Kaikki eivät todella yritä parastaan eivät lähellekään.
Mutta yritänkö minäkään parastani? Lapsillani on huoneet ja siellä asialliset kalusteet ja jotakin sievää ja tarpeetontakin. On ikäkauden mukaisia leluja, kirjoja, pelejä, harrastusvälineitä ja uusia saa silloin tällöin. On mukavia vuodenaikaan ja tilanteeseen sopivia vaatteita. Avarretaan lasten maailmankuvaa ulkomailla, kotimaan reissuilla, kotieläinpihoilla, matkailukohteissa. Uitetaan, hiihdätetään, laskettelutetaan, luistelutetaan, ratsastutetaan ja tanssitetaan. Käytetään elokuvissa, teatterissa ja konserteissa sen mukaan, mitä tarjolle tulee. Syötetään kotona ja ravintoloissa, terveellistä, monipuolista, tavallista, eksoottista ja hyvää.
Keskustellaan, silitetään sohvalla, halataan ja kerrotaan että tykätään. Paimennetaan siivoukseen ja kouluasioiden hoitamiseen.
Ei siis huonosti, mutta ainahan voisi paremminkin olla. Voisi harrastuttaa tavoitteellisemmin, jotta lapsi saavuttaisi - esimerkiksi erinomaisen soittotaidon tai jonkun muun taidon, jonka kautta saisi vieä paremman itsetunnon ja menestystä ja kunniaa.
Tai voisi lykätä ulkomaille kielikursseille sosiaalistumaan ja hankkimaan kielitaitoa ja kulttuurien ymmärtämistä. Voisi puhua enemmän, kuunnella enemmän, vaatia enemmän, tukea enemmän, olla vielä aktiivisempi, tarjota enemmän kokemuksia, mahdollisuuksia, oikeata seuraa...
Saako sitä tyytyä johonkin? Jotta voisi sanoa yrittäneensä parhaansa, pitäisi kyllä yrittää vielä enemmän.