S
Stinde
Vieras
Heips..
Tuntuu että olen niin hukassa. Eilen jo päätin, että nyt tämä loppuu. Miksi kuitenkin aamun tullessa en uskalla asialle mitään tehdä?
Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 5.5vuotta ja yhteensä yhdessäoloa on jo 7 vuotta. Suhde on ollut aika raastava alusta asti. Kun molemmat olemme aika omapäisiä luonteeltamme. Ihastuihinkin siihen miehessäni, että kerrankin löysin jotain vastinetta itselleni.
Seurusteluaika oli yhtä soutamista ja huopaamista. Välillä oltiin ja välillä ei. Pettämisiä ymym. Olimme kuitenkin myös nuoria, olen ollut naimisiin mennessä 18,5-vuotias.
Mieheni ei koskaan oikein ole sanonut juuta eikä jaata asioihin. Riitelyiden yhteydessä, koskaan ei ole pyytänyt itse anteeksi. Mykkäkoulua on ensin aikansa (tilanteesta riippuen päivistä kuukausiin, tällä hetkellä takana kohta kaksi kuukautta mykkäkoulua), sitten en enää jaksa ja sovimme, pyytelen anteeksi käytöstäni, jonka jälkeen hänkin saattaa joskus sanan mainita.
Mieheni ei puhu. Mistään. Minun kanssani. Ei pyytele anteeksi käytöstään, ei suunnittele tulevaa ym.
Hän on seurusteluaikana ÄÄRIMMÄISEN mustasukkainen. Jouduin kertomaan hänelle kaiken kellontarkkuudella, hän tuli joka ilta meidän kotiimme yöksi, jotta en lähtisi mihinkään, haisteli pikkuhousujani, käski minun näyttää niitä, käski minun antaa puhelimeni, huoritteli humalassa..
Itse meni kuin viimeistä päivää, saattoi olla yhtäkkiä työreissulta lähtenyt laivalle ja VAIN NUKKUNUT jonkun naisen hytissä.. Ja MINÄ sulatin kaiken. Koska en uskaltanut sanoa vastaan.
Syy on tämä. Ensimmäisen kerran, kun hän jätti minut, hänellä oli ollut viikon jo toinen työreissullaan. Halusi kuulemma elää nuoruuttaan. Olin aivan äimänkäkenä ja menin niin shokkiin, tuli aivan puuntakaa. Olin hänen pikkuveljensä kanssa erittäin hyvissä väleissä, juttelimme kaiken kavereina. Soitin hänelle, itkin elämääni ym.ym. No asia johti toiseen ja kävi miten kävi. Olin kyllä jo vuosia aikaisemmin hänen kanssaan pelannut jotain.
Sitten yhtäkkiä mieheni laittoi taas viestiä ja halusi jatkaa. Rakastin häntä edelleen, ajattelin, etten koskaan kerro hänelle mitä tapahtui. Mutta en pystynyt jatkamaan suhdetta, jos en olisi rehellinen, joten kerroin. Tästä se riemu sitten alkoi.
Tätä tapahtumaa ennen olimme seurustelleet noin kuukauden.
Eli siis syytin/syytän itseäni tilanteesta. Tämä asia on se viimeinen niitti, minkä hän edelleen heittää.. Olen syyllinen meidän huonoon elämään, koska tein tällaisen asian. Hän aina sanoi, ettei koskaan pysty antamaan asiaa anteeksi, mutten halunnut uskoa siihen.
Tämänhetkinen tilanne sitten on se, että meillä on viisi pientä lasta (vanhin täyttää helmikuussa 6 vuotta). Välillä hänellä alkoholin käyttö karkaa, olemme sopineet, että yhdessä lähdetään jos lähdetään. Hän yhden kerran siihen pystyi, muuten lähtee muka salaan. Kittaa tässä itsekseen juomista ja minun mennessä nukkumaan, lähtee pihalle, tulee viiden aikaan kotiin.
Saattaa tosiaan olla vaikka vuoden ottamatta tippaakaan. Mutta ikinä ei anteeksi pyytele käytöstään. Nyt saimme muutaman sanan vaihdettua ja kolme päivää sujui suht. ok. Mutta itse en pysty asiaa unohtamaan tuosta vain, kun hän on kaksi kuukautta kohdellut minua inhottavasti. Olen niin monta unetonta yötä viettänyt. Yritän parhaani, mutta ahdistaa välillä. Sitten hän yhtäkkiä suuttui jostain. Ehkä siitä, että aloin nukkumaan, eikä kiinnostanut rueta hommiin. En tiedä.
Päivä tuosta, oli taas aivan normaali. Mutta en minä pysty! Kun mistään ei pitäisi puhua mitään, pitäisi vaan elää elämää ja jatkaa..
Ehkä olen itse tilanteeseen syyllinen, itsetunnon rippeitä ei paljoa ole. Pariterapiassa muutama vuosi sitten koitettiin käydä, mutta siellä itkettiin vain minun tekemää kohtalokasta virhettä.
Olenko minä edes minkään arvoinen enää?
