Miten jaksatte usemman lapsen?

["mhaavisto"]

Siihen väsymykseen ns. tottuu. Meillä lapset iältään 3kk ja 2v 2kk ja vanhempi tosiaan alkoi nukkumaan yönsä kokonaan vasta noin 2kk ennen nuoremman syntymää. Vieläkin esikoinen herää silloin tällöin öisin. Nyt kun kahden lapsen kanssa osaa jo toimia paremmin ja päivän on oppinut rytmittämään kunnolla (lisäksi kahvia menee PALJON päivän aikana), niin tuntuu jo, että kaksi lasta menee siinä samalla kuin yksikin. Onneksi on mies apuna, ilman miestä en todellakaan pärjäisi kahden lapsen kanssa.
Joten jos tuntuu olevan toisen lapsen aika niin laittakaa alulle, jokainen hankkii lapset omassa tahdissaan ja kun siltä tuntuu Mutta mielestäni jos yhtään epäröi omaa jaksamistaan, niin lapsen hankintaa kannattaa siirtää myöhemmäksi...

 

[Anatolia]

2 lasta (2 v ikäerolla) olen jaksanut ihan hyvin, ilman mitään superäitiyttä tai yyber-helppoja lapsia (molemmilla mm. korvakierre, kuumekouristuksia ja toistuvia kurkunpääntulehduksia pienempänä, tottakai normaalit uhmat myös, toisen kanssa juostiin yhdessä vaiheessa kaikki mahdolliset tutkimusetkin läpi liittyen epäiltyyn puheen kehityksen viivästymään), jossain vaiheessa olin lähes yh kun mies opiskeli päivät ja teki töitä illat & yöt. Suht hyviä nukkumaan nuo (ja minä) olivat terveenä ollessaan, tosin pienempi söi öisin käytännössä 1 v 9 kk eli siihen asti kun lopetin imetyksen.

Asennoiduin siten, että elämä kahden pienen lapsen kanssa on täyttä helvettiä ekat vuodet. Ja kun ei ollutkaan, niin yllätyin kovin positiivisesti. Pessimisti ei koskana pety :xmas:

Enkä ottanut mitään paineita sen suhteen, mitä päivän aikana mukamas pitää saada tehtyä, miten siisti kodin mukamas pitää olla, yms. Jos väsytti (ja joskus väsytti) niin tein välttämättömimmän, se riitti hyvin. Ei ne villakoirat karkaa sängyn alta mihinkään, ulos ei ole pakollista päästä joka päivä, paikallinen kebabyrittäjä ruokkii äidin ja isomman tenavan enemmän kuin mielellään ja tuo ruuan oikein kotiovelle saakka, yms.

Ja kahden pienen lapsen tarpeet oli helppo sovittaa yhteen. Päiväunet, ulkoilut, yms.

Nyt on kolmas lapsi tulossa, ikäeroa isompiin 8½ v ja 6½ v. Se, miten onnistun yhdistämään vauvanhoidon JA olemaan tarpeeksi hyvä äiti noille isommille (ts. käydä heidän kanssaan uimassa, harrastaa heidän kanssaan, jne) vähän jännittää, koska mistä sitä tietää millainen koliikki-Keijo tämä vauva on. Mutta kai se siitä, on lapsilla isäkin & valjastan myös tukiverkon töihin jos tuntuu siltä että sitä tarvitaan

Mun mielestä kannattaa kuunnella ennen kaikkea itseään ns. lisääntymisasioissa. Jos tuntuu siltä, että ei jaksa, niin sitten ei jaksa. Jos taas tuntuu siltä, että väsyttää nyt mutta jaksan kyllä kun tiedän ettei se kestä ikuisesti, niin mikäpä ettei

 

["vieras"]

Miten nämä lestaatiolaiset jaksaa vuoden välein kymmenen lasta?? Minulle on ainakin turha sanoa,et kyllä sitä jaksaa....

 

["vieras"]

Onko tiedän mielestä 2-3lasta vielä monta????

 

["minä"]

[QUOTE="aloittaja";26049683]Kiitos kaikille vastauksista! Minä en ole tosiaan mikään kodinhengetär, eikä sille ole tarvettakaan. Olen ihan tavallinen nuori äiti, joka kestää ilmeisesti? huonosti jatkuvaa väsymystä? En tiedä, eläähän muutkin väsymyksessä. Ja jotkut vaikka kroonisen kivun kanssa koko elämänsä. Ärsyttää, ettei pärjää kahvin voimalla!

ap[/QUOTE]

Minä en olisi kestänyt, jos en voisi todellakin nukkua kunnon yöunia. Olen aina ollut sellainen, minä tulen kerta kaikkiaan fyysisesti sairaaksi, alan oksentelemaan, jne., mikäli en saa nukkua kunnolla. Ja onhan valvottaminen ihan yksi parhaista kidutuskeinoistakin...

