Vaikea äitisuhde

[astalea]

Olipas hyvä ketju. Ja silmiä avaava myös oman menneisyyden suhteen.

Minulla on ollut ihan hyvä lapsuus, kai. Ja silti jotain pielessä. Meitä oli kolme lasta, joista yksi alkoi käyttää huumeita 18-vuotiaana, sairastui psyykkisesti, sittemmin kuollut. Yksi on jotenkin erikoinen tyyppi kaikkien mielestä jotka häntä hyvin tuntevat - aina kukkuinen, ei mitään suhteita vastakkaiseen sukupuoleen, fanaattisen uskovainen. Ja sitten minä, itsekin nykyään äiti, joka yritän olla normaali, mutta en koskaan koe olevani ihan. Terapiassakin kävin jonkin jakson.

Vanhempani erosivat kun olin 12. Tätä edelsivät monen vuoden riitelyt. Isäni on sittemmin löytänyt uuden naisystävän, äiti ei ole tapaillutkaan ketään miestä - erosta nyt ~20 vuotta. Erosta asti (ehkä ennemminkin?) on äiti usein haukkunut isää meille. Minulle tämä on aiheuttanut vastareaktion, kiukun äitiäni kohtaan, samalla koen erittäin huonoa omaatuntoa siitä. Isääni en ole oikein pystynyt arvostelemaan, vaikka on aika erikoinen tyyppi hänkin.

Koen, että äiti on syyllistänyt minua kovasti nuoresta asti. Myöskin minulta on vaadittu enemmän kuin veljiltäni, esim. kiroilu on ollut ihan hirveän kuuloista tytön suusta. Nuorena äiti nosti minua aina veljille esimerkiksi "katso X:aa, tehkää niin kuin X". Kun muutin kotoa, äiti soitteli ja sanoi ensisanoikseen vihaisena "mikset ole soittanut minulle?" Vieläkin soitan harvoin äidille, koska se jotenkin ahdistaa.

Olen täysin sillä tasolla yhä, että olen äidille kiukkuinen, haluan syytellä. Harvoin teen sitä päin naamaa. Isän kanssa tulen toimeen, en ole tällaista kiukkua häntä kohtaan kehittänyt. Äidin kanssa on jotenkin vaikea olla tekemisissä, jos tiedän että äiti tulee huomenna, alan jo tänään kuvitella miten tulee ovesta, ja alkaa huomautella kaikesta. Vaikka ei aina edes huomauttele.. Enkä todellakaan osaa halata äitiä, soittaminenkin on vaikeaa.

Itsessänikin on vikaa, mutta jotenkin tuntuu, että en vain osaa. Olen outo. Aina tuntuu, että ei pitäisi valittaa, kun lapsuus kerran oli ihan hyvä, äiti oli pitkään kotona meitä hoitamassa, oli molemmat vanhemmat, iso piha, kavereita jne.. mutta silti - enkä edes osaa kunnolla sanoa mikä on pielessä.

 

[Timotei5]

Minä väittäisin jopa, että se äidin kotona oleminen voi olla joskus monen tämäntyylisen ongelman takana. Ilmeisesti tässäkin ketjussa monen äiti on ollut kotiäiti. Täällä kaksplussassahan oli taannoin ketju, jossa huomattiin, että kotiäitien lapsilla oli useammin huonot välit äitiin kuin työssäkäyvien lapsilla. Siis keskimäärin.

Onkohan sillä jotain tekemistä asian kanssa, että jos lapset ovat päivät kotosalla, äidin armoilla, ja äiti vielä väsyy, niin herkästi äiti alkaa elää lastensa kautta ja sukupolvien RAJAT häviävät. Sinkkonen tästä nyt ainakin on puhunut, kuinka tärkeää on että sukupolvien välillä on kynnys, jota ei ylitetä. Astaleankin kertomus jotenkin yhtyi näihin edellisiin sikäli, että rajat puuttuvat ja äiti jää roikkumaan lastensa mieliin. Ilmeisesti se on raskasta pojillekin, mutta kuten Astaleankin tapauksessa, miehet oireilevat sitten hieman eri tavalla, kuten itsetuhoisesti.

Itse olen parhaillaan katkaisemassa tällaista sukupolvien kierrettä, rajattomuutta ja hylkäämiskokemusta. Oma reseptini on hankkia omaa kivaa tekemistä, oma ansiotyö, ikäisiäni ystäviä ja viettää lasten kanssa aikaa kodin ulkopuolellakin, jotta he saavat nähdä muitakin aikuisia ja saavat mahdollisimman monipuoliset eväät elämään, rakkautta monelta taholta. Näin omiwn mielenvääristymieni asema on toivottavasti mahdollisimman pieni, eikä jää heidän ainoaksi samaistumiskohteekseen.

 

[Timotei5]

Nostan ketjua, ehkä jatkuu tänä iltana vielä...

 

[Donatella]

Hirveesti oot kyllä saanu tukea ja ymmärrystä täällä... En voi oikeen enempää sanoa. Äiti ja iskä eros kunn olin pieni ja isä on ollu mun huoltaja. Itellä kanssa "hiukan" kireä suhde äitiin joka on mut kanssa pienenä jättäny heitteille, kännipäissään. Silloin kun viikonloppuisin ja lomilla hänen luona olin. Oon pyöriny baareissa yömyöhään, pitänyt pienenä huolta toisen alkoholistiäidin lapsesta Juusosta (mitäköhän hänelle kuuluu nykyään?) baarin pihalla, kattellut äitin ja äidin miesystävän ryyppäämistä ja melskaamista, ollut tämän kännisen miesystävän kyydissä, pelännyt 5v:nä että uuni tai hella jää päälle ja syttyy tuleen kun tämä "herra" teki munakkaita keskellä yötä tuhannen tuiterissa! Kaiken sen lisäksi tää äijä tuli öisin mun päälle nukkumaan! Kun ei tajunnu että nukun äitin vieressä äitin puolella eli tää äijä änkes väärälle puolelle sänkyä! Näistä kaikista jutuista oon katkera ja niin vaikea olla äitin kanssa kun mikskään ei oo muuttunu, me ollaan vaan kasvettu isoiks. Tiiän, pitäs mennä terapiaan mut ei oo rahaa taikka en saa aikaseks. Puhun kyl äitille näistä kaikista asioista suoraan ja hän kieltää toimineensa noin. Ja kun se yrittää mua jotai komentaa tai neuvoo, mun reaktio on välitön ja vihainen: "Oon joutunu niin paljon pienenä huolehtii että varokin tulemasta mua neuvoo! Sulla ei oo MITÄÄN oikeutta niin tehdä, oot ryssiny ja pahasti!" Ja nää tunteet tosiaan voimistu vaan kun ite sain lapsen. Että tiedän mistä puhut. Ja ymmärrän todella sun tunteet. Ei tässä mutta kuin tsemppiä ja toivottavasti tilanteesi ja olosi helpottuu ja saat "rauhan" =) Toivoisin itellenikin sitä.

