Miten kestää uhmaikäistä?

[vierailija]

Minun lapseni vie minulta kohta järjen. Ei tottele ollenkaan ja kaikkeen on aina vastaus ei. Kiukuttelu on aivan jatkuvaa ja tahtomistaan tehostaa heittelemällä tavaroita, kiljumalla aivan h*lvetin kovaa, lyömällä potkimalla ja repimällä, niin sisaruksia kuin vanhempiaan.
Myös ulkoilu lapsen kanssa on kamalaa, koska lapsi karkailee. Lapsi on liikunnallinen ja esimerkiksi todella reipas kävelemään, mutta ei lähes koskaan suostu kävelemään sinne minne olisi tarkoitus mennä siitäkään huolimatta että joutuu rattaisiin istumaan.
Välillä tuntuu että lapseni ei pidä minusta ja on siksi niin hankala ja välillä tuntuu että minä en pidä lapsestani, koska elämä hänen kanssaan on yhtä tahtojen taistelua aamusta iltaan ja välillä myös öisin. Kaipaisin kovasti että saisin edes yhden vuorokauden olla lapsesta erossa, joka taas tuntuu pahalta, etten halua olla oman lapseni kanssa.
Sanokaa joku että tämä menee joskus ohi ja lapsesta kasvaa kunnon kansalainen.

 

[vierailija]

Se menee ohi ja lapsesta kasvaa kunnon kansalainen.
Minulla on ollut samanlainen uhmis, paitsi että hän ei järjen hän vei myös kuulon. Siis mulla todistetusti tuli kuulonalenema siitä kun lapsi otti kunnon kirkumissessiot ja pakkohan siinä oli kuitenkin lapsen kanssa olla, ei sitä voinut siinä karmeassa uhmassa yksin jättää. Neuvolassa mietittiin oisko lapsi jotenkin erityisen herkkä mutta sanoin että kukaan erityisen herkkä tuskin on noin tajuttoman kovaääninen.
Minun lapseni ei uhmassaan pitänyt minusta, vihasi suorastaan. Minäkään en pitänyt hänestä silloin, rakastin toki. Ajattelin aina, että jos minä en nyt tuollaista lasta ehkä olisi halunnut, niin selvästikään lapsi ei halunnut tällaista äitiä. Mutta tässä ollaan samassa veneessä, yritetään yhdessä selvitä.

Ja kappas vaan, lapsesta on ajan kanssa kuoriutunut aivan kiva pieni ihminen.

 

[vierailija]

Myös ulkoilu lapsen kanssa on kamalaa, koska lapsi karkailee. Lapsi on liikunnallinen ja esimerkiksi todella reipas kävelemään, mutta ei lähes koskaan suostu kävelemään sinne minne olisi tarkoitus mennä siitäkään huolimatta että joutuu rattaisiin istumaan.

Ala kävelyttää valjaissa. Heti kun alkaa luvatta ryntäilemään niin valjaat päälle, tai ennakoivasti jo sitä ennen.
http://www.pikkupiia.fi/pikku-piia-nylon-turvavaljas

 

[vierailija]

Se menee ohi ja lapsesta kasvaa kunnon kansalainen.
Minulla on ollut samanlainen uhmis, paitsi että hän ei järjen hän vei myös kuulon. Siis mulla todistetusti tuli kuulonalenema siitä kun lapsi otti kunnon kirkumissessiot ja pakkohan siinä oli kuitenkin lapsen kanssa olla, ei sitä voinut siinä karmeassa uhmassa yksin jättää. Neuvolassa mietittiin oisko lapsi jotenkin erityisen herkkä mutta sanoin että kukaan erityisen herkkä tuskin on noin tajuttoman kovaääninen.
Minun lapseni ei uhmassaan pitänyt minusta, vihasi suorastaan. Minäkään en pitänyt hänestä silloin, rakastin toki. Ajattelin aina, että jos minä en nyt tuollaista lasta ehkä olisi halunnut, niin selvästikään lapsi ei halunnut tällaista äitiä. Mutta tässä ollaan samassa veneessä, yritetään yhdessä selvitä.