Elikkä, toiset kestää unen puutetta paremmin kun toiset. Kyse on puhtaasta biologiasta, ei mistään "kyvyistä/taidoista".

 

["tuuli"]

Meillä on kaksi lasta, ikäeroa 1v. Alku on todellakin rankkaa - toisin mulla on osallistuva puoliso joten kun jakaa vähän heräämisiä ja saa välillä nukkua täyden yön niin se jo kummasti helpottaa.

Mutta tiedätkö mitä? Lapset on nyt 2,5v ja 3,5v ja elämä ei voisi olla paljoa helpompaa. Ihan vaan siksi että noista on toisilleen niin äärettömästi seuraa. Leikkivät paljon keskenään ja pieni tuntuu oppivan kaikki jutut isomman perässä. Eli monessa jutussa menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

 

[pohjantähdenalla]

[QUOTE="vieras";26049718]Onko tiedän mielestä 2-3lasta vielä monta???? [/QUOTE]

Mun mielestä neljäkään ole vielä "monta" Ehkä siinä kun on 5 tai 6 lasta niin sanoisin monta lasta. 4 on sellanen sopiva pikkuperhe

 

[Anatolia]

[QUOTE="tuuli";26049731]
Mutta tiedätkö mitä? Lapset on nyt 2,5v ja 3,5v ja elämä ei voisi olla paljoa helpompaa. Ihan vaan siksi että noista on toisilleen niin äärettömästi seuraa. Leikkivät paljon keskenään ja pieni tuntuu oppivan kaikki jutut isomman perässä. Eli monessa jutussa menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla.[/QUOTE]
Tuossa on syy sille, miksi minä mietin että pitäisikö vielä neljäskin lapsi hankkia suht nopsaan kolmannen jälkeen.
Pääsisi itse NIIN paljon helpommalla (olettaen toki että lapsi on terve jne).
Pojan neuvolan th:kin sanoi mulle että et missään nimessä jätä lapsilukumäärää kolmeen, tai pahnanpohjimmainen roikkuu lahkeessasi ikuisesti . Samaa sanoi ystäväni, jolla on pariton määrä lapsia & nuorimmainen on ainoa jolla ei oo kaveria omasta takaa.
Nuo 8 v ja 6 v on olleet tiimi siitä saakka, kun toinen oli 6 kk ja toinen 2½ v. Ja ovat sitä edelleen. Nytkin pelaavat jotain lautapeliä huoneessaan ihan täysillä

 

["Heivaan"]

Elämä yllättää, lapset yllättävät ja välillä sitä yllättää itse itsensäkin.

Kun meidän ensimmäinen (ja ainoa) lapsemme oli noin viisi päivää vanha, sanoin anopille (minulle kuin oma äiti) että on tämä niin rankkaa, että seuraava lapsi saa sitten tulla monen vuoden päästä. No, kaksi kuukautta myöhemmin kun tuli aika aloitella seksielämä, oltiin miehen kanssa molemmat sitä mieltä että meille toinen vaikka heti.

Nyt lapsi on vuoden vanha, ja hartaista toiveista huolimatta toista ei vielä kuulu. Täytyisi kai lopettaa yöimetykset, mutta ei millään raaskisi...

 

["aloittaja"]

Täällähän vähän rohkaistuu yrittämään toista, mutta pelottaa kyllä silti ihan valtavasti. Meille tulisi kyllä joku 2-vuotta ikäeroa... Itseasiassa aloimme jo yrittämään, kierukka poistettiin ja silleen, mutta pupu meni pöksyyn ja hain pillerit.

Onko niitä, joilla ei ole arki lähtenyt sujumaan kahden kanssa?

ap

 

[pupeltaja]

mulla 3 pientä lasta. vanhin täyttää 4, keskimmäinen on reilu 2v ja vauva on 9kk. En nää itteäni minään superäitinä. Ihan normaalina äitinä vaan. Viimesimmällä vauvalla oli koliikki ja siitäkin selvittiin. Mä en jotenka usko, että ois yhtään sen helpompaa jos ois yks lapsi, erilaista toki ja vähemmän veis aikaa kaikki jutut, mut ei tääkää vaikeeta oo, työllistää vaan pikkasen enemmän. Öitä me miehen kans hoidetaan vuorotellen, niin et kumpikin saa nukkua.

