6-v. sanoi, että ei pidä itsestään. Voi mitä voin tehdä!

[voi ei :(]

Olen kamalan surullinen ja toivoton. Ei ole pitkä aika siitä, kun tyttö vielä väitti olevansa maailman paras kaikessa.

Tänään tyttö alkoi puhua, että ei pidä itsestään. Haluaisi olla pienempi. Tyttö on eskarikavereitaan pidempi. Ei mikään lihava, mutta ei mikään tikkukaan. Tyttö haluaisi olla kuin siro kaverinsa, joka on aivan pikkuinen. Tytön mielestä kaikki on häntä parempia. Hän on huonoin ihan kaikessa. Koitin selittää, että kaikki on hyviä eri asioissa ja lapset oppii eri tahtiin. Kerroin miten hyvä hän on harrastuksessaan. Eikä kovin moni ole oppinut vielä lukemaankaan. Mutta kuulemma joku tyttö eskarissa lukee paremmin.

Oikeasti tyttö on ihan normaali 6-vuotias. Sanoisinko, että on todella hyvä puhumaan. Oikeasti hoksaa hyvin asioita ja keksii osuvaa sanottavaa joka tilanteeseen. Se monesti aikuisia naurattaa, ja lapsi nolostuu siitä, kun hänelle nauretaan. Olen yrittänyt selittää, että ei se ole ilkeää naurua. Vaan ihmiset tulevat niin iloiseksi siitä, kun hän osaa sanoa niin hienosti. Jos joskus kehun tyttöä, hän saattaa loukkaantua. Kerran kun tuttava kysyi kuulumisia ja kerroin lapsen harrastuksesta ja kuinka se on alkanut hienosti, lapsi sai raivarit. Ei saa kehua muille. Itse tulkitsin sen niin, että tyttö keräsi niistä kehuista paneita.

Olen itse ollut aivan täsmälleen samanlainen lapsi. Olen loukkaantunut, kun mun puheille on naurettu. Olen soittanut soittotunnilla tahalleen väärin, koska en kestänyt opettajan kehuja ja ettei hän tietäisi kuinka paljon harjoittelen.

Ehdin kasvaa aikuiseksi asti ajatellen, että olen aivan surkea nolla. Itse olen kävin terapiassa ja koen saaneeni siitä apua. En ole koskaan surkutellut itseäni lapselle ääneen, enkä enää edes ajattele niin. Yritämme miehen kanssa valaa uskoa lapseen, että hänestä voi tulla mitä vain. Hänestä voi tulla vaikka presidentti tai balleriina, jos uskoo itseensä ja tekee töitä haaveiden eteen.

Voi mitä meidän vanhempien pitäisi tehdä, ettei tyttö kasva ajatellen itseään huonoksi!? Tyttö on ainut lapsi. Itse muistan niin kipeästi, miltä tuntuu ajatella noin. Siltikään en tiedä, kuinka toimia.

 

["vieras"]

Minusta sellaisen kertominen lapselle, että voi tulla mitä vaan, on epärealistista ja haitallista. Pitää sanoa, että jokaisella on omat vahvuutensa ja jos ei jossakin ole hyvä, niin sitten keksii muuta.

 

[Ultramariini]

Tuonikäinen lapsi alkaa usein verrata itseään muihin ja myös muiden lasten osalta vertailluksi muihin ja se vie uskoa siltä lapsen ihanalta uskolta itseensä.Sanoin ihanalta uskolta itseensä, koska minusta on ihana nähdä sellaisia lapsia, jotka vielä uskovat olevansa kaikin tavoin ihania.:heart:
Mutta se usko horjuu ja aikuisen tehtävä ei kyllä olekaan antaa lapsen vaalia itsestään mitään kaikkivoipaisuuskuvitelmia, eikä sellaista alituisen parhauden ajattelua.Vaan pyrkiä lasta löytämään itsestänsä ne vahvat alueensa, ja tunnustaa ne alueet, joissa ei ole niin vahvoilla ja pyrkiä hyväksymään ne osana itseään.
Lasta, joka sanoo, ettei pidä itsestään-pitää mielestäni halata, ja taas halata. Ja kertoa, että häntä rakastetaan ja että hän on hieno, arvokas ja ainutlaatuinen sellaisena kuin on. Eikä hänen tarvitsisi vertailla itseään muihin. Ja puhua lapselle rehellisesti siitä, ettei kukaan voi olla hyvä tai paras kaikessa, eikä tarvitsekaan.
Ja ettei omia- niin vahvoja puoliaan - voi pyrkiä vahvistamaan ja joissain asioissa kilpailla itsensä kanssa. Mutta myös hyväksyä sen, ettei osaa kaikkea niin hyvin. Ja korostaa sitä, ettei saisi antaa toisten sanojen vaikuttaa itseensä liiaksi. Korostaa sitä, että lapsi on ihana ja rakas, ja sitäkin, että itsestään kannattaa oppia pitämään, niin elämä itsensä kanssa on mukavampaa.