 

[Perheellistynyt]

Hyviä vastauksia oletkin jo saanut.

Oma mummoni oli seitsemän lapsen äiti ja olen kuullut, että kaksi hänen pojistaan ei lähes koskaan vieraillut äitinsä luona äitienpäivänä tai muulloinkaan. En taida kehdata koskaan kysyä tätä sediltäni, mutta minua kiinnostaisi tietää, onko heillä kenties jotain samanlaista ahdistusta lapsuuden karuista oloista ja liian varhaisesta aikuistumisesta.. Ahdistaako miehiä samalla tavoin?

Miehestäni tuli juuri isä ja muutamassa viikossa hän on alkanut nähdä painajaisia lapsuudestaan ja äidin poissaoloista sekä hylkäämisistä. En oikein tiedä, kuinka iso projekti äitisuhde tulee miehelleni olemaan, mietityttää...

 

[Tytär]

Eilen illalla oli pakko lähteä nukkumaan ja nyt tulin lukemaan taas ja täällä onkin paljon taas uusia vastauksia ja kokemuksia.
Oli paljon kysymyksiäkin, yritän niihin vastailla...

Niin, äitini on siis 60 vuotias. Eli ei ollenkaan mikään ikäloppu. Mieleltään onkin hyvin nuori/nuorekas, mutta kroppa taas on huonommassa kunnossa, kuin monella 80 vuotiaalla. Johtuen tosiaan noista fyysisistä sairauksista.

Niistä rajoista... En oikeastaan ole tähän mennessä asettanut äidilleni rajoja muussa kuin siinä rahan lainaamisessa. Kun siitä kerran "ärähdin" kunnolla, lainaaminen loppui siihen, eikä siitä ole sen jälkeen edes puhuttu.
Sisarusteni kanssa on monestikin juteteltu, että täytyisi saada loppumaan tuo äidin paapominen ja meihin ripustautuminen, mutta ei olla sen eteen tehty mitään. Se on NIIN vaikeaa. Pikkusiskoni on meistä se, joka helpoimmin saa suunsa auki ja saattaa äidille sanoa tosi jyrkästikin asioita. Tuloksena se, että äiti itkee meille muille sisaruksille, miten ilkeä ja ajattelematon sisko on. Että eikö sisko ymmärrä miten sairas ja kärsivä ihminen äiti on. (Nyt näin kirjoitettuna asia kuulostaa aika sairaalta, en olekaan ennen sitä tajunnut...)

Tosiaan miehelleni ja parille muulle läheisell olen puhunut paljonkin (mm. myös äitipuolelleni), mutta siinä tosiaan käy helposti niin, että he lähtevät mukaan kauhistelemaan miten kamala ja rasittava äitini on. Eikä se kyllä lohduta ollenkaan. Joskus saatan jopa loukkaantua, jos joku muu alkaa "haukkumaan" äitiäni ja nousenkin puolustuskannalle.

En oikein tiedä miksi nämä ajatukset on nousseet niin voimakkaina pintaan juuri nyt. Mietin, että ehkä kyse on juuri siitä, kun äiti on nyt niin heikko ja sairas. Aiemminkin olen miettinyt näitä asioita joskus, ilman että ne kuitenkaan ovat juuri vaikuttaneet elämääni. Nyt tuntuu, että ajattelen näitä päivittäin ja ahdistun välillä kovastikin. Olen miettinyt sitäkin, että jos äiti vaikka pian kuolee, niin mitä sitten... Jääkö nämä asiat aina painamaan mieltäni, jos en ole niistä äidin kanssa puhunut? Ei äiti siis ole nyt kuolemaa tekemässä, mutta kuitenkin kun noita sairauksia on ja välillä ne vie sairaalaankin, niin eihän sitä koskaan tiedä.

Minä olen aina meidän sisarusparvessa ollut se huolehtija. Olen yhä edelleen. Otan siitä asiasta välillä todella kovan stressin, kun tuntuu, että se olen aina minä, jonka puoleen käännytään, kun minä olen se joka hoitaa, huolehtii ja järjestää asiat. Minä olen vahva. Muiden mielestä siis... Itsestä tuntuu joskus, että muserrun sen kaiken alle. Olen aina ollut se kiltti tyttö, joka ei koskaan valita.
Tosin viime vuosina olen oppinut joissakin asioissa pistämään vastaan. Tai oppinut pitämään puoliani. En suostu ihan kaikkeen enää. Viime joulun aikaan mm. sain sanottua äidilleni, ettemme mene hänen luokseen jouluaatoksi, vaan olemme kotona oman perheen kesken. Lupasin, että käymme tapaninpäivänä (kuten kävimmekin), mutta että muuten vietän koko 2 viikon lomani kotona rauhoittuen. Että en jaksa mitään, enkä ketään. Äiti oli kovasti ymmärtäväinen, mutta aina välillä jossain sivulauseessa muisti mainita miten kamalan yksin hän oli jouluna. (Sisarukseni olivat äidin luona kyllä aattona.) Mutta silloin osasin olla murehtimatta sitä. Olin tosiaan henkisesti niin poikki, että tarvistin ja ansaitsin lomani ja täydellisen irtioton kaikesta ja kaikista, paitsi omasta perheestä tietenkin.

Muutenkin viime kuukausina olen ottanut vähän etäisyyttä äitiin. Vetoan usein työkiireisiin, tms. Vaikka oikeasti kyse on siitä, etten jaksa käydä äidin luona. ennen kävin kerran viikossa, nyt 2-3 viikon välein. Soittelemme kyllä. Ja kyllä minäkin siis helposti otan yhteyttä äitiin, jos mulla on jotain erityistä. Esimerkiksi toinen poikani loukkaantui juuri viikko sitten (ei mistään hengenvaarallisesta ole kyse kuitenkaan) ja heti mun oli pakko saada soittaa äidille. Miksi? En tiedä.

Toivon kovasti voimia teille muillekin, joilla on vaikea suhde äitiin... ahdistus, astalea, donatella... ja sinulle perheellistynyt voimia myös, tarvitset niitä varmaan kun yrität tukea miestäsi.