Ja kappas vaan, lapsesta on ajan kanssa kuoriutunut aivan kiva pieni ihminen.

Lohduttavaa lukea
Hän on neljäs lapseni, mutta aivan jostain toiselta planeetalta kuin muut sisaruksensa ja olen oikeasti aivan neuvoton hänen kanssaan. Katson myös joitakin tilanteita läpi sormien, ettei lapsi suutu ja ala raivoamaan. Oma järki sanoo, ettei periksi saisi antaa yhtään ja turhia uhkauksia ei pitäisi jaella, jotta ei toivottu käyttäytyminen joskus loppuisi, mutta olen niin turhautunut ja väsynyt ettei vaan aina jaksa...

 

[vierailija]

Minun lapseni vie minulta kohta järjen. Ei tottele ollenkaan ja kaikkeen on aina vastaus ei. Kiukuttelu on aivan jatkuvaa ja tahtomistaan tehostaa heittelemällä tavaroita, kiljumalla aivan h*lvetin kovaa, lyömällä potkimalla ja repimällä, niin sisaruksia kuin vanhempiaan.

Eikö sinulla ole mitään keinoja saada/pakottaa lasta tottelemaan? Ennen vanhaan tuollaisessa tilanteessa ainakin olisi annettu tukkapöllyä, luunappi tms. Pakko nykyäänkin joku keino on löytyä.

 

[vierailija]

Lohduttavaa lukea
Hän on neljäs lapseni, mutta aivan jostain toiselta planeetalta kuin muut sisaruksensa ja olen oikeasti aivan neuvoton hänen kanssaan. Katson myös joitakin tilanteita läpi sormien, ettei lapsi suutu ja ala raivoamaan. Oma järki sanoo, ettei periksi saisi antaa yhtään ja turhia uhkauksia ei pitäisi jaella, jotta ei toivottu käyttäytyminen joskus loppuisi, mutta olen niin turhautunut ja väsynyt ettei vaan aina jaksa...

Ei minunkaan aikaisempi kokemus äitinä olosta auttanut yhtään, kun piti osata käsitellä tällaista hankalampaa tapausta.
Minä olen katsonut läpi sormien ja antanut olla ja ennakoinut ennakoimasta päästyäänkin, koska sitä jatkuvaa uhmaamista ei vaan jaksa. Voimia pitää jättää myös kivoihin juttuihin, sekä siihen että myös muulle perheelle jää jotain annettavaa. Ne, joiden mielestä ihmisen pitäisi vuosikausia, kymmeniä kertoja päivässä, ottaa matsia vaahtosammuttminen kokoisen terroristin kanssa, saavat kasvattaa omat lapsensa kuten parhaiten näkevät. Joidenkin psyyke varmaan kestää oikeasti ottaa aina vastaan lapsen pahantuulisuus, siis koko päivän ajan, mut minä en siihen kykene niin en edes lähtenyt siihen.
Enkä kadu. Hyvä tästä tuli näinkin, menemällä sieltä mistä aita on matalin.

 

[vierailija]

Eikö sinulla ole mitään keinoja saada/pakottaa lasta tottelemaan? Ennen vanhaan tuollaisessa tilanteessa ainakin olisi annettu tukkapöllyä, luunappi tms. Pakko nykyäänkin joku keino on löytyä.

Riehumisen saa loppumaan ottamalla lapsen syllin ja pitämällä siinä niin kauan että lapsi rauhoittuu. Mitä tottelemiseen tulee, niin siihen ei ole keinoja.

 

[vierailija]

Riehumisen saa loppumaan ottamalla lapsen syllin ja pitämällä siinä niin kauan että lapsi rauhoittuu. Mitä tottelemiseen tulee, niin siihen ei ole keinoja.

