten löysin tämän nykyisen työni, noin vuosi sitten. Jo työkuvausta lukiessani sydän alkoi pamppailemaan. Se sopi mulle NIIIN hyvin. Hain ja sain paikan, aloitin viime vuoden marraskuussa. Kaikki oli täydellistä, työ ihanaa, työkaverit mahtavia, palkka hyvä, työedut loistavia. Oli ilo tulla töihin ja oikeastaan ainut ongelma oli se, että töitä tuli vapaasta tahdosta tehtyä liikaa. Työ meinasi imaista kokonaan, mutta toisaalta nautin tosi paljon. Ensimmäistä kertaa kaikki oli just eikä melkein kohdillaan.
Heinäkuussa, kesken kesälomani, tuli sitten pommi. Työsuhteeni joudutaan lopettamaan ja työnantajani ei pysty tarjoamaan mulle muita töitä. Siitä se sitten alkoi. Loma oli pilalla, itketti koko ajan. Samaan aikaan elättelin toiveita että josko sittenkin jatkettais. Sitten tuli lopullinen niitti, ei jatketa. Taas itkin ja murehdin.
Tsemppasin taas ja ajattelin että löydän kyllä jotain muita, yhtä mukavia töitä. Vaan ei, ei sellaisia ole tarjolla. Heinäkuusta asti olen etsinyt töitä ja ainoastaan yhteen paikkaan hakenut. Se olisi ollut mielekästä työtä, mutta siinäkin oli (iso) "mutta": matkustamista ja perheessä erossa olemista paljon. Hakijoita oli 140 ja mä tulin tokaksi. Ihan hyvä saavutus, enkä ole edes pahoillani etten tullut valituksi.
Nyt on löytynyt toinen työpaikkailmoitus jonne voin hakea. Sekään ei saa samalla tavalla sydäntä läpättämään, mutta haen silti. Vaikuttaa tosi mukavalta. Mutta mitäpä jos en saa sitäkään? 3 kuukautta etsinyt töitä, kahteen paikkaan on voinut hakea. Siinä kaikki.
Olen aina jeesustellut muille miten töitä löytää kuka tahansa. Löytäähän niitä, minäkin. Mutta kun kerran on päässyt todella mielekkäisiin hommiin, ei kauheasti houkuttele hakea vähemmän mielekästä, josta maksetaan vähemmän kuin mitä saisin ansiosidonnaista työttömyyskorvausta.
Kaiken lisäksi mies on ihan rikki omassa työssään. Ei pääse työhön sisälle ja jokainen päivä on tuskaa. Hän purkaa tietysti pahan olonsa muhun ja mun tekis mieli karjua että hänellä sentään on työpaikka!! Koitan tukea ja kannustaa häntä ja samalla piilottelen omaa pahaa oloani.
Helvetti! Turpaan tuli oikein urakalla ja kävi tässä sitten miten tahansa, niin nenilleni sain ja kunnolla. Jo siinäkin, että ihan oikeasti kaikkivoipaisuudessani luulin etten koskaan päädy tähän tilanteeseen. Luulin että mulla on aina töitä, senkun vaihtaa vaan seuraavaan.
Viimeksi tänään sain tanskalaiselta esimieheltäni sähköpostia, jossa hän kiitti kovasti hyvästä työstä ja pahoitteli että näin kävi. Toivotti onnea tulevaisuudelle ja tuntui olevan aidosti pahoillaan tilanteesta. Ja taas mua itkettää. Ens viikon maanantaina pitäis käydä työporukan kanssa vielä syömässä ja hyvästelemässä heidät. Itkettää jo valmiiksi.
Mä olen aina uskonut jonkinlaiseen kohtaloon ja että kaikella on tarkoituksensa. Mutta mikä hemmetin tarkoitus tällä voi olla????
Kiitos ja anteeksi. Pakko jonnekin purkaa pahaa mieltään