 

[kauhea muisto]

no mutta Perheellistynyt,
kysy ihmeessä sediltä. Voithan kysyä huomaavaisesti ja muistuttaa heti aluksi, että et halua tivata vastausta jos aihe on liian tuskallinen kerrottavaksi. Mutta painota, että olet valmis kuulemaan. Monessa suvussa olisi arvaamatonta hyötyä, jos ne vanhat haavat käsiteltäisiin.

Miehiin iskee samat tuskat kuin naisiinkin, ja monelta puuttuu puhetaidon harjoitus ja kokemus siitä, miten aihepiiristä puhutaan. Lisäksi moni äiti on tainnut poikaa sekä hylätä että kietoa pikkusormen ympärille, ja siitä voi syntyä pahaa jälkeä.

Onneksi ajat ovat avartuneet, ja puhuminen ei vie miehisyyttä.

 

[Timotei5]

Tytär, ehkäpä soitit äidillesi pojan sattumuksen jälkeen, koska stressitilanteessa ihminen taantuu ja sisäinen pikkutyttösi tulvahti pintaan. Monille käy niin mm. raskausaikana, joka on toisenlainen stressitila.

Minustakin tuntuu, että ahdistuksesi liittyy velvollisuudentunteeseesi. Koetko ehkä, että "kaiken tämän" jälkeen tuntuisi kohtuuttomalta huolehtia äidistäsi, joka hylkäsi sinut? Tässä tulee olemaan välivaiheita, mutta oma terapeuttini on sanonut että paras ratkaisu henkisesti monelle on lopulta hoivata äitiä kuin pikkulasta, hautaan asti, kuitenkin omat rajat asettaen, ei uhrautuen.

 

[Tytär]

Koetko ehkä, että "kaiken tämän" jälkeen tuntuisi kohtuuttomalta huolehtia äidistäsi, joka hylkäsi sinut?

Kyllä, koen juuri näin! Olen miehellenikin sanonut, että mikä velvollisuus mulla on huolehtia äidistäni, kun ei hänkään huolehtinut minusta silloin, kun sitä olisin tarvinnut?

Jännä juttu on muuten myös se, että äitini huolehti omasta äidistään loppuun asti. Äitini sisko (se joka syntyi kuolleen siskon jälkeen) ei koskaan tehnyt mitään äitinsä eteen. Kävi joskus katsomassa, mutta ei muuta. Mutta äitini siis kävi niin kotona, kuin vielä sairaalassakin syöttämässä, vaihtamassa vaippaa, puhdistamassa makuuhaavoja, hieromassa jalkoja, jne... Kun äidinäiti sitten kuoli, äiti sanoi, että se oli helpotus. Koska hän vihasi äitiään niin paljon! (Itse en siis vihaa omaa äitiäni kuitenkaan.) Miksi hän silti sitten koki velvollisuudekseen huolehtia äidistään?

Olen muuten sen verran äidilleni sanonut, että minusta ei koskaan ole siihen, että alan hänelle vaippaa vaihtamaan, tms. Itse en siihen kykenisi. Äiti on sanonut, ettei sitä vaatisikaan.

 

[Tytär]

Sellaista muuten pohdin vielä eilen illalla nukkumaan mennessä, että äitini on aina sanonut, että jos ikinä mikään asia painaa mieltä, niin siitä pitää hänelle suoraan sanoa. Hän on myös sanonut, että jos alkaa muistuttaa äitiään, niin haluaa, että sanomme sen hänelle. Rehellisesti sanoen, äiti muistuttaa tosi paljon äitiään... Muistan miten mammakin aina valitti miten kipeä on ja miten yksin hän on ja kukaan ei käy, jne... Kerjäsi myöskin sääliä jatkuvasti. Sitä en tiedä oliko yhtä ylihuolehtiva lapsiaan kohtaan, kuin minun äitini.
Niin noita asioita mietin, että miten on... Pitäisikö äidille nyt sanoa, että olet samanlainen valittaja, kuin mamma oli? Tai että pitäisikö hänelle nyt kertoa kaikki nämä mieltäni vaivaavat ajatukset, kun kerran on rehellisyyttä toivonut?

Eilen viimeksi, kun olimme äidin luona, äiti sanoi miten ahdistavalta äitienpäivä hänestä tuntuu. Kun hänellä ei koskaan ollut sitä äitiä, sanan varsinaisessa merkityksessä. (Kylläpä teki mieli lipsauttaa, että "tiedän tunteen"...) Mutta siis jäin miettimään, että voisinko tuon ottaa puheeksi äitini kanssa, että mitä hän olisi toivonut äidiltään. Olisiko hän halunnut puhua äidilleen niistä ikävistä lapsuusmuistoista, olisiko halunnut äidiltään anteeksipyyntöä tai selitystä. Mitä äitinsä olisi voinut tehdä korvatakseen aiheuttamansa kärsimyksen ja ahdistuksen? Voisiko siitä saada hedelmällisen keskustelun aikaiseksi?
Toisaalta mietin, että mitä jos annan asioiden olla vaan. Lakkaan miettimästä ja murehtimasta. Unohdan kaikki lapsuuden ikävät muistot ja yritän olla äidin kanssa läheinen? Mutta en taida pystyä siihen. Ajatukset ei vaan itsestään tai päättämällä katoa. Mietin mitä hyvää ja/tai pahaa siitä seuraisi jos otan nuo asiat äidin kanssa puheeksi. Mutta en oikein tullut mihinkään tulokseen...

 

["teajohanna"]

Ei se välttämättä pahitteeksi ole, vaikka ottaisitkin vaikean aiheen puheeksi äidin kanssa. Tunnet hänet "vain" äitinäsi tähän asti; ehkä hänestä löytyy vielä jotain ihan uusia puolia. Kun olet itse noin fiksu ja pohdiskeleva, niin melkein veikkaan että äitisikin on.

Itse olen nostanut kissoja pöydälle vanhempieni kanssa aika ajoin - myös kipeitä muistoja. Vanhempani ovat suhtautuneet keskusteluihin järkevästi, keskustelut ovat kasvattaneet sekä minua että heitä. Arvostan heidän hyvää yritystään; arvostan heidän arvojaan, vaikka aina eivät ole niiden mukaan voineet tai jaksaneet tai osanneet toimia. Toivon, että myös omat tyttäreni löytävät (murrosiän kritiikkisateen jälkeenkin) rohkeutta tuoda ajatuksiaan minulle, pelkäämättä niiden satuttavan minua liikaa. Tokihan olen paljossa varmasti möhlinyt myös itse, en ole aina nähnyt lasteni oloa oikein, en aina ymmärtänyt, en aina toiminut viisaasti. Ja niistä pitää voida myös puhua.