Meillä on kanssa yksi uhmaikäinen lapsl. Sitä yrittää pysyä rauhallisena mutta välillä suorastaan ketuttaa koko muksu vaikka häntä rakastammekin. Tottelemiseen on itse auttanut se, että on järjellä selittänyt miksi ei saa juosta auto tien yli ym. Tai miksi sääntöjä pitää noudattaa (ottaa jonkin hyvän esimerkin mitä voi käydä jos niitä ei tottele). Myös meillä toiminut uhkaus- kiristys- lahjonta menetelmät. Joskus vaan ei jaksa sitä kun toinen ei tottele niin toinen saa esimerkiksi pelata tabletilla seuraavana päivänä 20min jos iltatoimet sujuvat hyvin jne. Lahjonnassa vaan pitää olla sitten tarkka rajojen kanssa että ei anna lahjuksia mikäli pentu käyttäytyy huonosti.

 

[vierailija]

Tyttö nyt 3,5 v ja pahin vaihe on ohi. Mummin seurassa edelleen saa raivareita ja kiukkuaa. Kotona on ehkä pari kertaa kuussa mahtiraivarit. Viimeksi väkisin pitele raivoavaa lasta noin 20 min. Lopussa lapsi oli niin hikinen että hiukset tippui vettä. Isänsä kanssa ei raivoa juuri koskaan. Olen huomannut että paljon on auktoriteetistä kiinni. Periksi ei anneta ja turhia uhkauksia ei anneta. Mummi hemmottelee ihan liikaa ja lapsi käyttää tätä hyväkseen. Ennen kuopuksen syntymää taisin itsekin antaa elämäni pyöriä liiaksi lapsen ympärillä. Nyt on selvemmät rajat ja tiukempi äiti. Ikä tietysti auttaa myös, mutta kun näen vanhan kaavan mummin kanssa toistuvan niin tiedän ettei se ole ainoa syy. Toiset lapset tarvitsee rajoja enemmän kuin toiset. Huomaan että lapsi on oikeasti onnellisempi kun kuri on tiukka ja alkaa itsekin kehua itseään kun jokin asia menee hyvin.

 

[vierailija]

Pahimpaan vaiheeseen auttoi kiltteysperhonen. Piirsin perhosen jossa oli tarrapaikkoja tietty määrä. Hyvästä käytöksestä sai tarran. Kun perhonen oli täynnä, sai valitsemansa palkinnon esim. Uusi lelu, yhteinen uimahalliretki tms. Näitä perhosia ehti olla monta. Lisäksi oli tuhmatoukka johon piirrettiin ruksi huonosta toiminnasta. Raksia piirrettäessä keskusteltiin tapahtuneesta. Tämä auttoi lasta oppimaan mikä on toivottua käytöstä ja motivoi siihen. Vanhemmat opittiin mikä on lapselle mieluista puuhaa kun sai itse valita palkinnot Yleensä halusi tehdä jotain yhdessä. Kiire on myös uhman pahin vihollinen, samoin väsymys. Voimia!

 

[vierailija]

Ihan kuin olisi lukenut omia kirjoituksia, etenkin tuo otsikko pisti silmään kun samaisen asian takia tänne tulin.... Että onko oikeasti muitakin joilta nämä melkein 3-vuotiaat vie kohta järjen. Kaikkeen tuohon jo kirjoitettuun lisäksi ettei tämä tapaus myöskään nuku. Yöunet jäävät olemattomiksi ja aamut alkaa poikkeuksetta huutamalla niin ettei isoveli saa varmasti nukuttua vaikka vetelisi unta kellon ympäri.
Heti kun tällä +2,5v:llä aukeaa silmät, se on täyttä kiukkua (eli aina väsynyt, päikkärit nukutaan kun on pakko ja taas illat venyy) ja sen kiukun jälkeen pitää olla jo joka paikkaan menossa. Aamupalaa, otan tämän, otan tuon, menen tuonne, menen tänne...ei hetken rauhaa. Jos tulee pienikin vastoinkäyminen ; raivokohtaus ja huutoa. En edes jaksa selittää mistä kaikesta yhden päivän aikana saatetaan ottaa yhteen...
Pahinta kaikessa on kuitenkin ehkä oma toiminta. On tullut sanottua vaikka mitä, todella pahastikin. Sitten kaduttaa ja hävettää ja pyydän toki anteeksi. Tuntuu todellakin ettei tuo lapsikaan minusta juuri välitä = lukee kuin avointa kirjaa kun hermot meinaa mennä ja lisää vaan vettä myllyyn. Jäähypenkit, tarrat, uhkailu/lahjota/kiristys kaikki melko turhia keinoja sillä temperamenttia löytyy niin uskomaton määrä että se peittoaa alleen kaiken järjen hivenenkin.
Pelkästään työni puolesta olen jo melko varma että tällä lapsella on jokin erityispiirre joka vain vahvistuu ja nostaa päätään päivä päivältä enemmän mutta tämän äidin voimat alkaa olla sekä henkisesti että fyysisesti niin lopussa että...

