Olen vinksahtanut. Tunnevammainen ja estoinen.

[Elisa Day]

Ei tällä aloituksella sen kummempaa tarkoitusta. Haluan vaan johonkin kirjoittaa. (puhelimella nyt niin teksti pötköön). Olen siis jollain lailla tunteellisesti vajaa (?) en tiedä mikä olisi dg jos kävisin lääkärissä. En voi sanoa rakastavani muita kuin miestä ja lapsiani. En edes lapsuuden perhettäni. En voinut edes lapsena sietää halaamista tai muuta lääppimistä. Lapseni on ainoat joita tykkään halia ja pitää sylissä ym (onneksi nämä outoudet ei koske lapsia!) Itkeminen on aina ollut erittäin noloa, sitä en tee koskaan muitten läsnäollessa enkä oikein muutenkaan. Kiusaannun myös toisten (aikuisten) itkusta enkä osaa lohduttaa yms. En itkenyt edes kun isäni kuoli, vaikka pidin hänestä. Ainoastaan unessa olen tätä itkenyt. (Unissa minulla muutenkin on normaalit tunteet . Outoa.) minä en lapsena pystynyt pyytämään anteeksi. Kiitos ja olehyväkin olivat vaikeita. Onneksi nykyään osaan käytöstavat. ihmissuhteita en kovin paljon osaa pitää yllä, kun ne jotenkin ahdistaa. Silloin kun olen humalassa (en juo nykyään) kaipaan seuraa ja suunnilleen rakastan kaikkia ja kaikkea. Eli olen aivan päinvastainen. Ja sekös vasta aihettaa valtavan henkisen krapulan. Äh, en tiedä.. Osaako kukaan tietää mikä ihme minua vaivaa? Haluaisin olla normaali.

 

[Vastaaja]

paitsi mä en taida rakastaa oikeasti edes miestä, lapsia vaan.

 

["..."]

Mullakin samalaisia tuntemuksia, sillä erotuksella että feikkaan olevani normaali.

 

[Elisa Day]

Kyllä minäkin esitän normaalia. Mutta tuollainen olen oikeasti.

 

[vieras222]

Mulla on pitkälti samaa, mutta olen ajatellut olevani normaali...

 

["minna"]

Mullakin on samaa ongelmaa, mut tiivistäisin sen sanaan empatiakyvyn puute. Veikkaan liittyvän aspergeriin (itsellä ei ole virallista diagnoosia, mutta pikkusisko on autistinen) nuo tunnepuolen käsittelyongelmat. Olen nyt ulkoa opetellut muutamia "ilmietä" ja fraaseja joilla tietää mikä on toisen tunne tila.

Vaikein tilanne oli kun olin kaveripariskunnan luona, aloin laittamaan ruokaa kun kaveripariskunta riiteli, Toinen osapuoli lähti ovet paukkuen pihalle ja kaverini jäi yksin itkemään. En oikeen osannut lohduttaa häntä, joten päätin halata ja sanoin että kaikki kääntyy hyväksi. Kun kaveri sitten itki olkaani vasten, niin mulla oli oikeasti vaan mielessä ruoka ja sen pilalle meneminen, vaikka olisi varmaan pitänyt ajatella kaverin tunteita.. (offtopickina, se oli niiden ainoa raju riita, nyt olleen 10w yhdessä ja kaksi lastakin löytyy).

 

[Empuuu]

Oi, paljon samaa on itsessänikin. Olen tosissani miettinyt, että mahdanko edes itkeä omien vanhempien kuolemaa. Äitini oli pari pv kylässä, ja huomasin jälleen, että meillä ei ole juuri mitään yhteistä. Meillä ei kotona osoitettu tunteita, ei kerrottu että rakastetaan.

Omaa miestäni ja lastani rakastan yli kaiken, ja myös näytän/kerron sen heille.

Kaverisuhteetkin ahdistaa jossain määrin, kaipaan omaa rauhaa. Pidän kyllä harvoista kavereista, mutta ääh... Tuntuu että tuttavuus sopisi paremmin, että ei joutuisi antamaan itsestään liikaa.

 

["Tiina"]

Minä olen samanlainen kuin sinä, mutta en koe itseäni tunnevammaiseksi. Mielestäni olen ihan normaali. Ylitunteelliset, kaikesta draamaa aikaansaavat ihmiset sen sijaan ovat mielestäni jotenkin vinksahtaneita.

 

[Professional Griefer]

Mites olis jonkinsortin autismi, esim. asperger.
Mieheni on sitä luokkaa, ja aika hänenlainen olet.

Onko sulla tullut tästä jotain ongelmia tai isompia kysymyksiä miehesi kanssa? Onko kaverit "syyttäneet" sua joskus jostain ns. normaalin kaverisuhteiden ylläpitämisen laiminlyönnistä tms.?

 

["minna"]

Olen tosissani miettinyt, että mahdanko edes itkeä omien vanhempien kuolemaa.

Olen miettinyt samaa asiaa.. Isälläni oli sydänkohtaus 5 vuotta sitten. Kun muut kauhisteli ja tirautti itkua, itse vaan olin ok, kiitti tiedosta. Tuosta isä selvisi hengissä, mutta olen potenut huonoa omaatuntoa asiasta, koska se ei tuntunut mussa missään.

