V
vierailija
Vieras
En oikein tiedä mistä alottaisin. Olen 25v mies ja minulla oli melko vaikea lapsuus johon liittyi perheväkivaltaa.
Elän käytännössä ihan normaalia elämää mutta sisäinen maailmani on kaukana normaalista.
Minulla on todettu aspergerin oireyhtmä sekä ahdistuneisuushäiriö..
Mutta olen varma, että jtn muutakin ongelmaa on..
Nimittäin mulla on lapsesta saakka ollut vilkas mielikuvitus ja olen uponnut aina omaan maailmaani.
Lapsena saatoin elää käytännössä kokoajan sielä.
Silloinkin halusin olla aikuinen.. saatoin leikkiä mielessäni olevani jokin esim tuntemani aikuinen henkilö (eli ei mikään keksitty) leikin olevani se ja siihen liittyi runsaasti pohdiskelua. Saatoin viettää koko päivän omissa maailmoissani ja kuvittelin että mitä kaikkea "hienoa" ja kiinnostavaa henkilö touhusi.
Usein myös rinnastin tämän oikeisiin tekemisiin. Jos olin uimassa niin saatoin kuvitella olevani tuo henkilö ja hän oli uimassa enkä minä) todella vaikea selittää tätä.
Mulla saatto olla näitä sivupersoonia kymmeniä (joita matkin ja leikin) ja saatoin yhtäkkiä kyllästyä yhteen ja sekunnissa vaihtaa toiseen..
Jonkun verran näissä ehkä saattoi tapahtuu jonkinlaista trauman käsittelyä mutta päääsääntöisesti tuo oli minulle vain hauskan pitoa ja ajankulua..
Aikuistuessani nuo jäivät osittain pois tai muuttivat muotoaan.
Nykyään mulla on usein vain yksi tämmöinen henkilö kerralla jota ihailen jne..
En syvenny siihen samalla tavoin. Se saattaa jonkin verran olla mukana arjessa ja saatan esimerkisi muuttaa tyyliäni hieman samanlaiseen..
Usein kuitenkaan minun ei hirveästi tarvitse muuttua koska usein tämän ihailun kohteeksi on valikoitunut melko samanlainen henkilö kuin minä ja useinmiten samaistun häneen ja meissä on paljon yhteistä.
Kuitenkin samalla myös ihailen häntä ja saatan esimerkiksi koittaa selviytyä vaikeista tilanteista samoin kuin hän jne..
Olen miettinyt, että mistä tässä on kysmys.
Tiedän, että normaaliahan tämä ei ole.
Olen ihan normaaliälyinen ja itsenäinen aikuinen ja pärjään kyllä arjessa.
Käyn myös terapiassa juttelemassa mutta tästä ole ikinä puhunut kelleen kasvotusten. Syy on varmasti se, että miten hullulta tämä vaikuttaa.
Jotenkin koen itseni niin tylsäksi ja arvottomaksi omani itsenäni ja jollain tavalla pidän itseni henkisesti kasassa kun matkin jotain muuta.
Mitä mieltä olette?
Elän käytännössä ihan normaalia elämää mutta sisäinen maailmani on kaukana normaalista.
Minulla on todettu aspergerin oireyhtmä sekä ahdistuneisuushäiriö..
Mutta olen varma, että jtn muutakin ongelmaa on..
Nimittäin mulla on lapsesta saakka ollut vilkas mielikuvitus ja olen uponnut aina omaan maailmaani.
Lapsena saatoin elää käytännössä kokoajan sielä.
Silloinkin halusin olla aikuinen.. saatoin leikkiä mielessäni olevani jokin esim tuntemani aikuinen henkilö (eli ei mikään keksitty) leikin olevani se ja siihen liittyi runsaasti pohdiskelua. Saatoin viettää koko päivän omissa maailmoissani ja kuvittelin että mitä kaikkea "hienoa" ja kiinnostavaa henkilö touhusi.
Usein myös rinnastin tämän oikeisiin tekemisiin. Jos olin uimassa niin saatoin kuvitella olevani tuo henkilö ja hän oli uimassa enkä minä) todella vaikea selittää tätä.
Mulla saatto olla näitä sivupersoonia kymmeniä (joita matkin ja leikin) ja saatoin yhtäkkiä kyllästyä yhteen ja sekunnissa vaihtaa toiseen..
Jonkun verran näissä ehkä saattoi tapahtuu jonkinlaista trauman käsittelyä mutta päääsääntöisesti tuo oli minulle vain hauskan pitoa ja ajankulua..
Aikuistuessani nuo jäivät osittain pois tai muuttivat muotoaan.
Nykyään mulla on usein vain yksi tämmöinen henkilö kerralla jota ihailen jne..
En syvenny siihen samalla tavoin. Se saattaa jonkin verran olla mukana arjessa ja saatan esimerkisi muuttaa tyyliäni hieman samanlaiseen..
Usein kuitenkaan minun ei hirveästi tarvitse muuttua koska usein tämän ihailun kohteeksi on valikoitunut melko samanlainen henkilö kuin minä ja useinmiten samaistun häneen ja meissä on paljon yhteistä.
Kuitenkin samalla myös ihailen häntä ja saatan esimerkiksi koittaa selviytyä vaikeista tilanteista samoin kuin hän jne..
Olen miettinyt, että mistä tässä on kysmys.
Tiedän, että normaaliahan tämä ei ole.
Olen ihan normaaliälyinen ja itsenäinen aikuinen ja pärjään kyllä arjessa.
Käyn myös terapiassa juttelemassa mutta tästä ole ikinä puhunut kelleen kasvotusten. Syy on varmasti se, että miten hullulta tämä vaikuttaa.
Jotenkin koen itseni niin tylsäksi ja arvottomaksi omani itsenäni ja jollain tavalla pidän itseni henkisesti kasassa kun matkin jotain muuta.
Mitä mieltä olette?