 

[vierailija]

Ihan kuin olisi lukenut omia kirjoituksia, etenkin tuo otsikko pisti silmään kun samaisen asian takia tänne tulin.... Että onko oikeasti muitakin joilta nämä melkein 3-vuotiaat vie kohta järjen. Kaikkeen tuohon jo kirjoitettuun lisäksi ettei tämä tapaus myöskään nuku. Yöunet jäävät olemattomiksi ja aamut alkaa poikkeuksetta huutamalla niin ettei isoveli saa varmasti nukuttua vaikka vetelisi unta kellon ympäri.
Heti kun tällä +2,5v:llä aukeaa silmät, se on täyttä kiukkua (eli aina väsynyt, päikkärit nukutaan kun on pakko ja taas illat venyy) ja sen kiukun jälkeen pitää olla jo joka paikkaan menossa. Aamupalaa, otan tämän, otan tuon, menen tuonne, menen tänne...ei hetken rauhaa. Jos tulee pienikin vastoinkäyminen ; raivokohtaus ja huutoa. En edes jaksa selittää mistä kaikesta yhden päivän aikana saatetaan ottaa yhteen...
Pahinta kaikessa on kuitenkin ehkä oma toiminta. On tullut sanottua vaikka mitä, todella pahastikin. Sitten kaduttaa ja hävettää ja pyydän toki anteeksi. Tuntuu todellakin ettei tuo lapsikaan minusta juuri välitä = lukee kuin avointa kirjaa kun hermot meinaa mennä ja lisää vaan vettä myllyyn. Jäähypenkit, tarrat, uhkailu/lahjota/kiristys kaikki melko turhia keinoja sillä temperamenttia löytyy niin uskomaton määrä että se peittoaa alleen kaiken järjen hivenenkin.
Pelkästään työni puolesta olen jo melko varma että tällä lapsella on jokin erityispiirre joka vain vahvistuu ja nostaa päätään päivä päivältä enemmän mutta tämän äidin voimat alkaa olla sekä henkisesti että fyysisesti niin lopussa että...

Meillä toisen lapsen tultua alkoi uhma pahenemaan. Olen huoamannut, että siihen raivoamiseen auttaa ulos lähteminen ja yhdessä tekeminen. Varsinkin huomion jakaminen lasten kesken on tärkeää. Välillä kun ei muuta keksi niin muksu autoon ja ajelemaan nii yleensä nukahtaa ja saa itselleen hetken rauhaa. Eli on tärkeätä oman jaksamisen kannalta pyrkiä nukkumaan aina kuin mahdollista, huolehtia perheen rutiineista sekä yrittää olematta stressaamatta kodin työtehtävistä ("pitäisi siivota kuin täällä on sotkusta"). Lapsiperheessä on välillä kämppä ihan sekamelska eikä sille mitään voi..

