M
Miuske
Vieras
Olemme yli kolmikymppinen pariskunta, seurustelleet 4 vuotta ja asumme avoliitossa. Suhde sujuu ihan hyvin, mutta itse haluaisin muuttaa takaisin kotikaupunkiini. Olen haaveillut muutosta jo 10 vuotta, ja kun uuden työpaikan haku on edessä, olisi hyvä tilaisuuskin. Mies taas ei halua muuttaa, minkä ymmärränkin hyvin. Hänellä on täällä sukulaiset, kaverit ja työ.
Silti vetää katkeraksi, koska itsekin haluaisin asua sukulaisiani lähellä. Toki vierailen kotikaupungissani toisinaan, mutta 500km matka rajoittaa. Kaverini ovat pikkuhiljaa muuttaneet töiden perässä pois täältä lähelle kotikaupunkiani, ja siellä olisi itsellenikin todella hyvä työmarkkinat, täällä taas alallani todella huonot. Eikä miehelläkään kummoiset, lähinnä tuurailee ja tunteja on vähän.
Tuntuu katkeralta että minä joudun olemaan erossa kavereistani, koska mies haluaa asua lähellä kavereitaan (joita näkee 1-2 kertaa kuukaudessa, on yksin viihtyvää tyyppiä), tai koska mies haluaa asua lähellä sukulaisiaan (joita näkee yhtä harvoin kuin kavereitaan), tai koska miehen työ on täällä (itselläni taas olisi mahdollisuus kunnon uraan toisessa kaupungissa ja miehelläkin parempi mahdollisuus löytää kokopäivätyö).
Tahtoisin mahdollisuuden kunnon uraan, tahtoisin tavata sukulaisiani, nähdä sukulaislasten kasvavan ja pitää huolta vanhoista sukulaisistani. Olisi ihanaa kun kaverit olisi lähellä, maksimissaan muutaman tunnin ajomatkan päässä!
En tiedä mitä tehdä. Loputon etäsuhdekaan ei ole vaihtoehto. Jatkuva ikävä kotikaupunkiin kuitenkin on.
Lapsia meillä ei ole, eikä mies ole avioliitostakaan kovin innostunut. Itselleni se olisi kovin tärkeä jo ihan käytännön asioiden takia, omaisuuden jakoa helpottamaan ja toki henkisistäkin syistä. Mies ei myöskään halua suunnitella elämää, miettiä aikaa perheen perustamiselle, asunnon ostamiselle jne. Tämäkin kaivertaa suhdetta. Ymmärrän toki kun mies sanoo että elämä on liian arveluttavaa jotta sitä voisi suunnitella, mutta kaipaisin edes jotain suuntaviivoja ja yhteisiä päämääriä.
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun ja olisi mukava kuulla jos tämä herätti jotakin ajatuksia. Aika umpikujassa tunnen olevani!
Silti vetää katkeraksi, koska itsekin haluaisin asua sukulaisiani lähellä. Toki vierailen kotikaupungissani toisinaan, mutta 500km matka rajoittaa. Kaverini ovat pikkuhiljaa muuttaneet töiden perässä pois täältä lähelle kotikaupunkiani, ja siellä olisi itsellenikin todella hyvä työmarkkinat, täällä taas alallani todella huonot. Eikä miehelläkään kummoiset, lähinnä tuurailee ja tunteja on vähän.
Tuntuu katkeralta että minä joudun olemaan erossa kavereistani, koska mies haluaa asua lähellä kavereitaan (joita näkee 1-2 kertaa kuukaudessa, on yksin viihtyvää tyyppiä), tai koska mies haluaa asua lähellä sukulaisiaan (joita näkee yhtä harvoin kuin kavereitaan), tai koska miehen työ on täällä (itselläni taas olisi mahdollisuus kunnon uraan toisessa kaupungissa ja miehelläkin parempi mahdollisuus löytää kokopäivätyö).
Tahtoisin mahdollisuuden kunnon uraan, tahtoisin tavata sukulaisiani, nähdä sukulaislasten kasvavan ja pitää huolta vanhoista sukulaisistani. Olisi ihanaa kun kaverit olisi lähellä, maksimissaan muutaman tunnin ajomatkan päässä!
En tiedä mitä tehdä. Loputon etäsuhdekaan ei ole vaihtoehto. Jatkuva ikävä kotikaupunkiin kuitenkin on.
Lapsia meillä ei ole, eikä mies ole avioliitostakaan kovin innostunut. Itselleni se olisi kovin tärkeä jo ihan käytännön asioiden takia, omaisuuden jakoa helpottamaan ja toki henkisistäkin syistä. Mies ei myöskään halua suunnitella elämää, miettiä aikaa perheen perustamiselle, asunnon ostamiselle jne. Tämäkin kaivertaa suhdetta. Ymmärrän toki kun mies sanoo että elämä on liian arveluttavaa jotta sitä voisi suunnitella, mutta kaipaisin edes jotain suuntaviivoja ja yhteisiä päämääriä.
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun ja olisi mukava kuulla jos tämä herätti jotakin ajatuksia. Aika umpikujassa tunnen olevani!