 

[PaulKohelo]

Ap mä ymmärrän sua tosi hyvin! Itsellä samanlaisia ajatuksia. Toisaalta toinen olis ihana, mutta epäilen jaksamistani ja miehenkin jaksamista. Vauva-aika oli meillä tosi rankka, ihmettelen että on perhe kasassa. Miten se kestäisi toisen vastaavan "kauden"? Ja säälittää tuo nykyinen lapsi, miten häntä muistaisin ja jaksaisin huomioida, jos toisen lapsen kanssa olisi samanlaista. Jäisikö ihan surulliseksi taustoille? Tuntuu ihan epäreilulta kaikkia kohtaan ajatus toisesta.

 

["aloittaja"]

^ 100% samat fiilikset PaulKohelo!

ap

 

[jjep]

No mä en jaksa aina kovinkaan hyvin. Lapsia on kaksi lyhyellä ikäerolla. Tänäänkin kun kaikki paikat oli kurassa, pienempi itkee ja isompi kiukuttelee ja itsellä hartiat särkee kipua, väsyttää ja on silmätulehdus, ja pitäisi jaksaa siivota, riisua, tehdä ruoka, vastata lasten tarpeisiin. Eikä ketään, kelle soittaa, että tuletko pitämään seuraa.

 

[Anatolia]

Kun mä odotin toista lasta, niin tunsin etukäteen huonoa omaatuntoa siitä, että esikoinen jää väkisinkin vähemmälle kun vauva syntyy. Ajattelin että vauva vie eniten huomiota sitten.

Olin väärässä. Vauva oli se, joka meni siinä sivussa . Esikoinen sai huomiota ja aikaa yllin kyllin, mentiin hänen ehdoillaan, vauva kulki mukana eikä vauvalta kysytty haluaako hän puistoon, perhekerhoon, tms.

Ja toisen lapsen kohdalla oli jo tosi varma otteistaan. Ei epävarmuutta, ei mietintää siitä että osaanko mä hoitaa vauvaa. Vaipat vaihtui toisella kädellä sutaisten, vauva sai rintaa kantoliinassa samalla kun pelasin esikoisen kanssa jotain peliä, yms.

 

["Kolmen äitee"]

En koe superäitiyden olevan sitä, että on useampi lapsi joita hoitaa.. Ensimmäinen lapseni valvotti, mutta yhden lapsen kanssa sain otettua päiväuniakin. Luppoaikaa jäi aina hirveästi, oli suorastaan tylsää. Toinen syntyi kun esikoinen oli 2v ja esikoinenkin sai päiviinsä lisää actionia, halusi auttaa vauvanhoidossa jne. Itsellekin oli enemmän tekemistä, sanoisin että energiani lisääntyi. Kun kolmas lapsi syntyi ja oli huonosti nukkuva, niin se vauvavuosi oli raskas kun univelkaisena oli pakko nousta kuitenkin kahden isomman kanssa ja vauva joutui kitisemään välillä pakostakin, kun oli hoidettava isompien pakollisia juttuja; ruokkimista ja pesemistä, vessa-apuja, pukemisapuja jne. NYT kun kuopuskin on yli 1v, niin elämä on alkanut tuntua jo todella helpolta. Isommista on hänelle leikkiseuraa, isommatkin tykkäävät leikkiä paljon keskenään ja minäkin saan nykyään välillä päivien aikana sitä luppoaikaa, kun lapsilla on omat leikkinsä menossa. Ilman sisaruksia kuopus roikkuisi koko ajan lahkeissani kiinni, nyt hän menee paljon sisarustensa mukana. Isommat osaavat myös syödä itse ja pukea, samoin kuopus on alkanut lusikoida ruokaansa. Öitä en vieläkään saa kokonaan nukkua, mutta siihenkin on jo alkanut sopeutua ja onneksi päivät ovat alkaneet muuttua helpommiksi. Kun tuo kuopuskaan ei ole enää vaippaikäinen, niin sitten arkea voisin kuvailla jo helpoksi, kun ei ole enää niin kiinni fyysisesti lapsissa. Sekin tuntui helpotukselta, kun esikoinen oppi hoitamaan vessa-asiointinsa itse, osaa tehdä esim. voileipää itse jne.

Kokisin vain yhden lapsen kanssa arjen raskaammaksi kuin kahden tai useamman, sisaruksista on niin paljon seuraa toisilleen.