 

[vierailija]

Meillä toisen lapsen tultua alkoi uhma pahenemaan. Olen huoamannut, että siihen raivoamiseen auttaa ulos lähteminen ja yhdessä tekeminen. Varsinkin huomion jakaminen lasten kesken on tärkeää. Välillä kun ei muuta keksi niin muksu autoon ja ajelemaan nii yleensä nukahtaa ja saa itselleen hetken rauhaa. Eli on tärkeätä oman jaksamisen kannalta pyrkiä nukkumaan aina kuin mahdollista, huolehtia perheen rutiineista sekä yrittää olematta stressaamatta kodin työtehtävistä ("pitäisi siivota kuin täällä on sotkusta"). Lapsiperheessä on välillä kämppä ihan sekamelska eikä sille mitään voi..

Meillä ulkoilutkin on sitä että lapsi uhmaa ja karkailee ja minä juoksen perässä ja kannan kainalossa rimpuilevaa ja huutavaa lasta. Vain siksi että hetken päästä hän karkaa uudestaan. Pyöräillään paljon, mutta silloinkin lapsi haluaa päättää missä pyöräillään ja karkailee sitten sillä pyörällään. Siitäkin huolimatta että karkailu tietää sisälle joutumista.
Monesti lapselle riittää pelkkä "huomenta" ja kuppi on nurin. Kyllähän se suoraan sanottuna vituttaa että aamut aloiteaan raivoamisella jota tehostetaan lyömisellä ja potkimalla.
No, on lapsessa paljon hyvääkin. Vaikea vaan välillä muistaa sitä kaiken uhman ja huudon keskellä.
Ap.

 

[HopeaToffee]

Voimia aloittajalle. Itsellä myös erittäin temperamenttinen lapsi, jonka pahin uhma taittui neljän ikävuoden jälkeen. Eli valoa tunnelin päässä on luvassa.
Meillä tuo ranteesta ranteeseen laitettava naru toimi hyvänä pelottimena.

 

[vierailija]

Perusvika on siinä, että moni vanhempi on liian "nössö" mitä tulee kurinpitoon. Kun lapsi ottaa kovat keinot käyttöön ajaakseen oman tahtonsa läpi, eli lyö ja hakkaa, heittelee tavaroita, kirkuu täyttä kurkkua jne, niin vanhempi ei vastaa siihen riittävän tehokkailla keinoilla, vaan seuraukset ovat yhä vain niitä lieviä, eli jäähypenkkiä, puhuttelua, tarrojen menetystä, ruutuajan menetystä tms. Jos menee sitomaan kätensä konfliktissa tällä tavoin, niin on selvää, että lapsi yleensä saa siinä voiton.

 

[vierailija]

Meillä ulkoilutkin on sitä että lapsi uhmaa ja karkailee ja minä juoksen perässä ja kannan kainalossa rimpuilevaa ja huutavaa lasta. Vain siksi että hetken päästä hän karkaa uudestaan. Pyöräillään paljon, mutta silloinkin lapsi haluaa päättää missä pyöräillään ja karkailee sitten sillä pyörällään. Siitäkin huolimatta että karkailu tietää sisälle joutumista.
Monesti lapselle riittää pelkkä "huomenta" ja kuppi on nurin. Kyllähän se suoraan sanottuna vituttaa että aamut aloiteaan raivoamisella jota tehostetaan lyömisellä ja potkimalla.
No, on lapsessa paljon hyvääkin. Vaikea vaan välillä muistaa sitä kaiken uhman ja huudon keskellä.
Ap.

Joo tommosta se oli. Ensin takana huonosti nukuttu yö, kun uhmis rääkyi sitä uhmaa unissaankin (hermosto oli ylikuormittunut eikä lapsi päässyt syvän unen vaiheeseen) ja sitten aamulla ihan ensimmäinen kontakti toiseen ihmiseen laukaisi sen uhman. Siitä tiesi että tästä se taas lähti, aamukuudelta ei oikein ole kiva ajatus että tätä herkkua on tässä koko päivän tarjolla.

