Neuvostoliiton aikaan Suomella ei ollut mahdollisuutta liittyä Natoon. Suomi saattoi käytännössä vain olla rähmällään ja toivoa, että Neuvostoliitto ei hyökkäisi. Neuvostoliitto ei hyökännyt, koska kylmä sota ei muuttunut kuumaksi, ja toisaalta koska sen tiettynä ideologisena etuna oli näyttää, että sosialismi ja kapitalismi saattoivat elää rauhanomaista rinnakkaiseloa edes yhdellä sen rajoista.
Neuvostoliiton jälkeisenä aikana Suomi on pärjännyt ilman Natoa siksi koska 1990-luvun ja 2000-luvun alun aikana Venäjän armeija oli totaalisessa alennustilassa, eikä mahdollisuutta suunnitella mtään laajempaa hyökkäysoperaatiota länteen ollut. Jopa Tšetsenian kapinalliset nöyryyttivät Venäjän armeijaa Grožnissa.
2010-luvun uudistusohjelman jäljiltä Venäjän armeija alkaa nyt olla sellaisessa iskussa, että sitä on mahdollista käyttää isompiinkin hyökkäysoperaatioihin. Koska Venäjällä selkeästi on myös hyökkäyshaluja (ne ovat realisoituneet jo Ukrainassa ja Georgiassa, sotakassaa kerrytetään ja propaganda pyörii täysillä Venäjän tiedostusvälineissä), niin tilanne on Suomenkin osalta hyvin vahvasti kriisiytymään päin. Koska Suomi ei liittynyt Natoon hyvän sään aikana (johtuen YYA-painolastista), niin nyt eletään melkoi todennäköisesti viimeisiä aikoja, kun se vielä on mahdollista.
Natoon kuulumattomuus ei ole tuonut Suomelle erityisesti hyvää mainetta vaikka se toki Venäjässä (eli ainoassa potentiaalisessa hyökkääjässä) onkin luonnollisesti tuottanut tyytyväisyyttä. Muu Eurooppa lähinnä ihmettelee Suomen linjauksia. EU-kokouksissa suomalaisilla poliitikoilla on kova työ perustella Suomen turvallisuuspolitiikan logiikkaa, sikäli kun logiikasta edes voidaan puhua.
Sotilaallisesti iittoutumatonhan Suomi tosiaan ei ole, koska EU-sopimukset velvoittavat auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta toista jäsenmaata.
