Yksi syy, miksi synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivät äidit eivät välttämättä hae apua oireisiinsa, on se että häpeävät tunteitaan ja ajatuksiaan. Toinen on se, että vaikka äiti kertoisi ensimmäisistä oireista, niitä ei oteta todesta. Kyllä se masennus voi puhjeta yllättävän äkkiä ja syventyä psykoosiksi nopeasti (hormoonit, uuden tilanteen aiheuttama kriisi ja univaje vauhdittavat masennusta melkoisesti.) Edes läheiset eivät välttämättä huomaa mitään. Tai huomaavat, mutta pelästyvät tilannetta ja haluavat teeskennellä, että kaikki on hyvin ja äiti kärsii vaan "ihan normaalista baby bluesista".
Itsekin sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Synnärille mennessäni mielialani oli normaali. Vajaa vuorokausi synnytyksen jälkeen suunnittelin jo itsemurhaa. Pyysin kätilöä ottamaan vauvan kansliaan, että saisin nukkua, mutten pystynyt kuitenkaan nukkumaan - itkin vain sitä, kuinka huono äiti olen kun en pysty pitämään lasta lähelläni. Minulle ei olisi tullut mieleenikään sanoa kätilöille mitään, koska minua hävetti oma "heikkouteni". Eivätkä kätilöt huomanneet mitään: kotiutuspapereissa luki "mieliala normaali". (Tosin eivätpä ne huomanneet anemiaa eivätkä alkavaa kohtutulehdustakaan, vaikka molemmista puhuinkin.)
Oma vauvani oli minulle täysin vieras ihminen, joka "vihasi" minua ja halusi minulta vain ravintonsa. Imetyksestä tuli melkoinen mörkö: sen oli pakko onnistua, koska se oli ainut, mihin kelpasin. Jos maitoni ei olisi riittänyt, minun olisi aivan sama tappaa itseni (näin siis ajattelin). Aloin pelätä omaa vauvaani ja joka kerta kun kuulin vauvan nälkäitkun, halusin vain paeta. Toisaalta kun joskus tarjoutui pieni hetki aikaa levätä, en kyennyt lepäämään. En kyennyt nukkumaan. Joskus kuvittelin itseni pudottamassa vauvani parvekkeen kaiteen yli hankeen paleltumaan tai heittämässä hänet seinään. Tietenkään en HALUNNUT tehdä niin (enkä tehnytkään) tai edes ajatella niitä ajatuksia, mutta ne eivät menneet pois. Olin todella peloissani.
Lopulta itse kuitenkin tajusin hakea apua. Diagnoosi oli "vaikea masennus" ja "vaikea ahdistuneisuushäiriö". Sain lääkkeet ja ne ovat auttaneet hyvin. Mielialani on jo melkein normaali ja rakkaus vauvaani on päässyt syntymään ja syvenemään. Parasta on se, että kykenen iloitsemaan hänestä.
Mutta mieheni ei huomannut mitään, eikä hän ole mitenkään sokea. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu. Kätilöt synnärillä eivät huomanneet mitään eikä terveydenhoitajamme neuvolassa. Kun itse lopulta puhuin masennuksestani, en kertonut koko totuutta: en puhunut niistä mielikuvista, joissa satutin omaa lastani. Häpesin liikaa. Pelkäsin kuulevani juuri ne sanat: huono äiti. Pelkäsin kuulevani, että olen paha. Ja kun lopulta sain diagnoosin ja hoitoa, sain kuulla että minun masennukseni oli "lievästä" päästä. Perhetyöntekijä kertoi auttavansa perheitä, joissa äidit ovat olleet kuukausitolkulla sairaalassa tai eivät ahdistukseltaan pääse kotinsa ovesta ulos.
Yksi lauseista, joita olen alkanut vihata on "Se on ihan normaalia". Välillä olen puhunut tunteistani neuvolassa ja vastaus on juuri se. Kerroin kohtutulehduksen ensioireista jotka olivat "ihan normaaleja". Anemian takia en pysynyt välillä tolpillani ja se oli "ihan normaalia". Lapseni mahavaivat ja refluksitauti olivat ensimmäiset neljä kuukautta "ihan normaaleja". Erään tuttavan lapsen epilepsiaoireet olivat "vain koliikkia" ja "ihan normaaleja".
En tiedä, onko tämä paras ketju avautua näin paljon omasta historiastaan, mutta toisaalta tuntuu, että synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ei vieläkään puhuta tarpeeksi tai ainakaan sellaisella tavalla, josta olisi apua. Tietenkään mikään ei oikeuta väkivaltaa ja surettaa valtavasti pienen puolesta, mutta tämä olisi tilaisuus puhua ja jakaa tietoa vakavasta sairaudesta jota vieläkin ympäröi häpeän, tietämättömyyden ja syyllistämisen aura. Minusta tärkeämpää kuin huudella sitä kulunutta "huonoa äitiä" olisi keskustella siitä, MIKSI tällaista OIKEASTI tapahtuu ja voisiko asiaa auttaa.
Vastuuseen teoistaan...
