Se lapsi, joka ei puutu kiusaamiseen on itsekin kiusaaja

[vierailija]

Mitä ajatuksia otsikko herättää teissä arvon ihmiset?

Itselleni tulee mieleen vastuu toisista ihmisistä itsensä lisäksi.
Mielestäni on itsekkyyttä, jos jo kotona opitaan, ettei tarvitse kantaa huolta toisista ihmisistä.
Kotona pitäisi jokaisen oppia se, miltä toisesta tuntuu, kun tehdään/sanotaan jotakin ja vielä oppia ottamaan se käytännössä huomioon.
Myös kotona pitäisi oppia se, että tekee toiselle juuri niinkuin haluaa itselleen tehtävän.

 

[vierailija]

Olen eri mieltä. Olen itsekin ollut kiusattu, ja minusta asia oli aikanaan täysin selvä; on ne jotka kiusaa ja ne jotka eivät kiusaa. Olen aina ymmärtänyt, että muitakin pelotti ja hirvitti joutua kiusatuksi ja olen iloinen heidän puolestaan, että eivät joutuneet. Minusta oli oikein että he suojasivat itseään eivätkä joutuneet kiusatuiksi. Minun oloani ei olisi helpottanut vaikka kiusattuja olisi ollut enemmänkin. Minun kouluni kiusaajat siis olivat täysin häiriintyneitä ihmisiä joista suurin osa lähti linnaan 18-vuotispäivänsä jälkeen ihmisiin ja omaisiin kohdistuneista rikoksista.

Lapselta ei voi vaatia, että puuttuu kiusaamiseen. Opettajalle siitä voi toki kertoa. Ennen siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, tiedä sitten onko nykyään. Sitä voi vaatia, että on itse reilu kiusatulle. Ei tarvitse olla ystävä, mutta kohdella normaalisiti. Näin kiusaamisesta ei tule kollektiivista ilmiötä, jota sitten on taas vaikeampi muuttaa.

 

[vierailija]

Olen eri mieltä. Olen itsekin ollut kiusattu, ja minusta asia oli aikanaan täysin selvä; on ne jotka kiusaa ja ne jotka eivät kiusaa. Olen aina ymmärtänyt, että muitakin pelotti ja hirvitti joutua kiusatuksi ja olen iloinen heidän puolestaan, että eivät joutuneet. Minusta oli oikein että he suojasivat itseään eivätkä joutuneet kiusatuiksi. Minun oloani ei olisi helpottanut vaikka kiusattuja olisi ollut enemmänkin. Minun kouluni kiusaajat siis olivat täysin häiriintyneitä ihmisiä joista suurin osa lähti linnaan 18-vuotispäivänsä jälkeen ihmisiin ja omaisiin kohdistuneista rikoksista.

Lapselta ei voi vaatia, että puuttuu kiusaamiseen. Opettajalle siitä voi toki kertoa. Ennen siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, tiedä sitten onko nykyään. Sitä voi vaatia, että on itse reilu kiusatulle. Ei tarvitse olla ystävä, mutta kohdella normaalisiti. Näin kiusaamisesta ei tule kollektiivista ilmiötä, jota sitten on taas vaikeampi muuttaa.

Eli kuitenkin olet samaa mieltä, koska lapsi joka kertoo opelle nähtyään kiusaamista tapahtuvan, puuttuu siihen.
Eikö ole kamala ajatus, että jokaisella lapsella tulee olla oikeus kokea itsensä tasavertaiseksi omassa koulussaan, omalla luokallaan?
Jännä, miten itse puolustelet omaa kiusatuksi tulemisen kokemustasi?

 

[vierailija]

Eli kuitenkin olet samaa mieltä, koska lapsi joka kertoo opelle nähtyään kiusaamista tapahtuvan, puuttuu siihen.
Eikö ole kamala ajatus, että jokaisella lapsella tulee olla oikeus kokea itsensä tasavertaiseksi omassa koulussaan, omalla luokallaan?
Jännä, miten itse puolustelet omaa kiusatuksi tulemisen kokemustasi?