Luulin aina, että vauva-aika väsyttää, mutta meillä tuo yli kolme vuotta putkeen kestänyt uhma vei psyykkisesti ja fyysisestikin kaikki mehut. Siihen ei sais mennä ollenkaan, että perheessä aletaan ajatella, että kaikki pyörii tuon yhden rääkyjän ympärillä joka pilaa kaiken, mut siihen se ajattelu helposti menee. Että millaista elämä voisi olla ja mitä voitaisiin yhdessä tehdä jos toi yksi ei olisi tommonen. Hirveää ajatella omasta lapsesta niin, mut se vaan on raskasta. Kaikista tulee jotenkin hermostuneita, kun sitä tietää että kaikki kivat ja rauhalliset hetket päättyy ihan pian, viimeistään minuuttien päästä siihen että mukulalla on sokka irti, syystä joka jää kaikille ihan mysteeriksi. Pienen lapsen pää on hässäkkä johon aikuinen ei aina pysty eläytymään.

Olen aina nauttinut siitä että saan viedä lapsia kylään ja puistoon ja teateriin. Tän kuopuksen olen käytännön syistä vienut lähinnä vain lähikauppaan. Siellä hän on viettänyt laatuaikaa äiskän kanssa maaten äksänä lattialla ja karjuen. Kauppias on joviaali tyyppi joka ei ole asiaan kiinnittänyt huomiota, ja tästä kiitollisena ollaan sinne kannettu kaikki rahamme. Kerran käytiin toisessakin lähikaupassa. Kauppias naureskeli, kun lähdimme sieltä, että hän ei ole ikinä nähnyt tällaista, että äiti kantaa raivoavan lapsen palokuntaottein pois kaupasta, että voi hyvänen aika. Me ei sitten sinne enää koskaan menty.

Sori purkaus mut muistot on vielä niin eläviä. Mutta, tosiaan, kuten sanoin, lapsi on nykyään ihan kiva tyyppi.

 

[vierailija]

Joo tommosta se oli. Ensin takana huonosti nukuttu yö, kun uhmis rääkyi sitä uhmaa unissaankin (hermosto oli ylikuormittunut eikä lapsi päässyt syvän unen vaiheeseen) ja sitten aamulla ihan ensimmäinen kontakti toiseen ihmiseen laukaisi sen uhman. Siitä tiesi että tästä se taas lähti, aamukuudelta ei oikein ole kiva ajatus että tätä herkkua on tässä koko päivän tarjolla.

Luulin aina, että vauva-aika väsyttää, mutta meillä tuo yli kolme vuotta putkeen kestänyt uhma vei psyykkisesti ja fyysisestikin kaikki mehut. Siihen ei sais mennä ollenkaan, että perheessä aletaan ajatella, että kaikki pyörii tuon yhden rääkyjän ympärillä joka pilaa kaiken, mut siihen se ajattelu helposti menee. Että millaista elämä voisi olla ja mitä voitaisiin yhdessä tehdä jos toi yksi ei olisi tommonen. Hirveää ajatella omasta lapsesta niin, mut se vaan on raskasta. Kaikista tulee jotenkin hermostuneita, kun sitä tietää että kaikki kivat ja rauhalliset hetket päättyy ihan pian, viimeistään minuuttien päästä siihen että mukulalla on sokka irti, syystä joka jää kaikille ihan mysteeriksi. Pienen lapsen pää on hässäkkä johon aikuinen ei aina pysty eläytymään.

Olen aina nauttinut siitä että saan viedä lapsia kylään ja puistoon ja teateriin. Tän kuopuksen olen käytännön syistä vienut lähinnä vain lähikauppaan. Siellä hän on viettänyt laatuaikaa äiskän kanssa maaten äksänä lattialla ja karjuen. Kauppias on joviaali tyyppi joka ei ole asiaan kiinnittänyt huomiota, ja tästä kiitollisena ollaan sinne kannettu kaikki rahamme. Kerran käytiin toisessakin lähikaupassa. Kauppias naureskeli, kun lähdimme sieltä, että hän ei ole ikinä nähnyt tällaista, että äiti kantaa raivoavan lapsen palokuntaottein pois kaupasta, että voi hyvänen aika. Me ei sitten sinne enää koskaan menty.