 

[Kerpele]

Meille tuli toinen kun ensimmäinen oli juuri täyttänyt vuoden

Ei siinä kauheesti kerinnyt vielä nähdä elämää sen ensimmäisen kanssa kun oli jo uudestaan raskaana. Ja mun mielestä on ihan pelastus että toinen tuli noin nopeasti perässä, eka oli hieman haastavampi vauva ja olin ihan sitä mieltä että mun on pakko olla tosi schaiba-äiti kun en saa edes itkevää vauvaa lohdutettua enkä tiedä mikä on hätänä kun koko ajan pitää huutaa, vauva ei nukkunut kuin hiljaisuudessa, häntä piti koko ajan pitää lähellä ja silti tuli huuto ym. Kun tuli toinen, joka nukkuikin hissun kissun omassa sängyssään, oli rauhallinen ja kikatteleva, ei juurikaan itkenyt jne. Niin näin omin silmin, ja tajusin että kyse on tosiaan lapsen temperamentista, eikä siitä että mitä minä teen oikein tai väärin.

Kuvittelin jostain syystä ennen lapsia että vauvat on niitä "valkosia tauluja", eli jotenkin persoonattomia, ja persoona rakentuu siinä sitä mukaa kun he kasvavat jne. Mutta en sisäistänyt että kyse oli esikoisen kohdalla vain hänen persoonastaan..

Taas mä selitän pitkät pätkät.. Toivottavasti edes ymmärrettävästi.

 

["niinpä"]

Meillä suurin tekijä on ainakin olemattomat turvaverkot. Juuri juttelin kolmen lapsen äidin kanssa, joka valitteli, että heillä ei ole tuke ja apua, mutta kuitenkin he saa aina tarvittaessa ja muutenkin vaan lapset yökylään, heillä käy vanhemmat viikonkin reissuja siivoamassa ja hoitamassa lapsia ja pihaa, juuri heille (isovanhemmat siis!) ostettiin toinen auto, että perheen äiti pääsisi päivisin liikkeelle... Ei meillä kyllä todella ole paikkaa, jonne lapsen saisi yökylään muuten vaan. Tai ketään käyt täällä pyykkiä pesemässä tai puutarhaa hoitelemassa. Ihan itse saadaan huolehtia. Saati että autoja osteltais..juuh..

Me ollaan 90% yksin lapsen kanssa, mies tekee pitkää työpäivää. Pääsen ehkä kerran viikossa tai kahdessa pariksi tunniksi ilman lasta kaverille, jos mies hoitaa ja sekin on sitten perheen yhteisestä ajasta pois. Rahahuolet painavat tottakai, vaikka toimeen tullaankin, mutta entäs kun lapset on teinejä? Harrastukset maksaa? Olisi ihan kivaa että olisi varaa tehdä esim. jokin kesälomareissu joka vuosi, kun lapsi on isompi. Ei liene itsestään selvyys, jos lapsia on paljon. Meille on toinen nyt tulossa, esikoinen 1v 8kk ja edelleen heräilee öisin vähintään kerran, viime yönä viidesti. Ikäeroa tulee reilut 2v. Jännittää kovasti se jaksaminen. Jos yöt meneekin siihen, että saa rampata lastenhuoneiden väliä..

Eri asia se on, jos lapset menevät kiltisti nukkumaan 19.30 ja sitten on itsellä aikaa tehdä rauhassa kotityöt ja vaikkapa katsella telkkaria, josta voi sitten rauhassa kömpiä sänkyyn ja nukkua seitsemään heräämättä. Ihan eri lähtökohta päivään, kuin nukutella klo 23 kiukuttelevaa taaperoa, herätä viisi kertaa ja nousta aamulla silti ylös ja tehdä ne kotityöt niin että lapsi roikkuu puntissa.

 

[minusta]

Arki kahden pienen kanssa oli helppoa. Nukkuivat alusta asti yhtä aikaa päikkärit. Vauva solahti vaivattomasti peruspäivärytmiin. Tuplat helpotti elämää, sain itsekin liikuntaa. Pienestä asti olleet paljon yhdessä. Samaa sukupuolta, leikit menneet hyvin yksiin. Suht hyväunisia olleet, tosin molemmat sairastaneet pahan korvakierteen, mutta siitäkin selvittin. Meille sopi tämä ja monille taas joku toinen ratkaisu. Mikään ei sais mua aloittamaan kaikkea alusta, kun ainokainen olis 6-7v, se olis itselle kauhistus!