Ja halauksia, ja lähellä oloa.

 

["aapee"]

No mun mielestä tuon ikäinen saa haaveilla vaikka kuuhun menemisestä. Meillä ainakin lähipiirissä tuppaa menemään niin, että lapsi kasvaessaan oppii ne omat vahvuutensa, joiden varaan ne haaveetkin rakentuu. Kieltämättä olen ihmetelly ihmisiä, jotka menee vaikka Idolsiin ilman mitään laulutaitoa. Tai siis luulevat olevansa tosi hyviä ja ovat surkeita. Mä en tunne sellaisia ihmisiä, joilla oikeasti olisi niin sokea piste omien taitojensa suhteen. En tietenkään kannusta kehoittamaan täysin laulutaidotonta haaveilemaan laulajan urasta. Se mulla on tarkoituksena, että lapsi oppisi tunnistamaan ne ominaisuutensa.

Liian paljon on kuitenkin sellaista ajattelua, että ei uskalleta edes yrittää, että olisi jotenkin väärin vaikka ajatella, että voisi tulla presidentiksi. Tarja Halonenkin oli muuten jo koululaisena sanonut, että hänestä tulee presidentti. Kyllä sellaisen asian voi jo lapsena uskaltaa ajatella ja sanoa, vaikka se ei toteutuisikaan.

Totta kai jonkun 15-vuotiaan voi olla vakea lähteä balleriinaksi, jos ei ole ikinä sitä harrastanut tai sääret on väärät. Mutta kyllä sitäkin voisi tehdä muualla kuin oopperan baletissa. Ja ammattimuusikoistakin niin klassisen kuin popmusiikin alalla on jotkut lähteneet ammattilaiseksi vasta aikuisena.

Äh, en tiedä selvensikö tämä ajatusta yhtään. Tiedän kyllä nro 2 mitä tarkoitit.

 

["vieras"]

Minä olin samanlainen lapsena. Mutta minun tapauksessani syytä ei tarvitse etsiä kaukaa. Minua kiusattiin koulussa (tai oikeastaan alkoi jo esikoulussa), minkä lisäksi en koskaan kotona saanut kannustusta. Päinvastoin, monet kerrat minulle kotonakin sanottiin, että ei sinusta mitään tule. Minulla kesti todella kauan alkaa uskomaan itseeni. Olen nyt hieman yli 30-vuotias ja vasta nyt olen alkanut uskoa itseeni sen verran, että olen uskaltanut kokeilla omia taitojani esim. työelämässä. Se mitä eniten olisin kaivannut lapsuudessani, että edes joku olisi säännöllisesti kannustanut jossain. En kaivannut sellaista, että "olet hyvä kaikessa", mutta vaikkapa, että olet hyvä piirtämään (olinkin, mutta lopetin taiteen teininä kannustuksen puutteen vuoksi, koska en uskonut itseeni ja nyt harmittaa, että en jatkanut).

Muistan yhden kerran kun opettaja kehui minua koulussa. Minua nolostutti silloin, mutta toisaalta tunsin kyllä myös ylpeyttä ja olin salaa onnellinen. Lapsesi ei ehkä näytä aina sitä ulospäin, mutta uskon, että kannustus kyllä vaikuttaa lapsen minä-kuvaan. Tiedätkö kiusataanko lasta esikoulussa? Kannattaa yrittää selvittää. Minä en uskaltanut sanoa kenellekään kiusaamisesta mitään kolmeen vuoteen, koska ajattelin, että se on minun vikani tai että minulle ollaan vihaisia.