Sori purkaus mut muistot on vielä niin eläviä. Mutta, tosiaan, kuten sanoin, lapsi on nykyään ihan kiva tyyppi.

Tän siis kirjoitti eka vastaaja.

 

[vierailija]

Perusvika on siinä, että moni vanhempi on liian "nössö" mitä tulee kurinpitoon. Kun lapsi ottaa kovat keinot käyttöön ajaakseen oman tahtonsa läpi, eli lyö ja hakkaa, heittelee tavaroita, kirkuu täyttä kurkkua jne, niin vanhempi ei vastaa siihen riittävän tehokkailla keinoilla, vaan seuraukset ovat yhä vain niitä lieviä, eli jäähypenkkiä, puhuttelua, tarrojen menetystä, ruutuajan menetystä tms. Jos menee sitomaan kätensä konfliktissa tällä tavoin, niin on selvää, että lapsi yleensä saa siinä voiton.

Olen vähän eri mieltä. Yleensä näillä, jotka on lempeitä mutta silti johdonmukaisia, on kuitenkin hyvä kontakti lapseen myös myöhemmissä vaikeissa vaiheissa. He eivät näe uhmatilanteita taistelutilanteina, vaan oppimis- ja ohjaustilanteina. Vaikka näissä tilanteissa toteutunut oppiminen ja yhteistyö ei näy ulkopuolisille ja kotonakin se vie aikaa, niin siellä pinnan alla koko ajan tapahtuu jotain. Kun lasta autetaan nimeämään tunteitaan, hän oppii taitoja joita käyttää iha koko elämänsä ajan. Hän oppii itsestään, oppii keinoja tulla toimeen itsensä kanssa. Jos lapsesta etsitään se off-nappi josta lapsi saadaan sammuttamaan se uhmansa keinolla millä hyvänsä, hän ei opi itsestään. Siltä osin lapsuudesta menee hukkaan paljon tärkeitä asioita. Se ei tarkoita että lapselle sallitaan huono käytös, se tarkoittaa että asioihin reagoidaan lapsen iän mukaan, ei sen oman tunnetilan mukaan jota lapsen käytös aikuisessa aiheuttaa.

Jos haluaa elämäänsä uusia eläviä olentoja itseään varten, voi ottaa koiran. Jos taas haluaa lapsen, pitää sietää se oma rooli kaiken kuran vastaanottajana, joka selittää lapselle maailmaa ja lasta itseään. Vaikka se olisikin raskasta. Itse sitä on kuitenkin lapsensa tänne tehnyt.

 

[vierailija]

Olen vähän eri mieltä. Yleensä näillä, jotka on lempeitä mutta silti johdonmukaisia, on kuitenkin hyvä kontakti lapseen myös myöhemmissä vaikeissa vaiheissa. He eivät näe uhmatilanteita taistelutilanteina, vaan oppimis- ja ohjaustilanteina. Vaikka näissä tilanteissa toteutunut oppiminen ja yhteistyö ei näy ulkopuolisille ja kotonakin se vie aikaa, niin siellä pinnan alla koko ajan tapahtuu jotain. Kun lasta autetaan nimeämään tunteitaan, hän oppii taitoja joita käyttää iha koko elämänsä ajan. Hän oppii itsestään, oppii keinoja tulla toimeen itsensä kanssa. Jos lapsesta etsitään se off-nappi josta lapsi saadaan sammuttamaan se uhmansa keinolla millä hyvänsä, hän ei opi itsestään. Siltä osin lapsuudesta menee hukkaan paljon tärkeitä asioita. Se ei tarkoita että lapselle sallitaan huono käytös, se tarkoittaa että asioihin reagoidaan lapsen iän mukaan, ei sen oman tunnetilan mukaan jota lapsen käytös aikuisessa aiheuttaa.

