Yrittävätkö kaikki vanhemmat parhaansa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Sinkkosta lukenut
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ymmärrän kyllä Sinkkosen ajatuksen ja periaatteessa olen samaa mieltä. Mutta silti jäin miettimään voiko joka tilanteessa sanoa, että yritti parhaansa. Jos ei edes yritä hakea apua tai selvitä ongelmistaan, voiko sanoa, että hän yritti parhaansa? Eikö hänellä ollut resursseja muuhun vai eikö hän vain yksinkertaisesti halunnut muuttua?
 
Sanonta 'yritti parhaansa' sisältää mielestäni kohteen vajaavaisuuksien hyväksymisen, eikä se ole pelkästään kannustava lausahdus. Itseasiassa se on sisällöltään melko neutraali, ja suhteutettavissa tilanteeseen. Itse 'parhaansa yrittäminen' ei vielä ole negatiivista tai positiivista, vaan sävy määräytyy sen pohjalta, mihin yritys EI riittänyt, ja onko erotus yrityksen ja täydellisen suorituksen välillä seurauksiltaan dramaattinen. Se ei siis aina ole pelkästään kannustava toteama, vaan voi pitää sisällään myös 'yrittäjän' vajaavuuksien toteamisen. Tätä mieltä ollakseen, on kuitenkin hyväksyttävä ajatus, että harva meistä esimerkiksi HALUAA aiheuttaa pahaa, mutta syystä tai toisesta päätyy niin tekemään.
 
[QUOTE="vieras";26250211]Ymmärrän kyllä Sinkkosen ajatuksen ja periaatteessa olen samaa mieltä. Mutta silti jäin miettimään voiko joka tilanteessa sanoa, että yritti parhaansa. Jos ei edes yritä hakea apua tai selvitä ongelmistaan, voiko sanoa, että hän yritti parhaansa? Eikö hänellä ollut resursseja muuhun vai eikö hän vain yksinkertaisesti halunnut muuttua?[/QUOTE]

Eikö tässäkin voisi ajatella, että jos vaikka äiti aina tiuskii lapselleen, eikä hae siihen apua, niin sekin johtuu vain siitä, että esim. hänen tuntemansa häpeä lamaannuttaa hänet niin voimakkaasti että se häpeä on voimakkaampi tunne kuin se motivaatio hakea apua? Joku toinen äiti taas tuntee kivan terveydenhoitajan ja ei tunne häpeää samalla tavalla ja uskoutuu tälle terkkarille tiuskimisestaan.

Mun oma äiti ei hakenut apua siihen, että välit tulehtuivat minuun ja se satutti kauan. Tulkitsin sen niin, että hän ei rakastanut mua. Sitten tajusin, että äiti käyttäytyy AINA kohtaloonsa alistuen. Reputti kirjoitukset eikä yrittänyt uusia koetta, kissa sairastui ja vitkutteli ja vitkutteli sen lääkäriin viemisessä kunnes isä PAKOTTI. Joku klikki hänellä siis on, ettei hae apua, mihinkään konfliktiin tai ongelmaan.
 
Mutta mutta... jotkut vaan on sellaisia, että vaikka ne kuinka yrittää parhaansa, niin se ei riitä. Se ei tee kenestäkään hyvää vanhempaa, että se vaan yrittää parhaansa. Hyvänä vanhempana on tehtävä enemmän, kuin parhaansa. On oltava parempi, kuin on. On asetettava toisten etu oman edelle ja yrittää joka ikinen hetki asettua lapsen saappaisiin. Hyvä vanhempi toimii aina lapsensa eduksi, eikä vain yritä tehdä parastaan.
 
Mutta mutta... jotkut vaan on sellaisia, että vaikka ne kuinka yrittää parhaansa, niin se ei riitä. Se ei tee kenestäkään hyvää vanhempaa, että se vaan yrittää parhaansa. Hyvänä vanhempana on tehtävä enemmän, kuin parhaansa. On oltava parempi, kuin on. On asetettava toisten etu oman edelle ja yrittää joka ikinen hetki asettua lapsen saappaisiin. Hyvä vanhempi toimii aina lapsensa eduksi, eikä vain yritä tehdä parastaan.