En muutenkaan koskaan itke, paitsi kun katson elokuvia. Titanicin aikana kyyneleet virtaa, mutta omaa huonoa oloa en saa ilmaistua itkemällä, muutamaan otteeseen olen yrittänyt. Jos elokuva itkuja ei lasketa, olen varmaan viimeksi joskus alle 10w itkenyt ja silloinkin koska tipuin keinusta ja sattui pirusti.

 

["milka"]

[QUOTE="Tiina";28960645]Minä olen samanlainen kuin sinä, mutta en koe itseäni tunnevammaiseksi. Mielestäni olen ihan normaali. Ylitunteelliset, kaikesta draamaa aikaansaavat ihmiset sen sijaan ovat mielestäni jotenkin vinksahtaneita.[/QUOTE]

eikä ole! tunnevammaisuuttahan se on jos on niin kylmä ja tunteeton,tauatalla voi olla lapsuudessa koettu trauma!!

 

[lklk]

paitsi mä en taida rakastaa oikeasti edes miestä, lapsia vaan.

sama mulla : o

 

["Tiina"]

[QUOTE="milka";28960688]eikä ole! tunnevammaisuuttahan se on jos on niin kylmä ja tunteeton,tauatalla voi olla lapsuudessa koettu trauma!![/QUOTE]

Olen eri mieltä. Mielestäni ei ole normaalia olla heti lääppimässä tuntemattomia ihmisiä ja mennä tunteella joka asiaan mukaan. Se kertoo tietynlaisesta impulssien hallintakyvyttömyydestä. Samoin jenkkiläinen tekopirteä meininki on ärsyttävää.

 

["Elisa Day"]

Kiva kuulla että en ole ainoa. Ei mulla miehen kanssa ole tullut ongelmaa. Osaan esittää jotenkin "normaalia". Mulla oli teininä vaihe kun olin oikein tunteellinen, mutta se "normalisoitui" taas sen jälkeen. Ei mulla ole teini iän jälkeen ollut kavereita.

 

[Professional Griefer]

Eli onko sun ainoa ystävä nyt sun mies?

 

["Elisa Day"]

Jep. Ainoa on.

 

[titii]

Olen hyvin samanlainen. Jännää, että sanot sulla olevan unessa normaalit tunteet. Mulla sama juttu. Siksi epäilen tämän olevan jotain kasvatuksen aiheuttamaa patoutumaa. Pystyn olemaan ihan käsittämättömän välinpitämätön esim. kavereiden ongelmia kohtaan. Autan kyllä, en koe mitään vahingoniloa tms., mutta koen ne asiat lähinnä kiusallisina, häiritsevinä asioina.
Oudointa on se, että yleisellä tasolla välitän ihmisistä kovasti, ja olen vieläpä hakeutunut alalle, jossa kohtaan kärsiviä ihmisiä päivittäin. Läheisyys on kai se ongelman ydin. Pitäiskö mennä terapiaan...

 

[Professional Griefer]

[QUOTE="Elisa Day";28961215]Jep. Ainoa on.[/QUOTE]

Mitä jos teidän liitto hajoaa?

Toki oikeasti aspergeri ei välttämättä edes tajua sitä, jos jossain vaiheessa tulee se tilanne kun ympärillä ei ole ketää eikä mitään. Paitsi mahd. lapset, eikä nekään kestä aikuisten taakkoja.

 

["Elisa Day"]

Saan kavereita helposti baarista.

 

[Professional Griefer]

[QUOTE="Elisa Day";28961265]Saan kavereita helposti baarista.[/QUOTE]

Kuin hyviä kavereita?

 

[alone and happy]

oon ihan samanlainen kuin ap .Minulla ei ole sitä miestäkään vain lapset kavereita ei ole.olen työttömänä kotona yksin päivät enkä oikeastaan edes kaipaa ketään. pikkusen pelottaa aika kun lapset lähtevät kotoa mutta jäähän minulle koirat . normaali ihmisten mielestä olen varmasti vähintään masentunut mutta kun en ole en vaan kaipaa mitään muuta enkä välitä muutenkaan ihmisten seurasta.

 

["noh"]

Olet aivan normaali ihminen ja normaali suomalainen. Kunnollinen ihminen, niin.

 

["Elisa Day"]

No en varmaan hyviä.. Mutta jonkinlaisia. Toivotaan et parisuhde kestää ni ei tarvii miettiä.

 

[Professional Griefer]

[QUOTE="Elisa Day";28961337]No en varmaan hyviä.. Mutta jonkinlaisia. Toivotaan et parisuhde kestää ni ei tarvii miettiä.[/QUOTE]

Niin toivotaan tosiaan.

 

[Elisa Day]

Haistakoon perseen se joka kirjoitti minun nimissä että käyn baareissa. Aloituksessa jo mainitsin etten harrasta humaltumista. Näköjään aika paljon kävisi tuohon aspergeriin minun outouksista, mutta tiedä häntä. Eikös asperger ole kehitysvamma?