Eli ongelmani on anoppini, joka on mennyt "sekaisin" lastemme myötä. Aihe on nyt ajankohtainen jälleen, kun esikoisemme on kaksivuotias ja kuopus kolme kuukautta, ja nämä ovat siis anopilleni ainoat lapsenlapset. Älkää käsittäkö väärin, anoppini on mielestäni ihmisenä ihan mukava ja varmasti tarkoittaa hyvää, mutta mielestäni hän tunkeutuu liikaa osaksi perhe-elämäämme ja minulla ei nyt pienen vauvan kanssa meinaa riittää hermot. Tuntuu että anoppi muuttui kivasta ja vähän höperöstä ihmisestä päsmäröiväksi ja rajansa tuntemattomaksi mummoksi kun esikoisemme syntyi.
Anoppini ruinaa vauvaamme hoitoon, aivan kuten yritti ruinata jo esikoistamme muutaman viikon ikäisenä. Minä en halua antaa vielä vauvaa hoitoon varsinkaan anopille, jolla fyysinen terveys jo estää vauva kokonaisvaltaisen hoidon. Hyvä kun sylissä pystyy pitämään, ja silloinkin yleensä niin että hänelle asetellaan vauva syliin. En tiedä mitä anopin päässä kulkee sitten, kun ajattelee että voisi hoitaa vauvan kanniskelut ja nostelut yms. vai ajatteleeko että vauva vain nukkuisi sängyssä tuon ajan. Emme ole jättäeet hänelle esikoistamme hoitoon, emmekä jätä kuopustakaan. Esikoisen perässä tällä hetkellä anoppi ei pysyisi edes kymmentä sekuntia kunnostaan johtuen. Toki kun esikoisen "taaperoaika" on kunnolla ohi, hän pääsee mummolaan yksinkin. Haluan että lapsillani on mummoon hyvät suhteet, mutta en voi laittaa lapsia hoitoon hänelle noin pieninä, kun lasten fyysinen turvallisuus ei ole taattu, ja vauvaa en muutenkaan vielä laittaisi. Pyrimme kuitenkin näkemään mummoa hyvinkin usein, jotta saisivat tuolloin viettää aikaa. Mummo ei tätä oikein tahdo ymmärtää, ja tuntuu että hän sukuineen painostaa meitä asian suhteen.
Tämä ei ole ainoa ongelma, vaan toinen on yletön soittelu ja arjessamme "mukana elo", mikä häiritsee minua vaan ei miestäni. Toki ymmärrän että kuulumisia vaihdetaan ja kyläillään puolin toisin, mutta en ihan oikeasti jaksa selittää anopille vauvan vaatevalintoja eri keleille ja muutenkin tapaamme hoitaa häntä. Esikoisen kohdalla olin kiltimpi, mutta nyt olen pyytänyt jo mieheltänikin jämäkkyyttä asian suhteen, ettei alkaisi arkemme menoja ja vauvamme hoitoa niin tarkasti hänelle selostamaan. Anoppi on itse ollut työtön ja lasten kanssa kotona, joten ilmeisesti lastenhoito on jotain mistä hän kokee ylpeyttä ja haluaisi kovasti päteä siinä. Minulla inhottaa, että hän soittelee lähes joka ilta meille. Mies ei onneksi aina vastaa, kun teemmehän tuolloin lasten kanssa omia puuhiamme ja elämme sitä omaa arkeamme.
Välimme ovat hyvät, mutta tilanne on kärjistynyt näissä hormonihuuruissa siihen, että olen alkanut omassa mielessäni vähän inhoamaan anoppia, ja tunnen puistatusta kun hän puhuu lapsistani "mummon lapsi"-juttuja yms. Tiedostan toki, että kyse on minun oman pään sisäisestä ongelmasta, mutta minua ihan oikeasti ahdistaa "vauvan ryöstö" -puheet ynnä muut anopin höpinät, joilla ilmeisesti purkaa tätä ettei saa lapsia vielä hoitoon. Koen myös loukkaavana, että anoppi utelee miten hoidamme lapsiamme, ja vaivihkaan koittaa kertoa miten hänen mielestä niitä pitää hoitaa.
Ei minulla oikeastaan mitään kysyttävää edes ole, kunhan halusin ajatuksiani purkaa. Tässä oli vain murto-osa anoppiin liittyvistä ongelmista, mutta helpottaa kun saa kirjoittaa ajatuksiaan muille. Miehelle en oikein viitsi koko sydämestäni asiasta avautua. Kenties kaipaisin kohtalotovereita. Pahoittelut pitkästä viestistä!
