Peesi tälle. AP olen itse kokenut kuvailemiasi tunteita, sairastuin kuopuksen syntymän jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Koin olevani pahinta mitä lapseni voivat saada, mieli oli synkkä ja varsin itsetuhoinen.
Uskalsin kuitenkin hakea apua ja otin sitä vastaan vaikka välillä suorastaan nolotti ja hävetti - ja tuntui vaan melkein pahemmalta (enkö minä muka tästäkään selviä ilman apua? ) Nyt olen parantunut. Tuo vei pari vuotta elämästäni, parantuminen ei tapahdu nopeaan. Mutta tiedätkä mitä? Pidän itseäni toisaalta etuoikeutettuna. Minä oikeasti olen joutunut miettimään elämän perimmäisiä asioita, äitiyttä ja ihmisyyttä. Olen ymmärtänyt maailman kokonaisvaltaisuuden ja sen että voin oikeasti olla lapsilleni se paras mahdollinen äiti - vain sitä kautta että tunnistan omat heikkouteni ja hyväksyn ne. Minun ei tarvitse olle he**vetin hyvä joka seikassa, vain kokonaisuus ratkaisee.
Aika moni äiti tuntuu takertuvan yksityiskohtiin (imetys,valmisruuat, kestovaipat hoitoon vienti...) kuitenkin jokainen meistä tekee "virheitä" vanhemmuudessa. Ihan kaikki. Tärkeää on vaan tuntea itsensä ja rakentaa vanhemmuus kokonaisuutena ja jatkumona jossa jossain mennään sieltä missä aita on matalin ja toisaalla taan ehkä jaksetaan panostaa enemmän.
Paras äiti olet lapsillesi kun pidät itsestäsi huolen. Hae apua, se on sijoutus sinuun itseesi. Äiti saa olla itsekäskin.