 

["aapee"]

Kiitos Ultramariini. Tehokuuri halauksia tekee hyvää itse kullekin tähän väliin.

Sitä olen yrittänyt kertoa, miten hienoja juttuja tyttö osaa. Eikä kukaan voi olla hyvä kaikessa, eikä ole mikään tavoite olla eskarin paras.

Se hieman huolettaa, kun tuo kehuminen tuntuu lapsesta enemmän pahalta kuin hyvältä. En kehu mitenkään ylenpalttisesti, enkä tuon yhden raivarin jälkeen ole lapsen kuulleen pahemmin puhunut hänen jutuistaan muille.

Itse olen ollut aikamoinen perfektionisti. Terapeuttini pari vuotta sitten sanoi, että ainoana lapsena tyttö ottaa mallia minusta ja kuvittelee, että hänen pitäisi pystyä samaan. Siispä olen kertonut myös niistä asioista, missä minä en ole hyvä. Ja tietty kertonut, että ei kukaan lapsi voi osata asioita niin kuin aikuinen.

Hätäännyn tästä ehkä näin kovasti, koska en halua, että mun lapseni joutuu parikymppisenä terapeutin pakeille luullen olevansa surkimus.

 

[Ultramariini]

Oletko jutellut eskarin henkilökunnan kanssa asiasta?

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";25508843]Minä olin samanlainen lapsena. Mutta minun tapauksessani syytä ei tarvitse etsiä kaukaa. Minua kiusattiin koulussa (tai oikeastaan alkoi jo esikoulussa), minkä lisäksi en koskaan kotona saanut kannustusta. Päinvastoin, monet kerrat minulle kotonakin sanottiin, että ei sinusta mitään tule. Minulla kesti todella kauan alkaa uskomaan itseeni. Olen nyt hieman yli 30-vuotias ja vasta nyt olen alkanut uskoa itseeni sen verran, että olen uskaltanut kokeilla omia taitojani esim. työelämässä. Se mitä eniten olisin kaivannut lapsuudessani, että edes joku olisi säännöllisesti kannustanut jossain. En kaivannut sellaista, että "olet hyvä kaikessa", mutta vaikkapa, että olet hyvä piirtämään (olinkin, mutta lopetin taiteen teininä kannustuksen puutteen vuoksi, koska en uskonut itseeni ja nyt harmittaa, että en jatkanut).

Muistan yhden kerran kun opettaja kehui minua koulussa. Minua nolostutti silloin, mutta toisaalta tunsin kyllä myös ylpeyttä ja olin salaa onnellinen. Lapsesi ei ehkä näytä aina sitä ulospäin, mutta uskon, että kannustus kyllä vaikuttaa lapsen minä-kuvaan. Tiedätkö kiusataanko lasta esikoulussa? Kannattaa yrittää selvittää. Minä en uskaltanut sanoa kenellekään kiusaamisesta mitään kolmeen vuoteen, koska ajattelin, että se on minun vikani tai että minulle ollaan vihaisia.[/QUOTE]

Kiitos viestistä! Tunnistan ajatuksesi.

Kyselin vähän kiusaamisesta, mutta ei sanonut mitään. Sen tiedän, että välillä kuulemma pojat kiusaa tyttöjä ja tytöillä on keskenään aina välillä kahnausta, mutta ei mitään henkilökohtaista. Vasussa kerrottiin, että tyttö on pidetty kavereiden keskuudessa ja tulee hyvin kaikkien kanssa toimeen. Täytyy pitää tuntosarvet herkkinä sen suhteen. Itseäni ei koskaan juurikaan kiusattu, olen ennemminkin ollut näkymätön enkä uskaltanut mennä muiden mukaan, koska eivät ne minua kuitenkaan olisi mukaan halunneet.