Eiks se ole rakkautta?

 

[Tytär]

Äitini on myös pohdiskeleva ihminen, myös hyvin syvällinen. Äiti uskoo, että jokaisella asialla on joku merkitys, kaikki johtuu jostain. Äiti tykkää keskustella ja "analysoida" asioita, joten siinä mielessä hänen kanssaan saattaisi saada hyvän keskustelun aikaiseksi, kipeistäkin asioista.
Mietin, että JOS alan ottamaan puheeksi näitä lapsuuteni kipeitä asioita, niin en lähtisi heti "hyökkäämään", että niin, kun sinä teit niin ja et tehnyt näin ja me kärsimme siksi.
Vaan voisin tosiaan lähteä keskustelemaan ensin äidin suhteesta omaan äitiinsä. Kuulostella hänen tunteitaan ja ajatuksiaan siitä asiasta. Kysellä mitä äidinäiti olisi äitini mielestä voinut tehdä toisin, mitä se olisi muuttanut. Miten äiti kokee huonon äitisuhteen vaikuttaneen omaan elämäänsä?
Ehkä siitä voisi siirtyä keskustelemaan meidän välisestämme suhteesta. Siitä millainen äiti on kokenut itse olevansa äitinä, jne...
Miltä kuulostaa? Onko tuhoon tuomittu ajatus?

 

["teajohanna"]

Jos vain pystyt juttelemaan syyttämättä, murtumatta, vähän niin kuin kuulostelisit uutta ihmistä, toisaalta.

Uskon, että keskustelu auttaisi teitä molempia, ja myös sinua äitinä.

Kannattaa varmaan myös jo etukäteen miettiä ja palautella mieleensä kaikki se, mistä voi oikeasti antaa ädiilleen kiitosta. Me äidit kun olemme kovin syyllistyviä luonnostamme, niin siinä vaikeiden asioiden keskellä on hyvä pitää niitä hyviäkin esillä.

Tsemppiä. Hienon ihmisen on äitisi saanut aikaiseksi.

 

["vieras"]

koska äitEi todellakaan tarvitse huolehtia minun sano että olet pee maan päällä ja haluan päästä sinusta eroon! toivees toteutu! Eikä todellakaan tarvitse nähdä minun lapsia!Minä anna anteeksi mutta sinä olet se joka ei!!!!!!!!!! Mistä opin sen anteeks anno on n isän puolelta!

 

["vieras"]

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta kommentoin silti. Oma äitisuhteeni oli todella vaikea. Äitini oli alkoholisi ja hänellä oli mielenerveysongelmia, joista saimme enemmän ja tarkemmin vasta tietää hänen kuoltuaan (saimme kaikki vuosien aikaiset terapiapaperit). Äitini uhkaili, kiristi, manipuloi jne meitä lapsia. Kun hän eki isemurhan olin oikeasti vain helpottunut. Pari vuotta meni hänen kuolemansa jälkeen ennen kuin aloin surra ja ahdistua. Menin terapiaan ja sain sielä suuren avun. Terapeuttini ansiosta sain myös luettavaksi äitini sairaskertomukset ja ymmärsin häntä paremmin. Nyt olen päässyt yli katkeruudesta, vihasta ja tunnen ennemminkin surua. Silti elämäni on parempaa ilman häntä. Suosittelen terapiaa sinullekin ap.

 

[chimuli]

Tällainen hieman erilainen näkökulma, ihan vaan ajatuksena. Sanoit, että kun äitisi oli fyysisesti terve ja auttoi teitä lastenhoidossa ym., välinne oli normaalit, eikä sinulla ollut näitä kaunoja äitiäsi kohtaan. Kun äitisi sairastui ja alkoi ehkä vaatimaan enemmän, on tunteesi muuttuneet. Toki lapsuudessasi äitisi teki väärin ja sinulla on oikeus tuntea mitä tunnet, mutta olisiko osalta syynä että pelkäät joutuvasi äitisi hoitajaksi (kun olet se perheen huolehtijatyyppi) ja tavallaan pakenet tätä vastuuta vetämällä esiin lapsuuden vääryydet?

 

[Timotei5]

Jos nyt näyttää vahvasti siltä, että tuo tuleva huoltosuhteen keikahtaminen toisinpäin on ahdistuksesi takana, niin mietitäänpä sitä.

Suhteenne oli kaiketi "ok" tässä välivuosina, kun olitte tahoillanne arjessa vähän etäämpänä toisistanne ja henkisestikin muissa asioissa kiinni. Siksi varhaiset hylkäämiskokemukset eivät nousseet pintaan. Nyt se "pikkulapsivaihe" on taas nurkan takana, mutta sillä erotuksella, että lapsi onkin äitisi. Hänestähän tulee taas lapsi tavallaan.

Sinulla, tai teillä lapsillahan, on tavallaan kaksi vaihtoehtoa. Joko ette hoida äitiänne (mikä on sen seurausta että se on liian ahdistavaa, mikä puolestaan johtuu siitä että ette pääse irti menneisyyden ahdistuksesta) tai sitten hoidatte kuten ketä tahansa perheenjäsentä. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa varmaankin äkkiseltään kauhean ahdstavalta. Minulle on kuitenkin oma terapeuttini sanonut,, että se on jopa helpottavaa ja voi tuottaa lapselle iloakin. Hoitajaksi rupeaminen vaatii tiettyjen tunteiden tuntemisen sitä ennen, mutta samalla ne tunteet vapauttavat ja ihminen pääsee ahdistuksen yli. Näin mulle on kerrottu. Se vaatii sitä, että näet äitisi pienenä tyttönä, lapsena. Sinä olet nyt se Vahva Aikuinen, hän EI sitä ole. Suhtaudu häneen kuin lapseen, älä odota häneltä mitään. Kun luet vaikkapa omat tekstisi tässä ketjussa, huomaat, että äitisi on ollut oman lapsuutensa uhri, puutteellinen ja hyvin vajavainen ja on sitä yhä.

Mutta viha on tunnettava ensin ja päästävä siitä vaiheesta yli.