En puolustele, vaan ymmärrän. En kokenut koskaan olevani täydellinen uhri, ja olen keskustellut siitä meidän kouluarjesta aikuisena muiden luokkalaisteni kanssa. Oli silmiä avartavaa kuulla ne heidän kokemuksensa. Minusta on kovin raakaa pistää pienelle lapselle se taakka, että jos hän ei nyt osaa toimia jossain tilaneessa, hänkin olisi väärintekijä. Ei ole. Ylipäänsä tuollainen asenne kertoo siitä, että lapset ovat liian yksin, liian eriytyneessä ja suljetussa maailmassa, jos meidän täytyy ladata lapsen vastuulle noin isoja asioita ryhmädynamiikasta. Koska ne asiat olisivat nimenomaan aikuisten ihmisten vastuulla selvittää ja ennatlaehkäistä. Minun kouluni kiusaamisasiat tapahtuivat nimenomaan aikuisten hampaattomuuden, laiskuuden ja osaamattomuuden vuoksi, eivät ensisijaisesti sen vuoksi mitä lapsen keskenään tekivät.

 

[Coffee Break]

Minun kouluni kiusaajat siis olivat täysin häiriintyneitä ihmisiä joista suurin osa lähti linnaan 18-vuotispäivänsä jälkeen ihmisiin ja omaisiin kohdistuneista rikoksista.

Sama täällä. Yläasteella varsinkin osattiin kiertää kaukaa nämä tyypit. Niistä näkyi kilometrien päähän ettei kaikki ole kunnossa.

 

[vierailija]

En puolustele, vaan ymmärrän. En kokenut koskaan olevani täydellinen uhri, ja olen keskustellut siitä meidän kouluarjesta aikuisena muiden luokkalaisteni kanssa. Oli silmiä avartavaa kuulla ne heidän kokemuksensa. Minusta on kovin raakaa pistää pienelle lapselle se taakka, että jos hän ei nyt osaa toimia jossain tilaneessa, hänkin olisi väärintekijä. Ei ole. Ylipäänsä tuollainen asenne kertoo siitä, että lapset ovat liian yksin, liian eriytyneessä ja suljetussa maailmassa, jos meidän täytyy ladata lapsen vastuulle noin isoja asioita ryhmädynamiikasta. Koska ne asiat olisivat nimenomaan aikuisten ihmisten vastuulla selvittää ja ennatlaehkäistä. Minun kouluni kiusaamisasiat tapahtuivat nimenomaan aikuisten hampaattomuuden, laiskuuden ja osaamattomuuden vuoksi, eivät ensisijaisesti sen vuoksi mitä lapsen keskenään tekivät.

Nykypäivän aikuiset tuntuvat kaikki ajattelevan noinpäin. Eli ei voi tehdä mitään.
Muutos tapahtuu tässäkin asiassa hitaasti ja lasten kautta.
Mikään ei muutu, ellei aasioihin jollakin tavalla herätä ja jos lapset oppivat pienestä pitäen pitämään toisistaan huolta, oppivat toimimaan niin, kuin toivovat itseään kohdeltavan, olisi heidän aikuiselämänsä toisenlaista ja myös työpaikkakiusaaminen jäisi vähän kerrallaan pois.

Nykyisin aikuiset eivät ymmärrä itsekään, mitä kiusaaminen on. Sitten ihmetellään ja voivotellaan muttei ymmärretä asioiden ydintä.
Edelleen aikuiset hyväksyvät kiusaamisen ja kokevat etteivät kykene puuttumaan siihen. Kaikkiin asioihin voi vaukuttaa ja muutokset lähtevät aina ensin omasta itsestä ja omasta esimerkistä,

 

[Asiankannattaja]

Kun mä olin lapsi niin mä olin lapsi.
Vaikka näin kiusaamista päivittäin niin lapsena ei ollut mitään mahdollisuutta siihen puuttua.