Meillä menee suvussa sellainen itsensä vähättelyn mentaliteetti. Osa mollaa itseään ja osa toisia. Itse olen hoitamatonta masennusta sairastaneen yksinhuoltajan lapsi. Haaveammattini ym. on mollattu niin, että ei se kuitenkaan onnistu, ei sillä kuitenkaan itseään elätä, se on kuitenkin liian vaikeaa... Vasta nyt aikuisena olen oppinut sulkemaan korvani, jos äidillä on joku mielipide tulevaisuudensuunnitelmistani... Hän ei itse tunnu ymmärtävän mitä sanoo.

Ei minulla siis ole mallia siitä kannustavasta vanhemmuudesta, jota niin kovasti yritän toteuttaa.

 

["äiti"]

Ensinnäkin, keskustele eskrin henkilökunnan kanssa. Siellä ehkä on lasten keskuudessa ollut jonkinlaista vertailua. Henkilökunta voi hienotunteisesti seurailla tilannetta ja keskeyttää vetailut tarvittaessa.

Ja sinä itse, relaa! Luot itse lapselle paineita puhumalla siitä, että hänestä voi tulla mitä vaan jne. Lapsesi kaipaa pyyteetöntä rakkautta. Halaa, halaa, halaa! Lakkaa kehumasta, lakkaa arvioimasta, lakkaa opettamasta. Anna aikaa ja leiki, hiero varpaita ja hartioita, ja halaa! Tehkää yhdessä kivoja asioita ilman että kommentoit, että olihan kivaa, olitpas mukava. Anna lapsen olla sellaisena kuin hän on.

 

[Ultramariini]

Muistahan, ettet ole liian ankara itseäsi kohtaan.:hug:

 

["Kifa"]

Täällä on jo tullut hyviä vastauksia. Eli anna paljon rakkautta ja läheisyyttä ja toista että lapsi on rakas ja tärkeä aina vaikkei olisikaan kaikessa paras. Kehu mutta älä liioittele - lapsi tajuaa kyllä jos kehutaan vain sen vuoksi että tulisi hyvä mieli vaikkei oikeasti suoritus niin hyvä olisikaan. Eli älä sano valheellisesti että ihan hyvä jos lapsi selvästi parempaankin pystyisi vaan anna neuvoja ja kannusta harjoittelemaan lisää jos lapsi asian kokee tärkeäksi. Ja ennen kaikkea, älä mollaa itseäsi lapsen kuullen äläkä anna muidenkaan sitä tehdä.

 

["aapee"]

[QUOTE="äiti";25509050]Ensinnäkin, keskustele eskrin henkilökunnan kanssa. Siellä ehkä on lasten keskuudessa ollut jonkinlaista vertailua. Henkilökunta voi hienotunteisesti seurailla tilannetta ja keskeyttää vetailut tarvittaessa.

Ja sinä itse, relaa! Luot itse lapselle paineita puhumalla siitä, että hänestä voi tulla mitä vaan jne. Lapsesi kaipaa pyyteetöntä rakkautta. Halaa, halaa, halaa! Lakkaa kehumasta, lakkaa arvioimasta, lakkaa opettamasta. Anna aikaa ja leiki, hiero varpaita ja hartioita, ja halaa! Tehkää yhdessä kivoja asioita ilman että kommentoit, että olihan kivaa, olitpas mukava. Anna lapsen olla sellaisena kuin hän on.[/QUOTE]

Olet varmasti oikeassa. En kuitenkaan mielestäni älyttömästi analysoi kaikkea tekemistä. Lapsi kuitenkin itse esimerkiksi kysyi, voisiko hänestä tulla presidentti. Silloin vastaan, että totta kai se on mahdollista. Todella paljon on kysellyt viime aikoina tuollaisia kysymyksiä, ja niihin aina vastaan.

Se on mulle vaikeaa päästä eroon siitä, että en arvioisi tekemisiä. Sekin menee meillä suvussa, että ihmisen arvo on siinä, mitä se tekee. Eheiden ja itsevarmojen ihmisten on varmaan helpompi kasvattaa eheitä ja itsevarmoja ihmisiä.