Minusta tässä on nyt kaksi eri asiaa. Mikä on hyvä vanhempi - se joka yrittää tehdä sen parhaansa vai se, joka on LAPSEN mielestä tehnyt sen parhaansa? tai ne, jotka onnistuvat jossain tältä väliltä? Onko hyvä vanhempi se, joka yrittää vai se, jonka LOPPUTULOS on parempi?

Mietitäänpä vaikka, että vanhemmat antoivat lapselle tämän synnyttyä Jekovitia eli D2-vitamiinia, koska neuvolan täti sanoi että sitä annetaan. Vanhemmat luulivat, että he tekevät parhaansa jo sillä, että muistavat antaa d2-tipat joka päivä säännöllisesti. Mutta... nyt tiedetään että D3-vitamiini imeytyy paremmin ja nykyisin suositellaan sitä D3-vitamiinia neuvolassakin. Olisiko hyvä vanhempi ollut se joka TAJUAA googlettaa ja etsiä neuvolatädin lisäksi tietoa vielä jostain pubmed-tietokannasta siitä, että D-vitamiineja on erilaisia? Eihän vanhemmalle tullut välttämättä edes mieleen, että on erilaisia d-vitamiineja. Vanhemmat yrittivät parhaansa, mutta eivät lapsen kannalta saavuttaneet "täydellisyyttä".

Samaan aikaan saattoi olla niin, että toinen perhe sai neuvolantädiltä saman d2-vitamiinisuosituksen, mutta meni apteekkiin ja sieltä oli Jekovit loppu joten isä osti sitten D3-vitamiinia "vahingossa". Lapselle parempi lopputulos, mutta isä luuli, että ostikin jotain huonompaa ja koki huonoa omaatuntoa.

Mielestäni kirjoitat nyt, ikäänkuin LOPPUTULOS ratkaisisi, onko vanhempi ollut hyvä vai ei. Tavallaan totta, mutta myös aika hyödytöntä keskustelua, koska nämä ovat asioita jotka vain tapahtuvat koska tämä on elämää ja kukaan ei ole täydellinen.
 
Mutta mutta... jotkut vaan on sellaisia, että vaikka ne kuinka yrittää parhaansa, niin se ei riitä. Se ei tee kenestäkään hyvää vanhempaa, että se vaan yrittää parhaansa. Hyvänä vanhempana on tehtävä enemmän, kuin parhaansa. On oltava parempi, kuin on. On asetettava toisten etu oman edelle ja yrittää joka ikinen hetki asettua lapsen saappaisiin. Hyvä vanhempi toimii aina lapsensa eduksi, eikä vain yritä tehdä parastaan.

Niin, mutta siitähän ei oikeastaan olekkaan kyse. Toisten paras riittää pidemmälle kuin toisten. Se ei aina ole tarpeeksi.
 
Kaikki eivät todella yritä parastaan eivät lähellekään.

Mutta yritänkö minäkään parastani? Lapsillani on huoneet ja siellä asialliset kalusteet ja jotakin sievää ja tarpeetontakin. On ikäkauden mukaisia leluja, kirjoja, pelejä, harrastusvälineitä ja uusia saa silloin tällöin. On mukavia vuodenaikaan ja tilanteeseen sopivia vaatteita. Avarretaan lasten maailmankuvaa ulkomailla, kotimaan reissuilla, kotieläinpihoilla, matkailukohteissa. Uitetaan, hiihdätetään, laskettelutetaan, luistelutetaan, ratsastutetaan ja tanssitetaan. Käytetään elokuvissa, teatterissa ja konserteissa sen mukaan, mitä tarjolle tulee. Syötetään kotona ja ravintoloissa, terveellistä, monipuolista, tavallista, eksoottista ja hyvää.
Keskustellaan, silitetään sohvalla, halataan ja kerrotaan että tykätään. Paimennetaan siivoukseen ja kouluasioiden hoitamiseen.