Nyt aikuisena mä pystyisin siihen puuttumaan, mutta aikuisena mä en näe maailmaa lapsen silmin, eivätkä lapset mulle kerro asioista joihin mun pitäisi puuttua.

 

[vierailija]

Kun mä olin lapsi niin mä olin lapsi.
Vaikka näin kiusaamista päivittäin niin lapsena ei ollut mitään mahdollisuutta siihen puuttua.

Nyt aikuisena mä pystyisin siihen puuttumaan, mutta aikuisena mä en näe maailmaa lapsen silmin, eivätkä lapset mulle kerro asioista joihin mun pitäisi puuttua.

Et viitsi sitten koskaan keskustella näistä asioista lasten kanssa?

 

[vierailija]

Hei aloittaja. Kiusaamisesta toipuminen on prosessi. Siinä on vaihe, jolloin tuntee kollektiivista vihaa ja katkeruutta lähes kaikkia kohtaan joita ei olla kiusattu. Sitä näkee silloin pahuutta ja välinpitämättömyyttä sielläkin missä sitä ei ole, vähän kuin tulittaa sokkona kaikkea, koska se oma kokemus on niin kipeä ja sitä on niin vaikea jäsentää ja käsitellä.
Se on tärkeä vaihe mutta siitä pitää päästä yli. Ihan oman itsensä tähden.

 

[vierailija]

Jos se on aktiivinen valinta olla puuttumatta, se on kiusaamista. Jos se on keinottomuutta tai ymmärryksen tai rohkeuden puutetta niin ei se silloin ole kiusaamista. Jos ajatellaan vaikka 2-vuotiaita, jos ei sivustaseuraaja reagoi siihen että A tuuppaa B:tä niin ei kukaan pidä sitä kiusaamisena. Jos taas 12-vuotias kääntää tietoisesti katseensa pois tai naureskelee vieressä joka kerta kun näkee ikätovereilla vastaavan tilanteen, vaikka olisi hyvä puheyhteys vanhempiin ja opettajiin eikä puhumista estä pelko, se on kiusaamista. Mutta siihen väliin jää tosi paljon rajatapauksia.

 

[viisikymppinen isoäiti]

Ei lole, toimii kuten me aikuisetkin, eli pyritään sotkeentumasta kiusaamis/pahoinpitely tapauksiin suojellakseen itseään

 

[vierailija]

Ei toidrlta lapselta - paino sanalle LAPSI - voi olettaa niitä taitoja joilla kiusaamiseen puuttua. Tonttuko ap olet? Tietenkin hienoa jos lapsi kertoo aikuiselle, siihen toki pitää kannustaa. Mutta varsinkin pienimmät koululaiset elää vielä hyvin subjektiivista elämää, siinä ei osata ehkä edes erotella kiusaamista kiusaamiseksi.

Eli emme nyt siirrä koulukiusaamisen puuttumisvastuuta lapsille. Jookos.

 

[vierailija]

Kyllä lapsille pitää opettaa, mikä on kiusaamista ja mikä ei.
Mikä on tahatonta ja mikä ei.
Asiasta pitää keskustella jo pienenä lapsen kanssa, että lapsi oppii ymmärtämään ja näkemään.
Kivakoulu tukee juuri tuota, että vastuu kiusaamisen loppumisesta on lapsilla itsellään myös aikuisten rinnalla.
Lapsille pitää jo pienestä opettaa, miltä tuntuu toisesta
ja että tekee toisille lapsille juuri niinkuin haluaa itselleen tehtävän/kohdeltavan.

Mutta, jos aikuisetkaan eivät ole oppineet, on myös heidän aika alkaa oppimaan tuota. Kotoa kaikki lähtee viimekädestä, ne mallit myös miten lapsi suhtautuu kiusaamiseen tai miten kohtelee toisia.
Kotoa opitaan myös se taito, miltä toisesta tuntuu, niin hyvät kuin pahatkin asiat. Vai onko nykykasvattajat unohtaneet tämän yksinkertaisen asian?