 

[samuelinäiti]

mulla oli samanlaisia tuntemuksia ku ap:lla, esikoinen vielkään nuku täysiä yö unia, joskus tietty tapahtuu "vahinko" ja nukkuu hyvin mutta kyllä yöt meillä viellä on että vähintään 2 kertaa pitää heräillä.. on raskasta joo ajoittain mutta nyt olis tulos silti tää toinen lapsi ja ollaan kyllä puhuttu että ei nyt sit moneen vuoteen kolmatta.. että jahka näistä "selvitään" niin uskalletaan haaveilla enempi isommasta perheestä. kyllä varmasti kaikkeen tottuu ja nyt tietenkin odotan innolla toisen lapsen syntymää ja niihin ajatuksiin ja odotuksiin ei kyllä lukeudu yö heräämiset. kukin tavallaan, en itse ainakaan koe olevani superäiti.

 

[PaulKohelo]

Kun mä odotin toista lasta, niin tunsin etukäteen huonoa omaatuntoa siitä, että esikoinen jää väkisinkin vähemmälle kun vauva syntyy. Ajattelin että vauva vie eniten huomiota sitten.

Olin väärässä. Vauva oli se, joka meni siinä sivussa . Esikoinen sai huomiota ja aikaa yllin kyllin, mentiin hänen ehdoillaan, vauva kulki mukana eikä vauvalta kysytty haluaako hän puistoon, perhekerhoon, tms.

Ja toisen lapsen kohdalla oli jo tosi varma otteistaan. Ei epävarmuutta, ei mietintää siitä että osaanko mä hoitaa vauvaa. Vaipat vaihtui toisella kädellä sutaisten, vauva sai rintaa kantoliinassa samalla kun pelasin esikoisen kanssa jotain peliä, yms.

Mukava lukea tällainen positiivinen kokemus. Ja nimenomaan tuosta pelostani, että esikoinen jäisi huomiotta. Kuitenkin, kaikkiin vauvan vaikeuksiin ei voi omalla asenteella vaikuttaa (ainakaan ratkaisevasti), ja se siinä ehkä eniten mietityttääkin. Meillä esikoisen kanssa oli ongelmia syömisessä, nukkumisessa jne. ja ei tullut moneen kuukauteen mieleenkään lähteä jonnekin julkiseen tilaan vauvan kanssa. Siitä oli kaikki hauskuus kaukana.

 

[minusta]

Mukava lukea tällainen positiivinen kokemus. Ja nimenomaan tuosta pelostani, että esikoinen jäisi huomiotta. Kuitenkin, kaikkiin vauvan vaikeuksiin ei voi omalla asenteella vaikuttaa (ainakaan ratkaisevasti), ja se siinä ehkä eniten mietityttääkin. Meillä esikoisen kanssa oli ongelmia syömisessä, nukkumisessa jne. ja ei tullut moneen kuukauteen mieleenkään lähteä jonnekin julkiseen tilaan vauvan kanssa. Siitä oli kaikki hauskuus kaukana.

Joo, nämä ajatukset oli itselläkin ekan aikaan tuttuja. Stressasin sitä jos lapsi ei syö tai ei nuku. Toisella ei ollut näin kärjistetysti ilmaistuna vaihtoehtoja. Oppi syömään ja nukkumaan siellä missä nyt oltiinkin.

 

[niiiiin]

Joo, nämä ajatukset oli itselläkin ekan aikaan tuttuja. Stressasin sitä jos lapsi ei syö tai ei nuku. Toisella ei ollut näin kärjistetysti ilmaistuna vaihtoehtoja. Oppi syömään ja nukkumaan siellä missä nyt oltiinkin.

Niin, no ei ne kyllä opi. Ei millään pahalla, mutta ne vauvat (kuten meidän lapsi oli ikävälillä 1,5 kk - 9 kk) jotka huutaa KOKO AJAN tauotta, kun ei olla kotona ja kun äiti tai isä ei hytkytä sylissä, niin ei ne kyllä opi. Juu, tuo johtui osin koliikista mutta suuremmalta osin temperamentista... Ihan kauheaa oli. Ja mitä jos saatais nyt se toinen: esikoinen olisi 3-vuotias ja sitten olisi koko ajan kirkuva kakkonen? Voi tietysti olla, että toinen olisi unelmahelppo vauva, mutta en voi sekä meidän vanhempien että esikoisen takia ottaa sitä riskiä.

Oltais kaikki suljetulla sen ekan vuoden jälkeen.

Ja ihan totta on myös tuo tukiverkoista sanottu... Ei meillekään kukaan tule kotiin auttelemaan, saati siivoamaan tai käymään meidän puolesta kaupassa. Ja siksi odotellaan. Minusta se on fiksu joka etukäteen näitä miettii, eikä se joka sitten itkee kun p...at on jo housussa.