Ei siis huonosti, mutta ainahan voisi paremminkin olla. Voisi harrastuttaa tavoitteellisemmin, jotta lapsi saavuttaisi - esimerkiksi erinomaisen soittotaidon tai jonkun muun taidon, jonka kautta saisi vieä paremman itsetunnon ja menestystä ja kunniaa.
Tai voisi lykätä ulkomaille kielikursseille sosiaalistumaan ja hankkimaan kielitaitoa ja kulttuurien ymmärtämistä. Voisi puhua enemmän, kuunnella enemmän, vaatia enemmän, tukea enemmän, olla vielä aktiivisempi, tarjota enemmän kokemuksia, mahdollisuuksia, oikeata seuraa...

Saako sitä tyytyä johonkin? Jotta voisi sanoa yrittäneensä parhaansa, pitäisi kyllä yrittää vielä enemmän.
 
Jollain tapaa kyllä. Ja en nyt ota lukuun niitä jotka aiheuttavat todella lapsilleen pahaa : väkivalta ym. Mutta se että jos et lapseasi vie 2x päivässä ulos ja syötä 100%luomuruokaa yms. vastaavaa, mutta siitä huolimatta voit tehdä parhaasi lapsen eteen. Mun mielestä silloin tekee parhaansa kun tekee niin kuin oikeaksi näkee. En minä koe että lapselleni olisi huonoksi jos hän ei pääse joka ikinen päivä ulos. En usko että lapselle on huonoksi se jos syö joskus roskaruokaa ja eineksiä. Kun kaikki vanhemmta eivät ole samanlaisia, niin ei se heidän parhaansa ole samanlaista. Minä taas uskon että suurin osa tekee parhaansa. Ei äitiyden ja vanhemmuuden tarvitse olla mikään suoritus. Vaan sellasta että kaikilla on hyvä olla. Ja se on hyvin laaja käsite.

En minä itse näe "super-Marjo"-äitejä ainoina äiteinä jotka äitienpäivänsä ansaitsevat.
 
Kyllä sitä näkee niitäkin lapsia joilla asiat ei niin hyvin ole, vaikka lähes kaikki puitteet ovat kunnossa. Kyllä sen lapsen parhaaksi tekeminen on paljon muutakin kuin harrastukset, lelut, oma huone, viikkoraha.... Kyllä se on se vanhemman aito läsnäolo ja aika. Se että antaa sitä rakkautta päivittäin. Tekee parhaansa siinä. En minä näe parhaansa tekemistä- lelujen ja kirjojen ostamisena, harrastuksina, uutena pyöränä. Nuo sitten sivussa...
 
Mun äiti hakkasi mua, mitätöi itsetuntoa.

Uskon että äitini "yritti parhaansa".

Hän on täysin rikottu ihminen, hänellä oli vielä itseään hullumpi äiti joka kidutti, lukitsi mm. kellariin. Kaikkea ihan sairasta. Hän ei osannut kasvattaa, ei käsitellä negatiivisia tunteita. Hän kuitenkin yritti parhaansa, mm. teki minulle ruokaa ja yritti tukea koulunkäynnissä. Silti hän oli väkivaltainen. Ei pystynyt muuhun.
 
Eikö tässäkin voisi ajatella, että jos vaikka äiti aina tiuskii lapselleen, eikä hae siihen apua, niin sekin johtuu vain siitä, että esim. hänen tuntemansa häpeä lamaannuttaa hänet niin voimakkaasti että se häpeä on voimakkaampi tunne kuin se motivaatio hakea apua? Joku toinen äiti taas tuntee kivan terveydenhoitajan ja ei tunne häpeää samalla tavalla ja uskoutuu tälle terkkarille tiuskimisestaan.