Toivottavasti en toistanut itseäni liiaksi

 

[LauraPH]

Äitini on myös pohdiskeleva ihminen, myös hyvin syvällinen. Äiti uskoo, että jokaisella asialla on joku merkitys, kaikki johtuu jostain. Äiti tykkää keskustella ja "analysoida" asioita, joten siinä mielessä hänen kanssaan saattaisi saada hyvän keskustelun aikaiseksi, kipeistäkin asioista.
Mietin, että JOS alan ottamaan puheeksi näitä lapsuuteni kipeitä asioita, niin en lähtisi heti "hyökkäämään", että niin, kun sinä teit niin ja et tehnyt näin ja me kärsimme siksi.
Vaan voisin tosiaan lähteä keskustelemaan ensin äidin suhteesta omaan äitiinsä. Kuulostella hänen tunteitaan ja ajatuksiaan siitä asiasta. Kysellä mitä äidinäiti olisi äitini mielestä voinut tehdä toisin, mitä se olisi muuttanut. Miten äiti kokee huonon äitisuhteen vaikuttaneen omaan elämäänsä?
Ehkä siitä voisi siirtyä keskustelemaan meidän välisestämme suhteesta. Siitä millainen äiti on kokenut itse olevansa äitinä, jne...
Miltä kuulostaa? Onko tuhoon tuomittu ajatus?

Minulla on kokemusta tällaisesta prosessista. Vastoin ammattihenkilöni - jonka kanssa minulla oli siis terapiasuhde - suositusta, lähdin kaivelemaan asioita henkilökohtaisesti äitini kanssa. Olen itse pohdiskeleva luonne ja äitini on myös puhumisesta pitävä ihminen, joskaan hän ei osannut tai kyennyt aluksi nimeämään tunteita tai puhumaan kovinkaan suoraan, vaan hyvin kierrellen ja kaarrellen.

Alussa uuvuin aika pahasti, kun aloin juttelemaan asioista äidin kanssa. Hän ei oikein rehellisesti kyennyt puhumaan, ja en päässyt ikäänkuin "kuplan" läpi, mikä oli turhauttavaa. Väsyin välillä totaalisesti ja otin kovasti yhteen äitini kanssa. Varsinkin niinä kertoina, kun tuntui, että keskustelut keikahtivat siihen, että minä terapioin äitiäni, jonka "sisäinen pikkutyttö" pääsi valloilleen ja jouduin "kantamaan" häntä.

Jatkoin kuitenkin, jostain syystä. Vähitellen kumpikin oppi puhumaan "asiantuntijaäänellä" ja keskustelut helpottuivat ja jäsentyivät. Nyt tunnen hänen elämänsä kulun aika hyvin ja joitakin yksittäisiä tilanneesimerkkejä on kertynyt kymmeniä. Tiedän tarkalleen, kuinka hänen omiin tarpeisiinsa on reagoitu ja jätetty reagoimatta ja kuinka hänen kotonaan on käsitelty vihaa, läheisyyden tarpeita, rakkautta, konfliktien selvittämistä yms. Ja aika karu se äitini lapsuuskodin ilmapiiri on kyllä ollut. Puhumattomuutta, arvuuttelua, fyysisen läheisyyden puutetta, kiertelyä ja kaartelua, liian varhain aikuiseksi kasvamista, huolta ja pelkoa. Ei mikään väkivalainen koti, mutta hyvin ahdas henkisesti. On myös paljastunut paljon sellaista, kuinka äitini on oikeasti välittänyt minusta, mutta on tukahduttanut kauheasti omia ikävän ja pelon tunteitaan, esimerkiksi itkenyt ikäväänsä kun lähdin vaihto-oppilaaksi, ja minähän tulkitsin hänen iloisen vilkutuksensa silloin aikanaan silkaksi välinpitämättömyydeksi - äiti kun sitten itki ikävänsä vasta lähtöni jälkeen...

Keskusteluista on ollut ehkä sellainen suurin hyöty, että näen nyt kaikki äitini tekemättä jättämiset PUUTTEINA, en VIKOINA. Näillä on eroa. Tajuan, että hänellä on puutteita, ja sitä mitä ei ihmisellä ole, sitä ei vain ole. Joltakin puuttuu näköaisti, minun äidiltäni puuttui esimerkiksi kyky kysyä lapselta suoraan, jos huomasi että lasta vaivasi jokin asia. Hän mietti paljon itsekseen ja joskus reaktiot tulivat selkärangasta, mutta hän ei osannut parempaa. Tavallaan ne kymmenien tuntien keskustelut äitini kanssa ovat valottaneet tasan tarkkaan, mistä hän mitkäkin eväät sai. Ja huomaan, että sen mitä hän on tehnyt eteeni, hän on tehnyt yllättävän hyvin omiin lähtökohtiinsa nähden.

Oma äitini on kohta 60-vuotias mutta hän on sanonut, että keskustelujen myötä hän on kehittynyt itsekin. Hän on oppinut itse laittamaan rajoja (esim. tunnisti itsestään ns. kiltin tytön syndroomasta kärsivän ihmisen kun ruodimme näitä asioita keskenämme) ja viimeksi viime viikolla kykeni sanomaan "ei" työpaikalla, kun hänelle oltiin sysäämässä tehtävää, joka ei hänen työnkuvaansa kuulunut. Hän kertoi, että se oli ensimmäinen "ei", jonka hän sanoi töissään ikinä, ja että se oli mahdollista vasta, kun hän ymmärsi omista oikeuksistaan näiden äiti-tytär-keskustelujen päätteeksi. Äitini jopa pyysi kuukausi sitten palkankorotusta ja sai sen!

Itse olen vasta 22-vuotias mutta pohdin näitä asioita aika paljon koska tulin nuorena äidiksi ja ne nousivat mieleen ja pintaan. Omakohtainen kokemukseni on siis, että keskustelusta voi olla hyötyä. Lisäksi tietysti googlasin ihan "sikana" kaikkea aiheeseen liittyvää, aina kiintymyssuhdeteorioista Sinkkoseen, satoja ja satoja tunteja parin pahimman vuoden aikana. Minua se tosin uuvutti yhdessä vaiheessa todella pahasti, mutta jatkoimme ja nyt todella katkeruus alkaa väistyä. Pikemminkin välillä kehoni läpi tulvii sellainen "vautsivau"-tunne, kun ajattelen, kuinka äitini teki kasvatuksessa "kaiken oikein" SUHTEUTETTUNA siihen, kuinka kamalista oloista hän lähti. Siis paljon kasvatuksessa meni pieleen, todella pahasti ja kärsin henkisestä hylkäämisestä, pelkotiloista ynnä muusta paljon vuosien varrella, mutta äidin LÄHTÖKOHDISTA ajatellen hän teki nappisuorituksen, todellisen "sosiaalisen nousun". Ymmärrätköhän mitä tarkoitan? Välillä vieläkin viha-aalto pyyhkii lävitseni, mutta se on kerta kerralta paremmin selätettävissä joten en ole enää kovinkaan huolissani.