En minä tiedä, mitä minä olen tehnyt. Ehkä olemalla itse tällainen lapsi on imenyt minusta jotain. Muistan muuten, kuinka 3-vuotiaana lapsi suttasi piirustuksen, koska ei osannut piirtää ballerinan jalkaa oikein. Pikku perfektionisti siellä kasvaa. Ehkä mies on parempi "hoitamaan" tätä asiaa. Hän on ihan tasapainoiseksi ja itseään arvostavaksi kasvanut.

 

["aapee"]

Kiitos Kifa myös!

On välillä rankkaa, kun huomaa lapsessa oman itsensä. Ehkä taannun itsekin siksi pieneksi tytöksi, joka ei uskalla eikä usko itseensä. Mähän olen jo parantunut, mutta ehkä joku epäilyksen siemen vielä jossain sisällä asuu. Mä rauhoitun nyt kyllä ja oon lapsen kanssa ihan normaalisti.

Tämä ketju osoittaa taas sen, miksi aina toisinaan pidän niin paljon tästä palstasta. Kiitos!

 

["vieras"]

[QUOTE="aapee";25508983]

Ei minulla siis ole mallia siitä kannustavasta vanhemmuudesta, jota niin kovasti yritän toteuttaa.[/QUOTE]

Kuulosta tutulta! Ei ole minullakaan mallia kannustamisesta ollut, mutta olen yrittänyt tietoisesti oppia muuttamaan sitä, vaikka en tiedä olenko tehnyt sitä oikein. Ainakin tiedän, että olen päässyt vähättelymentaliteetista eroon. Meidän suvussa on myös joillakin samanlaista toisten mollaamista. En usko, että monikaan sitä itse huomaa, mutta sitä on hirveää seurata sivusta. Usein se on sellaista mikä näyttää ihan pieneltä aikuiselle, mutta ei ole lapselle, esim. jos lapsi kaataa mehua vahingossa, aletaan siitä huutamaan ja sanotaan lasta typerykseksi. Vahinko on vahinko, ei se huutaminen mitään hyvää tuo. Oma äitini ei koskaan ole mollannut, mutta isäni vähättelyyn, mikä vaihteli kaatuneensta mehusta huutamiseen unelmien murskaamiseen, hän ei osannut lapsuudessani puuttua, mutta on myöhemmin ymmärtänyt virheensä onneksi, vaikka eihän hän enää voi lapsuuttani muuttaa. Isäni ei tule koskaan huomaamaan omaa tapaansa vähätellä muita, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. En anna sen enää vaikuttaa itseeni. Hän on mitä on.

Haluan itse kuitenkin olla toisenlainen ympärilläni olevia lapsia kohtaan. Minulla ei ole omia lapsia, mutta olen joidenkin sukulaislasten kanssa paljon tekemisissä. Haluan osoittaa heille rakkautta ja kannustusta silloin kun se tuntuu sopivalta, koska haluan, että heillä on ainakin joku aikuinen elämässään joka kannustaa eikä koskaan hauku tai vähättele. Haluan, että kannustukseni tuntuu aidolta. Toisaalta en myöskään halua olla liian kaveri lapsille, vaan pitää jonkinlaista auktoriteettiä. Lapset, joiden kanssa olen paljon tekemisissä, tietävät, että on tiettyjä asioita, joita en voi hyväksyä, esim. sisarusten kiusaaminen tai lyöminen. Siitä seuraa jokin rangaistus jos he ovat hoidossani (esim. pleikkari pois), mutta ei koskaan huutoa ja haukkumista. Minusta tuntuisi pahalta huutaa lapsille kun muistan miltä se tuntui. Uskon muuten myös, että se antaa lisäpontta kannustukselle kun se tulee auktoriteetiltä eikä "kaverilta".

Nyt menin kyllä vähän off-topic, mutta toivottavasti lapsesi oppii taas pitämään itsestään! Huono itsetunto on kamala riesa ja hidaste elämässä.