Mun oma äiti ei hakenut apua siihen, että välit tulehtuivat minuun ja se satutti kauan. Tulkitsin sen niin, että hän ei rakastanut mua. Sitten tajusin, että äiti käyttäytyy AINA kohtaloonsa alistuen. Reputti kirjoitukset eikä yrittänyt uusia koetta, kissa sairastui ja vitkutteli ja vitkutteli sen lääkäriin viemisessä kunnes isä PAKOTTI. Joku klikki hänellä siis on, ettei hae apua, mihinkään konfliktiin tai ongelmaan.

Kyllä, näin voidaan ajatella. Mutta sitten tulee eteen se ongelma, että missä menee henkilökohtaisen vastuun raja? Onko äiti sitten itse vastuussa mistään vaan voiko vaan kaikkeen sanoa, että ei hänellä ollut resursseja tehdä paremmin? Eikö hänen edes tarvitse yrittää päästä sen lamaannuttavan häpeän tunteen yli?
 
Minusta noissa tilanteissa vanhemmat yrittivät parhaansa.

Tätisi on ehkä kasvanut ympäristössä, jossa naisat ja tyttöä ei arvosteta.

Jossa yksinhuoltajia halveksitaan.

Ehkä hänen äitinsä joutui yksinhuoltajana mielisairaalaan, menetti ihmisarvon.

Naisiahan sai talolliset raiskata ym. ja syy oli naisen, ei miehen.

Joten jos puoliso on lyönyt lasta, niin täti ei ole tiennyt mitä voi tehdä.
 
[QUOTE="vieras";26250624]Kyllä, näin voidaan ajatella. Mutta sitten tulee eteen se ongelma, että missä menee henkilökohtaisen vastuun raja? Onko äiti sitten itse vastuussa mistään vaan voiko vaan kaikkeen sanoa, että ei hänellä ollut resursseja tehdä paremmin? Eikö hänen edes tarvitse yrittää päästä sen lamaannuttavan häpeän tunteen yli?[/QUOTE]

oletko varma että on edes tiedostanut että häpeää?
 
Jollain tapaa kyllä. Ja en nyt ota lukuun niitä jotka aiheuttavat todella lapsilleen pahaa : väkivalta ym. Mutta se että jos et lapseasi vie 2x päivässä ulos ja syötä 100%luomuruokaa yms. vastaavaa, mutta siitä huolimatta voit tehdä parhaasi lapsen eteen. Mun mielestä silloin tekee parhaansa kun tekee niin kuin oikeaksi näkee. En minä koe että lapselleni olisi huonoksi jos hän ei pääse joka ikinen päivä ulos. En usko että lapselle on huonoksi se jos syö joskus roskaruokaa ja eineksiä. Kun kaikki vanhemmta eivät ole samanlaisia, niin ei se heidän parhaansa ole samanlaista. Minä taas uskon että suurin osa tekee parhaansa. Ei äitiyden ja vanhemmuuden tarvitse olla mikään suoritus. Vaan sellasta että kaikilla on hyvä olla. Ja se on hyvin laaja käsite.

En minä itse näe "super-Marjo"-äitejä ainoina äiteinä jotka äitienpäivänsä ansaitsevat.

Ensin sanot, että tähän ei sisälly mm. ne, jotka pahoinpitelevät lapsiaan. Sitten sanot, että tekee parhaansa kun tekee niin kuin oikeaksi näkee. Entä jos ihminen näkee lapsen pahoinpitelyn oikeaksi? Entä jos äitiäkin on pahoinpidelty lapsena ja hän on sitä mieltä, että on lapselle hyväksi, että saa fyysisen rangaistuksen, jos tekee jotain väärin?
 
Ihmisillä on niin eri lähtökohdat että se parhaan yrittäminen on toiselle täydellistä vanhemmuutta ja toiselle sitä että lapsi selviää aikuisuuteen edes hengissä...