Tuntuu että olen niin hukassa. Eilen jo päätin, että nyt tämä loppuu. Miksi kuitenkin aamun tullessa en uskalla asialle mitään tehdä?
Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 5.5vuotta ja yhteensä yhdessäoloa on jo 7 vuotta. Suhde on ollut aika raastava alusta asti. Kun molemmat olemme aika omapäisiä luonteeltamme. Ihastuihinkin siihen miehessäni, että kerrankin löysin jotain vastinetta itselleni.
Seurusteluaika oli yhtä soutamista ja huopaamista. Välillä oltiin ja välillä ei. Pettämisiä ymym. Olimme kuitenkin myös nuoria, olen ollut naimisiin mennessä 18,5-vuotias.
Mieheni ei koskaan oikein ole sanonut juuta eikä jaata asioihin. Riitelyiden yhteydessä, koskaan ei ole pyytänyt itse anteeksi. Mykkäkoulua on ensin aikansa (tilanteesta riippuen päivistä kuukausiin, tällä hetkellä takana kohta kaksi kuukautta mykkäkoulua), sitten en enää jaksa ja sovimme, pyytelen anteeksi käytöstäni, jonka jälkeen hänkin saattaa joskus sanan mainita.
Mieheni ei puhu. Mistään. Minun kanssani. Ei pyytele anteeksi käytöstään, ei suunnittele tulevaa ym.
Hän on seurusteluaikana ÄÄRIMMÄISEN mustasukkainen. Jouduin kertomaan hänelle kaiken kellontarkkuudella, hän tuli joka ilta meidän kotiimme yöksi, jotta en lähtisi mihinkään, haisteli pikkuhousujani, käski minun näyttää niitä, käski minun antaa puhelimeni, huoritteli humalassa..
Itse meni kuin viimeistä päivää, saattoi olla yhtäkkiä työreissulta lähtenyt laivalle ja VAIN NUKKUNUT jonkun naisen hytissä.. Ja MINÄ sulatin kaiken. Koska en uskaltanut sanoa vastaan.
Syy on tämä. Ensimmäisen kerran, kun hän jätti minut, hänellä oli ollut viikon jo toinen työreissullaan. Halusi kuulemma elää nuoruuttaan. Olin aivan äimänkäkenä ja menin niin shokkiin, tuli aivan puuntakaa. Olin hänen pikkuveljensä kanssa erittäin hyvissä väleissä, juttelimme kaiken kavereina. Soitin hänelle, itkin elämääni ym.ym. No asia johti toiseen ja kävi miten kävi. Olin kyllä jo vuosia aikaisemmin hänen kanssaan pelannut jotain.
Sitten yhtäkkiä mieheni laittoi taas viestiä ja halusi jatkaa. Rakastin häntä edelleen, ajattelin, etten koskaan kerro hänelle mitä tapahtui. Mutta en pystynyt jatkamaan suhdetta, jos en olisi rehellinen, joten kerroin. Tästä se riemu sitten alkoi.
Tätä tapahtumaa ennen olimme seurustelleet noin kuukauden.
Eli siis syytin/syytän itseäni tilanteesta. Tämä asia on se viimeinen niitti, minkä hän edelleen heittää.. Olen syyllinen meidän huonoon elämään, koska tein tällaisen asian. Hän aina sanoi, ettei koskaan pysty antamaan asiaa anteeksi, mutten halunnut uskoa siihen.
Tämänhetkinen tilanne sitten on se, että meillä on viisi pientä lasta (vanhin täyttää helmikuussa 6 vuotta). Välillä hänellä alkoholin käyttö karkaa, olemme sopineet, että yhdessä lähdetään jos lähdetään. Hän yhden kerran siihen pystyi, muuten lähtee muka salaan. Kittaa tässä itsekseen juomista ja minun mennessä nukkumaan, lähtee pihalle, tulee viiden aikaan kotiin.
Saattaa tosiaan olla vaikka vuoden ottamatta tippaakaan. Mutta ikinä ei anteeksi pyytele käytöstään. Nyt saimme muutaman sanan vaihdettua ja kolme päivää sujui suht. ok. Mutta itse en pysty asiaa unohtamaan tuosta vain, kun hän on kaksi kuukautta kohdellut minua inhottavasti. Olen niin monta unetonta yötä viettänyt. Yritän parhaani, mutta ahdistaa välillä. Sitten hän yhtäkkiä suuttui jostain. Ehkä siitä, että aloin nukkumaan, eikä kiinnostanut rueta hommiin. En tiedä.
Päivä tuosta, oli taas aivan normaali. Mutta en minä pysty! Kun mistään ei pitäisi puhua mitään, pitäisi vaan elää elämää ja jatkaa..
Ehkä olen itse tilanteeseen syyllinen, itsetunnon rippeitä ei paljoa ole. Pariterapiassa muutama vuosi sitten koitettiin käydä, mutta siellä itkettiin vain minun tekemää kohtalokasta virhettä.
Olenko minä edes minkään arvoinen enää?