 

["vieras"]

Minulla on kokemusta tällaisesta prosessista. Vastoin ammattihenkilöni - jonka kanssa minulla oli siis terapiasuhde - suositusta, lähdin kaivelemaan asioita henkilökohtaisesti äitini kanssa. Olen itse pohdiskeleva luonne ja äitini on myös puhumisesta pitävä ihminen, joskaan hän ei osannut tai kyennyt aluksi nimeämään tunteita tai puhumaan kovinkaan suoraan, vaan hyvin kierrellen ja kaarrellen.

Alussa uuvuin aika pahasti, kun aloin juttelemaan asioista äidin kanssa. Hän ei oikein rehellisesti kyennyt puhumaan, ja en päässyt ikäänkuin "kuplan" läpi, mikä oli turhauttavaa. Väsyin välillä totaalisesti ja otin kovasti yhteen äitini kanssa. Varsinkin niinä kertoina, kun tuntui, että keskustelut keikahtivat siihen, että minä terapioin äitiäni, jonka "sisäinen pikkutyttö" pääsi valloilleen ja jouduin "kantamaan" häntä.

Jatkoin kuitenkin, jostain syystä. Vähitellen kumpikin oppi puhumaan "asiantuntijaäänellä" ja keskustelut helpottuivat ja jäsentyivät. Nyt tunnen hänen elämänsä kulun aika hyvin ja joitakin yksittäisiä tilanneesimerkkejä on kertynyt kymmeniä. Tiedän tarkalleen, kuinka hänen omiin tarpeisiinsa on reagoitu ja jätetty reagoimatta ja kuinka hänen kotonaan on käsitelty vihaa, läheisyyden tarpeita, rakkautta, konfliktien selvittämistä yms. Ja aika karu se äitini lapsuuskodin ilmapiiri on kyllä ollut. Puhumattomuutta, arvuuttelua, fyysisen läheisyyden puutetta, kiertelyä ja kaartelua, liian varhain aikuiseksi kasvamista, huolta ja pelkoa. Ei mikään väkivalainen koti, mutta hyvin ahdas henkisesti. On myös paljastunut paljon sellaista, kuinka äitini on oikeasti välittänyt minusta, mutta on tukahduttanut kauheasti omia ikävän ja pelon tunteitaan, esimerkiksi itkenyt ikäväänsä kun lähdin vaihto-oppilaaksi, ja minähän tulkitsin hänen iloisen vilkutuksensa silloin aikanaan silkaksi välinpitämättömyydeksi - äiti kun sitten itki ikävänsä vasta lähtöni jälkeen...

Keskusteluista on ollut ehkä sellainen suurin hyöty, että näen nyt kaikki äitini tekemättä jättämiset PUUTTEINA, en VIKOINA. Näillä on eroa. Tajuan, että hänellä on puutteita, ja sitä mitä ei ihmisellä ole, sitä ei vain ole. Joltakin puuttuu näköaisti, minun äidiltäni puuttui esimerkiksi kyky kysyä lapselta suoraan, jos huomasi että lasta vaivasi jokin asia. Hän mietti paljon itsekseen ja joskus reaktiot tulivat selkärangasta, mutta hän ei osannut parempaa. Tavallaan ne kymmenien tuntien keskustelut äitini kanssa ovat valottaneet tasan tarkkaan, mistä hän mitkäkin eväät sai. Ja huomaan, että sen mitä hän on tehnyt eteeni, hän on tehnyt yllättävän hyvin omiin lähtökohtiinsa nähden.

Oma äitini on kohta 60-vuotias mutta hän on sanonut, että keskustelujen myötä hän on kehittynyt itsekin. Hän on oppinut itse laittamaan rajoja (esim. tunnisti itsestään ns. kiltin tytön syndroomasta kärsivän ihmisen kun ruodimme näitä asioita keskenämme) ja viimeksi viime viikolla kykeni sanomaan "ei" työpaikalla, kun hänelle oltiin sysäämässä tehtävää, joka ei hänen työnkuvaansa kuulunut. Hän kertoi, että se oli ensimmäinen "ei", jonka hän sanoi töissään ikinä, ja että se oli mahdollista vasta, kun hän ymmärsi omista oikeuksistaan näiden äiti-tytär-keskustelujen päätteeksi. Äitini jopa pyysi kuukausi sitten palkankorotusta ja sai sen!

Itse olen vasta 22-vuotias mutta pohdin näitä asioita aika paljon koska tulin nuorena äidiksi ja ne nousivat mieleen ja pintaan. Omakohtainen kokemukseni on siis, että keskustelusta voi olla hyötyä. Lisäksi tietysti googlasin ihan "sikana" kaikkea aiheeseen liittyvää, aina kiintymyssuhdeteorioista Sinkkoseen, satoja ja satoja tunteja parin pahimman vuoden aikana. Minua se tosin uuvutti yhdessä vaiheessa todella pahasti, mutta jatkoimme ja nyt todella katkeruus alkaa väistyä. Pikemminkin välillä kehoni läpi tulvii sellainen "vautsivau"-tunne, kun ajattelen, kuinka äitini teki kasvatuksessa "kaiken oikein" SUHTEUTETTUNA siihen, kuinka kamalista oloista hän lähti. Siis paljon kasvatuksessa meni pieleen, todella pahasti ja kärsin henkisestä hylkäämisestä, pelkotiloista ynnä muusta paljon vuosien varrella, mutta äidin LÄHTÖKOHDISTA ajatellen hän teki nappisuorituksen, todellisen "sosiaalisen nousun". Ymmärrätköhän mitä tarkoitan? Välillä vieläkin viha-aalto pyyhkii lävitseni, mutta se on kerta kerralta paremmin selätettävissä joten en ole enää kovinkaan huolissani.

asiat?

 

[LauraPH]

Pahoittelut, että viesti vei niin paljon tilaa.

 

[Tytär]

Minäkin olen kirjoittanut piiitkiä viestejä tähän, eikä minua haittaa, jos joku muukin (kuten LauraPH) kirjoittaa. Itselleni on välillä vaikea tiivistää tekstiä, kun tuntuu, että tiivistäessä jää jotain oleellista pois.
Kiva kuulla, että LauraPH:lla on ollut apua äitinsä kanssa keskustelemisesta, se saa minutkin miettimään edelleen sitä vaihtoehtoa.