No nimenomaan. Tässäkin ketjussa jotkut ottaa esimerkiksi vaikka harrastuksiin viemisen tai d-vitamiinilajikkeen. Oikeasti on paljon vanhempia, jotka ei pysty edes olemaan tunnetasolla läsnä: lohduttamaan, rohkaisemaan, rakastamaan. Eivät ole kiinnostuneita lapsen voinnista missään tilanteessa, eivät osaa lohduttaa, eivät sano ikinä että välittävät tai rakastavat, päinvastoin saattavat aina vaan latistaa ja mitätöidä. Itsekin olen tällaisen yh-äidin lapsi, enkä varmasti ole ainoa.
 
[QUOTE="niin";26250628]oletko varma että on edes tiedostanut että häpeää?[/QUOTE]

Ehkä ei. Ehkä hänelle ei tule mieleenkään, että asiat ei ole hyvin. Silloin kai voidaan sanoa, että hän teki parhaansa. Kuten jo sanoin olenkin samaa mieltä Sinkkosen kanssa. Mutta missä menee se raja, että ihminen ei voi syyttää menneisyyttään vaan omista teoista täytyy ottaa vastuu? Vai eikö sitä rajaa ole? Onko kaikki todellakin aina tehnyt parhaansa mukaan?
 
Mä uskon, että kaikki lapsiaan rakastavat vanhemmat tekevät parhaansa lastensa hyvinvoinnin eteen. Se ei siis todellakaan koske tyyliin hyväksikäyttäjävanhempia.
 
Viimeksi muokattu:
[QUOTE="vieras";26250652]Ehkä ei. Ehkä hänelle ei tule mieleenkään, että asiat ei ole hyvin. Silloin kai voidaan sanoa, että hän teki parhaansa. Kuten jo sanoin olenkin samaa mieltä Sinkkosen kanssa. Mutta missä menee se raja, että ihminen ei voi syyttää menneisyyttään vaan omista teoista täytyy ottaa vastuu? Vai eikö sitä rajaa ole? Onko kaikki todellakin aina tehnyt parhaansa mukaan?[/QUOTE]

Vaikea kysymys, mutta minäkin olen edelleen samaa mieltä Sinkkosen kanssa.

Mitään ongelmia ihmisillä ei ehkä olisi, jos ihmislajille olisi mahdotonta käyttää omia jälkeläisiä vanhempien omien tarpeiden vääristyneeseen tyydyttämiseen. Nythän monet ongelmat juontavat siitä, että lapsi saattaa paikkailla jotain vanhempien kesken jäänyttä kehitystehtävää tms. Esimerkiksi heikolla itsetunnolla varustettu äiti saattaa helposti vaatia lapsiltaan tiettyjä asioita, jotka pönkittävät äidin itsetuntoa, vaikka ne ovat lapsille ikäviä kokemuksia. Esimerkiksi torua itkevää lasta kaupassa, koska hänen huono itsetunto ei sitä kestä.

Olisiko oikein siis sanoa, että valitettavasti tähän inhimilliseen elämään kuuluu se, että vanhempien oma kehittymättömyys puskee äidin- ja isänrakkauden YLI voimakkaampana aina silloin tällöin ja ajaa suhtautumaan, vaatimaan ja reagoimaan lapseen tavalla, joka on haitallinen. Vastuu on vanhemman, mutta monessa tilanteessa vähän vaikea sellaista "rikosta" on lähteä jälkeenpäin paikkailemaan: äiti tai isä ei muuksi muutu, mennyttä ei saa takaisin ja tärkeintä on kuitenkin KATSOA ETEENPÄIN ja yrittää välttää sama virhe omien lasten kohdalla - tai jos lapsia ei edes ole, niin eheytyä ja antaa anteeksi ITSENSÄ VUOKSI.
 