 

["vieras"]

[QUOTE="aapee";25509148]
En minä tiedä, mitä minä olen tehnyt. Ehkä olemalla itse tällainen lapsi on imenyt minusta jotain. Muistan muuten, kuinka 3-vuotiaana lapsi suttasi piirustuksen, koska ei osannut piirtää ballerinan jalkaa oikein. Pikku perfektionisti siellä kasvaa. Ehkä mies on parempi "hoitamaan" tätä asiaa. Hän on ihan tasapainoiseksi ja itseään arvostavaksi kasvanut.[/QUOTE]

Tähän suttaamisjuttuun osaan antaa yhden vinkin, joka toimi. Siskontyttöni kerran piirsi jotain ja siitä ei tullut ihan sellainen kun hän halusi, ja lapsi alkoi itseä. Jotenkin osasin asettaa itseni hänen asemaansa tässä tilanteessa, ehkä koska itsekin pidin lapsena piirtämisestä. Niinpä sanoin hänelle, että ei se haittaa, vaikka siitä ei tullut ihan sellainen kun hän halusi, että harjoitus tekee mestarin. Kerroin, että ei saa heti luovuttaa jos menee pieleen. Lapsi oli itse sitä mieltä, että oli epäonnistunut, joten ajattelin, että jos sanon, että hieno se on, lapsi ei uskoisi, mutta kun sanoin, että ok, ei tullut ihan sellainen kun ajattelit, mutta sellaista sattuu hyvillekin piirtäjille, mutta yritä uudelleen. Lapsi lopetti itkemisen ja jatkoi piirtämistä. Toisinaan taas jos ko. lapsesta tuntuu, että hän on onnistunut piirrustuksessaan, olen sanonut, että tulipa hieno (ja tarkoittanutkin sitä, koska hän on tosi hyvä piirtämään!)

 

[kollega]

[QUOTE="aapee";25508895]Kiitos Ultramariini. Tehokuuri halauksia tekee hyvää itse kullekin tähän väliin.

Se hieman huolettaa, kun tuo kehuminen tuntuu lapsesta enemmän pahalta kuin hyvältä. En kehu mitenkään ylenpalttisesti, enkä tuon yhden raivarin jälkeen ole lapsen kuulleen pahemmin puhunut hänen jutuistaan muille.

Itse olen ollut aikamoinen perfektionisti. Terapeuttini pari vuotta sitten sanoi, että ainoana lapsena tyttö ottaa mallia minusta ja kuvittelee, että hänen pitäisi pystyä samaan. Siispä olen kertonut myös niistä asioista, missä minä en ole hyvä. Ja tietty kertonut, että ei kukaan lapsi voi osata asioita niin kuin aikuinen.

Hätäännyn tästä ehkä näin kovasti, koska en halua, että mun lapseni joutuu parikymppisenä terapeutin pakeille luullen olevansa surkimus.[/QUOTE]

Taidat olla hiukan perfektionisti myös kasvattamispuuhissa? Tiedän itsestäni, ja saan pidätellä itseäni aika usein.

Kehumisessa on ihan filosofisesti ajatellen sellainen puoli, että siinä asetaan toinen tarkkailun alle avoimesti. Asetelma on joka tapauksessa alistava riippumatta siitä, tuleeko myönteinen vai kielteinen tuomio.

Tekemisen ja osaamisen riemu taas tulee siitä, että keskittyy asiaan eikä itseen. Joka kerran kun kehut toista kesken tekemisen, sotket hänen keskittymisensä.

Kari Uusikylä muistaakseni on kirjoittanut hyvin näistä asioista.

Ja sitten vielä hätääntymisestä: se ei ole oikein koskaan optimaalinen tila mihin kasvattajan sopii itsensä päästää. Älä ota tavoitteeksi kasvattaa täydellisen ongelmatonta ihmistä, ei sellaista olekaan. Ja jos olisi, niin eipä tuo ymmärtäisi sitten mitään siitä, miltä muista ihmisistä tuntuu.

Mua on helpottanut ajatus, että olen onnistunut hommassani, jos seuraavan sukupolven psyykkinen taakka on hiukan pienempi kuin omani. Silloin on helpompi hengähtää ja todeta, että viime kädessä jokainen kasvattaa itse itsensä. Riittää, että minä rajoitan suurempia hullutuksia ja tuen, kun tukea halutaan. Lopun aikaa minä keskityn uskomaan, että lapsestani tulee riittävän onnellinen aikuinen.