Niin, voi tosiaan olla, että kaikki tämä liittyy nyt jotenkin siihen, kun äiti sairastaa ja heikkenee. Koen sen ehkä jollain lailla pelottavaksi asiaksi, pelkään sitä, että kaikki kaatuu minun harteilleni. Ehkä, en tiedä?

Tämän keskusteluketjun myötä olen oppinut jotenkin nyt näkemään, että minä en olekaan se ainoa "uhri" ja sisarukseni. vaan myös äiti on uhri. Äidinäiti oli äitiäni kohtaa hyvin kylmä ja tunteeton. Ei koskaan mikään lämmin ja hellä äiti. Kun taas tosiaan äidin siskolle oli hyvä ja huolehtiva äiti. Äitini sai aina pelkkiä moitteita. Äiti kertoi joskus tapauksen, jossa oli nuorena tyttönä halunnut yllättää äitinsä iloisesti ja siivonnut koko kodin. Kun äidinäiti oli tullut kotiin, hän oli kurkistanut jonkun oven taakse ja tokaissut, että "no etpä ole tuolta osannut siivota". Ei siis kiitoksen sanaa, ei kehuja, ei muuta kuin huomattamista siitä, mikä on jäänyt tekemättä. Äiti on sanonut, että tuo on jäänyt elävästi mieleen ja se kuvaa äidinäitiäni kuulemma aika hyvin.
Äidinäiti oli myös alkoholisti, "kaappijuoppo". Minulle se selvisi vasta aikuisena, mutta se selitti sen, miksi mamma aina haisi pahalle. Pienenä siis ihmettelin, kun mamma juo aina "vichyä" ja haisee väkevälle. Mamma myös mm. meinasi tuehduttaa pikkusiskoni, joka oli tuolloin vasta muutaman viikon ikäinen, oksentamalla kännipäissään siskoni kasvoille.
Mamma oli myös sellainen, että hän ei koskaan erityisemmin pitänyt poikapuolisista lapsenlapsistaan ja pikkusiskoanikaan hän ei koskaan oikein hyväksynyt (en tiedä miksi). Minä olin ensimmäinen tyttö lapsenlapsista ja olin mamman lempilapsi. Myöhemmin myös äitini lellitty sisko sai tytön, joka myös lellittiin "piloille". Mammakin oli jotenkin todella ahdistunut ihminen ja tukeutui mm. minuun. Muistan miten jouduin pienenä istumaan "väkisin" mamman sylissä ja kuuntelemaan mamman murheita, joista en silloin vielä ymmärtänyt mitään. Se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa pienetä tytöstä. Ja isompana/aikuisena en juurikaan halunnut olla enää mamman kanssa tekemisissä.
Nyt kun alan ymmärtää äidin lapsuutta, alan ehkä paremmin myös ymmärtää äitiä ja sitä miksi hän on sellainen, kuin on. Aika helpottavaa itseasiassa tajuta se.

Hmmm... Uutta pohdittavaa taas.

 

[Tytär]

Tuosta äidin hoitamisesta ja hänestä huolehtimisesta vielä, mistä Timotei5 kirjoitti... Ainakin tässä kohtaa se tuntuu aika ahdistavalta ajatukselta. Siis ajatus siitä, että alkaisin joskus oikein enemmänkin äitiä hoitaa. Auttaa voin kyllä ja autan nytkin välillä, mutta se hoitaminen laajemmin ajateltuna ei tunnu kovin hyvältä. Ainakaan tässä kohta.

 

[LauraPH]

Minäkin olen esikoinen ja olen miettinyt sitä, miten suhtaudun siihen, kun äitini kunto aikanaan heikkenee. Hänellä on isääni 12 vuotta ikäeroa; isäni saattaa lähteä täältä ensiksi ja siten edessä voi olla jopa kymmenien vuosien äiti-tytär-suhde, jossa olemme ilman perheen aiempaa tukipylvästä.

Vaikka olen kyennyt joskus tyynestikin kaivelemaan ja juttelemaan äitini kanssa, niin ahdistuksesta en ole päässyt. Ajoittain koen hilpeydensekaista rauhaa asiassa, mutta toisinaan taas äiti jotenkin ajatuksena tukahduttaa ja silloin aamuisin herääminenkin on takkuista. Hän on kuin vellova massa, josta en pääse eroon. Ärähtelen tuolloin puolisolleni ja olen omiin maailmoihin uppoutunut.

Näin kun ajattelen, niin en haluaisi omien lasteni joutuvan rypemään samanlaisessa ahdistuksessa enkä käyttävän niin paljon arjestaan minun ajatteluuni. Ajattelen, että elämäni jatkuu lapsissani ja saan siitä ajatuksesta jo kylliksi rauhaa ja helpotusta kuolemanpelkoon ja muuhunkin. Tavallaan se, että lapseni olisivat aikuisina tasapainoisia ja mahdollisimman onnellisia, omaa elämäänsä eläviä lapsia, olisi minulle suurin todistus siitä, että tämä taakka ei ole jatkunut seuraavalle sukupolvelle. Mutta eihän se niin mene - tiedän jo nyt, että lapsillani on sisäsyntyinen lojaalisuus minua kohtaan. Jos teen kasvatuksessa jonkin pahan virheen, heidän lojaalisuutensa tunne säilyy hyvin sitkeästi, mutta siihen sitten vain sekoittuu vihaa ja ahdistusta.

Olen kerran äidiltäni kysynyt, että miltä hänestä tuntui pitkien puhelujen jälkeen: olenko koskaan ollut hänelle samanlainen ahdistava iso mörkö kuin hän on minulle. Hän vastasi, että ei. Ja niinhän se kait onkin: lapsista on montaa huolta ja murhetta, mutta eivät he ole sisällämme sellainen samanlainen ahdistava pala kuin vanhempamme.

Luulenkin, että äiti-lapsi-asetelmassa on yksi asia, jota emme vanhempina tule miettineeksi ja jota ei meille edes kerrota: Vanhempi on lastensa mielissä aina se "voimakkaampi" ja hänellä on suhteessa enemmän valtaa kuin lapsellaan. Äidin läsnäolo voi ahdistaa kokonaisvaltaisesti, mutta en usko, että lapsi voi ketään vanhempaa 'ahdistaa'. Ymmärsin tämän vasta äskettäin kun kysyin äidiltäni, eikö hän ole ymmärtänyt, kuinka yksikin paheksuva ele tai puolihuoleton, huomionhakuinen huokaus tai paheksunnanvire voi tuntua minusta niiiin musertavalta. Hän oli selvästi hämmentynyt eikä ehkä tiedostanut koko asiaa. Silloin ymmärsin, että äidit eivät ehkä edes tiedä, kuinka paljon heidän sanomisillaan ja reaktioillaan on valtaa lapsiin.