  • Tykkää
Reactions: Moraalinvartija
Mä uskon, että kaikki lastaan rakastavat vanhemmat tekevät parhaansa lasten hyvinvoinnin eteen. Se ei siis todellakaan koske tyyliin hyväksikäyttäjävanhempia.

Minä näen asian toisin. Ajattelisin, että kyse on vain lapselle aiheutuvan haitan asteesta. Hyväksikäyttäjävanhempi (jos tarkoitat vaikka seksuaalista hyväksikäyttöä) tekee erityisen suuren haitan lapselleen toiminnallaan, kun hän käyttää lasta omien tarpeiden tyydyttämiseen. Mutta, kyllä minäkin huomaan, että joskus toimin vastoin lapsen etua, koska minulla on tarpeita, joilla paikkaan jotain henkistä arpea itsessäni. Esimerkiksi saatan vaatia, että poikani laittaa päälleen erään hienomman Reima-ulkoilupuvun, vaikka hän itse viihtyy paremmin Lassien vanhassa puvussa ja hänen nilkkojaan Lassie ei kiristä yhtä pahasti. Minulla on kuitenkin tarve saada toisten hiekkalaatikkoäitien hyväksyntää ja siten tuntea itseni arvokkaaksi ja ihailluksi, joten käyn taistoa lapseni kanssa tästä asuvalinnasta.
 
En mä tiedä. Hassua aatella, että joku yrittäisi parastaan. Eikö hän silloin yritä enemmän kuin parastaan? Eikö yrittäminen ole juuri sitä, että pinnistää enempään kuin oikeesti pystyy? Mä uskon, että jokainen tekee parhaansa, mutta useimmiten se paraskin on aivan liian vähän.
 
Minä näen asian toisin. Ajattelisin, että kyse on vain lapselle aiheutuvan haitan asteesta. Hyväksikäyttäjävanhempi (jos tarkoitat vaikka seksuaalista hyväksikäyttöä) tekee erityisen suuren haitan lapselleen toiminnallaan, kun hän käyttää lasta omien tarpeiden tyydyttämiseen. Mutta, kyllä minäkin huomaan, että joskus toimin vastoin lapsen etua, koska minulla on tarpeita, joilla paikkaan jotain henkistä arpea itsessäni. Esimerkiksi saatan vaatia, että poikani laittaa päälleen erään hienomman Reima-ulkoilupuvun, vaikka hän itse viihtyy paremmin Lassien vanhassa puvussa ja hänen nilkkojaan Lassie ei kiristä yhtä pahasti. Minulla on kuitenkin tarve saada toisten hiekkalaatikkoäitien hyväksyntää ja siten tuntea itseni arvokkaaksi ja ihailluksi, joten käyn taistoa lapseni kanssa tästä asuvalinnasta.

Lisään tähän, että en ehkä tietoisesti ensin edes tajua, mikä saa minut tuohtumaan lapselleni, kun hän kieltäytyy Reiman pukemisesta. Silloin saatan puolustella kantaani monin eri tavoin. Vasta, kun tajuan omat motiivini ja olen rehellinen itselleni, saatan muuttaa käytöstäni. Silloinkaan ei ole varmaa, että niin teen, jos olen niin heikko, että en kestä silti tuntea sitä alemmuutta hiekkalaatikolla. Ja sitten tullaankin siihen, haenko lopulta apua huonoon itsetuntooni vai toivonko vain että lapseni ei edes huomaa traumatisoitua asiasta.
 
En mä tiedä. Hassua aatella, että joku yrittäisi parastaan. Eikö hän silloin yritä enemmän kuin parastaan? Eikö yrittäminen ole juuri sitä, että pinnistää enempään kuin oikeesti pystyy? Mä uskon, että jokainen tekee parhaansa, mutta useimmiten se paraskin on aivan liian vähän.

Huomasin muuten saman, että otsikoin huonosti. Parhaansa tekeminen on kyllä se oikeampi termi.
 

Yhteistyössä