2 lasta (2 v ikäerolla) olen jaksanut ihan hyvin, ilman mitään superäitiyttä tai yyber-helppoja lapsia (molemmilla mm. korvakierre, kuumekouristuksia ja toistuvia kurkunpääntulehduksia pienempänä, tottakai normaalit uhmat myös, toisen kanssa juostiin yhdessä vaiheessa kaikki mahdolliset tutkimusetkin läpi liittyen epäiltyyn puheen kehityksen viivästymään), jossain vaiheessa olin lähes yh kun mies opiskeli päivät ja teki töitä illat & yöt. Suht hyviä nukkumaan nuo (ja minä) olivat terveenä ollessaan, tosin pienempi söi öisin käytännössä 1 v 9 kk eli siihen asti kun lopetin imetyksen.
Asennoiduin siten, että elämä kahden pienen lapsen kanssa on täyttä helvettiä ekat vuodet. Ja kun ei ollutkaan, niin yllätyin kovin positiivisesti. Pessimisti ei koskana pety :xmas:
Enkä ottanut mitään paineita sen suhteen, mitä päivän aikana mukamas pitää saada tehtyä, miten siisti kodin mukamas pitää olla, yms. Jos väsytti (ja joskus väsytti) niin tein välttämättömimmän, se riitti hyvin. Ei ne villakoirat karkaa sängyn alta mihinkään, ulos ei ole pakollista päästä joka päivä, paikallinen kebabyrittäjä ruokkii äidin ja isomman tenavan enemmän kuin mielellään ja tuo ruuan oikein kotiovelle saakka, yms.
Ja kahden pienen lapsen tarpeet oli helppo sovittaa yhteen. Päiväunet, ulkoilut, yms.
Nyt on kolmas lapsi tulossa, ikäeroa isompiin 8½ v ja 6½ v. Se, miten onnistun yhdistämään vauvanhoidon JA olemaan tarpeeksi hyvä äiti noille isommille (ts. käydä heidän kanssaan uimassa, harrastaa heidän kanssaan, jne) vähän jännittää, koska mistä sitä tietää millainen koliikki-Keijo tämä vauva on. Mutta kai se siitä, on lapsilla isäkin & valjastan myös tukiverkon töihin jos tuntuu siltä että sitä tarvitaan
Mun mielestä kannattaa kuunnella ennen kaikkea itseään ns. lisääntymisasioissa. Jos tuntuu siltä, että ei jaksa, niin sitten ei jaksa. Jos taas tuntuu siltä, että väsyttää nyt mutta jaksan kyllä kun tiedän ettei se kestä ikuisesti, niin mikäpä ettei
