T
Takinkääntäjä
Vieras
Hei. Jonnekin oli pästävä purkamaan tuntoja, joten täältä tulee.
Olen aina ajatellut haluavani 3 lasta ja haaveillut olevani pullantuoksuinen kotiäiti. Noh, elämä meni omaa rataansa ja sopiva mies löytyi vasta yli 30-vuotiaana. Saimme lapsen, joka on nyt vajaa 2v. Kokoajan oli suunnitelmissa ja haaveissa saada toinen lapsi ennen kuin esikoinen on 3v.
Nyt kun uusi yritys olisi käsillä niin olen tullut katumapäälle ja miettimään, ettei toinen lapsi olisikaan nyt hyvä idea. Kotiäitiyden myötä tuntuu kuin olisin kadottanut itseni ja arvostukseni itseäni kohtaan. Minulle on ollut todella kova paikka huomata, ettei kotiäitiys "ollutkaan minun juttuni". Rakastan lastani yli kaiken mutta tunnen, ettei minulla olisi tarjota tällä hetkellä toiselle lapselle sitä mitä haluaisin.
Tunnen itseni niin itsekkääksi, jos riistäisin lapseltani sisaruksen ja leikkikaverin. Mutta tällä hetkellä haaveilen itse jatko-opiskelusta ja uran luomisesta. Suren kuitenkin sitä, että jos nyt en saa toista lasta niin minulla ei ole enää mahdollisuutta kolmeen lapseen koska olen jo 35v. Toisen lapsen haluaisin ehdottomasti, mutta vasta vuosien kuluttua.
Pelottaa myös se, että kadun koko loppuelämäni, jos uusi raskaus ei onnistuisikaan enää sitten kun tunnen olevani siihen valmis.
En tiedä jaksoiko kukaan lukea loppuun asti, saati edes vähän saanut kiinni ajatuksistani, mutta kiitos kuitenkin. Kaipaisin nyt edes jotain perspektiiviä, kokemuksia tai järjen ääntä tähän purkaukseeni. Tuntuu, että olen niin jumissa ja ahdistunut omista ajatuksistani.
Olen aina ajatellut haluavani 3 lasta ja haaveillut olevani pullantuoksuinen kotiäiti. Noh, elämä meni omaa rataansa ja sopiva mies löytyi vasta yli 30-vuotiaana. Saimme lapsen, joka on nyt vajaa 2v. Kokoajan oli suunnitelmissa ja haaveissa saada toinen lapsi ennen kuin esikoinen on 3v.
Nyt kun uusi yritys olisi käsillä niin olen tullut katumapäälle ja miettimään, ettei toinen lapsi olisikaan nyt hyvä idea. Kotiäitiyden myötä tuntuu kuin olisin kadottanut itseni ja arvostukseni itseäni kohtaan. Minulle on ollut todella kova paikka huomata, ettei kotiäitiys "ollutkaan minun juttuni". Rakastan lastani yli kaiken mutta tunnen, ettei minulla olisi tarjota tällä hetkellä toiselle lapselle sitä mitä haluaisin.
Tunnen itseni niin itsekkääksi, jos riistäisin lapseltani sisaruksen ja leikkikaverin. Mutta tällä hetkellä haaveilen itse jatko-opiskelusta ja uran luomisesta. Suren kuitenkin sitä, että jos nyt en saa toista lasta niin minulla ei ole enää mahdollisuutta kolmeen lapseen koska olen jo 35v. Toisen lapsen haluaisin ehdottomasti, mutta vasta vuosien kuluttua.
Pelottaa myös se, että kadun koko loppuelämäni, jos uusi raskaus ei onnistuisikaan enää sitten kun tunnen olevani siihen valmis.
En tiedä jaksoiko kukaan lukea loppuun asti, saati edes vähän saanut kiinni ajatuksistani, mutta kiitos kuitenkin. Kaipaisin nyt edes jotain perspektiiviä, kokemuksia tai järjen ääntä tähän purkaukseeni. Tuntuu, että olen niin jumissa ja ahdistunut omista ajatuksistani.