Jos haluaa elämäänsä uusia eläviä olentoja itseään varten, voi ottaa koiran. Jos taas haluaa lapsen, pitää sietää se oma rooli kaiken kuran vastaanottajana, joka selittää lapselle maailmaa ja lasta itseään. Vaikka se olisikin raskasta. Itse sitä on kuitenkin lapsensa tänne tehnyt.

Aina lapsi ei ole halukas ottamaan vastaan opetusta ja ohjausta, vaan pitää tunnistaa tilanteet, missä tarvitaan mitäkin menettelytapaa. Joskus tarvitaan "kova kovaa vastaan" -menettelyä ja joskus taas esimerkiksi lapsen harhauttaminen tai sopivasti toiseen mielentilaan tai keskittymisen kohteeseen johdattaminen on se, mikä toimii.

Jos vanhempi ei tunnista eri tilanteisiin sopivaa menettelyä vaan kokeilee väärillä keinoilla, niin tuloksena on juuri se jatkuva raivoaminen ja koko perheen pahoinvointi. Sen paremmin lapselle kuin vanhemmallekaan ei tee hyvää jatkuva "kurasuihkussa" eläminen, vaan siitä pitää tehdä loppu, jotta voi alkaa elää normaalia elämää. Jos kokee "kova kovaa vastaan" -menetelmän jotenkin epäpedagogiseksi tai raa'aksi, niin voi miettiä, miten epäpedagogista ja raakaa se hallitsemattoman huudon ja raivoamisen keskellä oleminen on asianomaisille. Puhumattakaan siitä, että siinä annetaan lapselle sellainen valta "tilanteen herrana" joka ei hänelle kuuluu.

 

[9mmm]

kyse taitaa olla äänenpainostakin noh mulla on yks konsti miten jos aletaan vankoilla ulkona niin otan tybyn olalleni kuin märän säkin sillain mahollisimman epämukavasti sitten kohta tulee isi haluun pois ja kysyn noh käveletkö kunnolla vai "retuutanko" lisää ja kävelee kunnolla. huutava lapsi oli joo mut kun iskä sano et iskää ei nolota tippaakaan tää huuto niin johan hiljeni yleensä lapsi voi myös juuri tuon kun on huomann uet vanhemmat on noloina muiden ihmistenedessä järjestää shown ja saa tahtonsa paremmin läpitte ei ne lapset oo tyhmiä mielestäni vaan käveleviä neroi joilla taulu o ntyhjä ja aikaa jää ihmisten tarkkailuun .. se kiukuttel utilanne mahdollisimman epäukamukavaksi tekeminen auttaa. toki oon jekuttanu sitten että siitä tulee tukkosta oloo ja kurkkukipeeks et onks kivaaaa kun on kipeenä ja ei kuulemma oo kivaaolla kipeenä nii nsekin auttaa

 

[9mmm]

muutenhan se menee sitten näin..

 

[vierailija]

Se ei tarkoita että lapselle sallitaan huono käytös, se tarkoittaa että asioihin reagoidaan lapsen iän mukaan, ei sen oman tunnetilan mukaan jota lapsen käytös aikuisessa aiheuttaa.

Jos haluaa elämäänsä uusia eläviä olentoja itseään varten, voi ottaa koiran. Jos taas haluaa lapsen, pitää sietää se oma rooli kaiken kuran vastaanottajana, joka selittää lapselle maailmaa ja lasta itseään. Vaikka se olisikin raskasta. Itse sitä on kuitenkin lapsensa tänne tehnyt.

En ymmärrä, miten lähtökohtana voi olla, ettei lapselle sallita huonoa käytöstä, mutta samaan aikaan vanhemman kuitenkin kuuluu sietää roolia kuran vastaanottajana? Perinteisesti "ei sallita" kun on tarkoittanut sitä, että kielletystä toiminnasta ihan oikeasti tehdään loppu, eikä vaan tyydytä toistelemaan, että se ja se on kiellettyä.