Tämähän johtuu taas siitä, että olemme olleet äidistä riippuvaisia, hänen huolehpidostaan. Äidin hyväksyntä on ollut elämän ja kuoleman kysymys.

Oma äitini hoiti mummoamme lähes hautaan asti, ei omaishoitajana mutta kävi viikottain tekemässä jotain tärkeää, kuskasi ja lääkitsi. Heidän suhteensa ei ollut läheinen, mikä luultavasti johtui mummon joutumisesta sairaalaan äitini ollessa vuoden vanha - eli kiintymyssuhde oli häiriintynyt alkuunsa. Minusta se oli ikävää katseltavaa, en pitänyt mummosta ja aistin sen teennäisen huolenpidon ja tekopirteyden. Siksi en minäkään oikein olisi valmis hoitamaan, ellei se tunnu oikealta. Jotain varmaan tekisin, pieniä päätöksiä ja yleisten hoitolinjojen kuten palvelukodin valinnan, mutta en enempää. Se ei hyödytä oikein ketään.

 

[ahdistus]

Voi olla, että lapsuudessasi on asioita, joihin et pääse käsiksi, tai voi olla että tavallaan tapahtumat eivät ole olleet kovin raflaavia, mutta silti teidän perhedynamiikassa saattaa olla asioita, jotka vaatisivat hyvän ammattilaisen apua auetakseen.

Olen miettinyt tuota, että ilmiselvästi vaikean lapsuuden kokeneella ihmisellä (kuten ap) on se etu puolellaan, että hän jossain määrin ymmärtää mistä epämääräinen olo nousee ja oppii sanoittamaan asioita jossain määrin itse, ja kukaan ei kehtaa tulla mussuttamaan. Sitten taas on näitä niinkuin ehkä sinä, joilla on vaikeuksia ehkä saada myötätuntoa kuulijoilta (varmasti aikas moni teini on saanut kuulla kommentteja habituksestaan kotona jne). Siksi voi olla vaikea ymmärtää itsekään, miksi on niin kehno olla, ja menee vuosia ja vuosia siihen, kuin vain yrittää rämpiä.

Mutta kun katsoo mitä sanot oireistasi, niin terapia voisi olla paikallaan. Ja jos ajatuskin on mahdottoman vaikea, niin ensi hätään kirjoittamalla voisit ehkä löytää narukerän pään, josta alkaa avata tarinaa.

Mitä nuuhkin kertomastasi: saattaa olla, että vanhemmat ovat yhdistäneet voimansa ja laittaneet sinut tietyllä tasolla vanhemman rooliin ja jättäytyneet itse lapsiksi. Tämä tapahtui minulle, ja otti todella pitkään oivaltaa asia ja minun piti nähdä eronneet vanhempani pitkästä aikaa yhdessä ennen kuin aloin ymmärtää. Tunnistatko itsesi jostain seuraavasta lainauksesta?

"krooninen masennus, vaikeudet päätöksenteossa, itseluottamuksen puute, jatkuva miellyttämisen tarve, kyvyttömyys tunteiden, halujen ja tarpeiden tunnistamiseen sekä jatkuva itsen kyseenalaistaminen."

"Piilonarsistisissa perheissä häiriöt ovat paljon hienojakoisempia: lapset oirehtivat kuten alkoholistiperheiden lapset, mutta mitään ulkoista syytä ei käytökselle löydy. Nämä perheet näyttävät usein ulospäin normaaleilta ja myös sisältäpäin katsottuna näin voi olla. Aikuisena lasten on vaikea uskoa, että heidän ongelmansa voisivat johtua perheestä. Terapiassa usein kuitenkin paljastuu, että näissä perheissä lasten tarpeiden ilmaisut aiheuttivat ilmapiiriin kireyttä ja lapset oppivat vähitellen näyttelemään onnellisia"

" Viesti voi olla esim. ”sinun täytyy olla täydellinen” ja samalla ”olet niin huono, et koskaan tee mitään oikein” (Payson, 2009) . Tai vanhempi pyytää lapselta rakkauden osoituksia ja kun ne saadaan, ne torjutaan, mitätöidään tai häpäistään. Kaksoissidosviestintä on erityisen vaarallista pienten lasten kohdalla, sillä se opettaa lapselle läheisyyden olevan turvatonta, epäluotettavaa ja vieraannuttavaa"

Lähteenä näissä on Sirpa Lammin opinnäytetyö: Taustalla aurinko joka ei lämmitä. Siinä on paljon tiivistä mutta luettavaa asiaa, netistä löytyy. Voi katsella, paljonko löytyy tuttua, jos lainaukset osuivat.

Kiitos vastauksestasi. Tähän täytyy nyt sanoa, että perheessämme oli eräs iso "virtahepo", josta en maininnut kirjoituksessani. Kerron siitä ehkä joskus tänne. Sanon sen nyt vain tässä lyhyesti näin, että jouduin koko lapsuuteni näyttelemään yhtä yhteensuuntaan ja toista toiseen suuntaan. Omana itsenäni en ollut hyvä. TÄMÄN LISÄKSI vanhempani vaativat täydellisyyttä ainakin muiden edessä, mikä johti siihen, että opin olemaan hiljaa muiden ihmisten läsnäollessa. Olinhan niin kiltti tyttö, että en kiukutellut, puhunut sopimattomia, käyttäytynyt kuin lapset yleensä, lopulta en uskaltanut puhua tai tehdä enää mitään. Kaikki sanomiseni kylässä esim. sanoin väärässä välissä tms. Opin siihen, että minun tulee olla huomaamaton. Näyttelin todellakin olevani onnellinen. Tämä johti siihen, että minusta tuli arka, ujo ja koulukiusattu.

Mutta noista lainauksista. Joka ikinen lainaus sopii minuun.

 

[Timotei5]

Luin tuon Lammin opinnäytetyön. Onhan se ihan protokollan mukaan tehty, mutta pakko sanoa, että olisin varuillani ylitulkintojen suhteen aina, kun näen siteerattavan Elina Mäenpää-Reenkolaa. Hän on aika "synkän" luokan psykoterapeutti ja jotenkin mielestäni pelottava henkilö, puhuu kamalan paljon vihasta, ihan toisenlainen kuin vaikkapa oikeasti helpotuksen ja elämän ilon tuulia tuova Sinkkosen Jari