Y
yksin(kö?)
Vieras
Oon niin monesti lukenu täältä surullisia tarinoita ja joskus joku taisi niihin masentaviin viesteihin jo raivostua.. joten pyydän jo etukäteen anteeks vuodatustani.
Mahdottoman mahdottomalta saattaa monien mielestä kuulostaa mutta mulla itselläni on niin paha olla että joudun harkitsemaan aborttia vaikka siis viikkoja jo 14.
Olen kovasti odottanut lasta, mutta en tiedä varmasti selviäisinkö yksin pikkukaverin kanssa. Tunnen itseni todella hylätyksi ja pelkään kaikkea. Oon yli kahdenkymmenen jo ja hyvässä työssä jne. muuten asiat mallillaan mutta silti arveluttaa. Yksi ystävistäni sanoi että minun kannattais tehdä abortti kun on nähny miten huono on olla.
Toisinaan sitä miettii että mitähän tyyppi siellä masussa puuhailee ja miltä hän mahtaa näyttää.. mutta toisinaan taas mieli on todella itsetuhoinen ja syyllinen vaikka mitään pahaa en ole koskaan tehnyt.
Seurustelin miehen kanssa jolle nyt odotan lasta, mutta erosimme ennen raskautta. Hänen vanhempansa eivät siedä minua, en tiedä miksi koska en ole heitä nähnyt kuin muutaman kerran ja olemme vaihtaneet pari sanaa. Sellaisen kuvan olen saanut että exäni on todella äitinsä talutusnuorassa vaikka on jo lähemmäs 30. Seurustelumme alkuaikana exäni oli sanonut minusta jotain pahaa vanhemmilleen ja luultavasti heidän viha on siitä johtuvaa. Olin ollut miespuolisen ikivanhan ystäväni(ja haluan painottaa erityisesti tätä sanaa ystäväni) eräänä kesänä juhlimassa ja hän tuli minun ja exäni yhteiseen kotiin oman ystävänsä kanssa yöksi(asui eri paikkakunnalla ja pyysin jatkoille). Mitään siis välillämme ei tapahtunut eikä ole koskaan tapahtunutkaan tämän kaverini kanssa. Tämän kerrottuani exälleni hän kilahti ja oli mennyt kertomaan vanhemmilleen että onpas minulla paska tyttöystävä. En ollut uskoa koko miestä silloin... Miksi ylipäätään olisin ilmoittanut että ystäväni ja hänen kaverinsa nyt ovat täällä yötä jos olisin jotain väärää mennyt tekemään siinä..??
No tämä olkoon nyt yhtenä esimerkkinä. Tänään juttelin exäni kanssa hänen vanhempiensa pihassa ja hänen äitinsä sattui paikalle... Tämä unelmaäiti ilmoitti minulle topakasti että "pois meidän pihalta" (kerrostalo) ja "häpeäisit". Välittömästi silmästäni valui kyynel ja minun oli pakko lähteä pois. Mitä mun tulisi hävetä? sitä että olen raskaana hänen pikku pojalleen? sitä että olen ylipäätään olemassa?
No mitä lapseen tulee niin en todellakaan hyppinyt riemusta kun sain tietää olevani raskaana. Mietin että mitä pahaa nyt olen tehnyt että näin rankaistaan
Nyt moni lapsettomuudesta kärsivä ei pidä minusta yhtään, mutta näin asia oli. Pidin huolen ehkäisystä ja mitään mahdollisuutta siis raskaudelle ei olisi pitänyt olla.
Nyttemmin olen ollut sinut raskauden ja hieman pyöristyneen vatsani kanssa, mutta tällaiset tilanteet saavat ihmisen niin hajalle.
Olemme eronneet exäni kanssa sen vuoksi kun olin pettänyt luottamukseni ja hän päätti sitten kostaa minulle sen menemällä sänkyyn toisen naisen kanssa. Sitä minä en sentään ole tehnyt että olisin mennyt vastaavaa tekemään.
Itken päivittäin tätä pahaa oloani ja nyt olen jopa alkanut pelätä sitä että mun surullisella mielellä voi olla vaikutus lapseen. Haluaisin olla onnellinen, kukapa ei haluaisi. Miksi mun pitää pelätä? Miksi en voi ajatella että jos kerran miehestä tämä elämä on kiinni niin ihan hyvin voin lapseni synnyttyäkin etsiä itselleni ihanan kumppanin.
Mitäs sitten jos tiedän että en selviä tästä ja vaihtoehtonai on enää tehdä keskeytys..
Voihan itku
Mahdottoman mahdottomalta saattaa monien mielestä kuulostaa mutta mulla itselläni on niin paha olla että joudun harkitsemaan aborttia vaikka siis viikkoja jo 14.
Olen kovasti odottanut lasta, mutta en tiedä varmasti selviäisinkö yksin pikkukaverin kanssa. Tunnen itseni todella hylätyksi ja pelkään kaikkea. Oon yli kahdenkymmenen jo ja hyvässä työssä jne. muuten asiat mallillaan mutta silti arveluttaa. Yksi ystävistäni sanoi että minun kannattais tehdä abortti kun on nähny miten huono on olla.
Toisinaan sitä miettii että mitähän tyyppi siellä masussa puuhailee ja miltä hän mahtaa näyttää.. mutta toisinaan taas mieli on todella itsetuhoinen ja syyllinen vaikka mitään pahaa en ole koskaan tehnyt.
Seurustelin miehen kanssa jolle nyt odotan lasta, mutta erosimme ennen raskautta. Hänen vanhempansa eivät siedä minua, en tiedä miksi koska en ole heitä nähnyt kuin muutaman kerran ja olemme vaihtaneet pari sanaa. Sellaisen kuvan olen saanut että exäni on todella äitinsä talutusnuorassa vaikka on jo lähemmäs 30. Seurustelumme alkuaikana exäni oli sanonut minusta jotain pahaa vanhemmilleen ja luultavasti heidän viha on siitä johtuvaa. Olin ollut miespuolisen ikivanhan ystäväni(ja haluan painottaa erityisesti tätä sanaa ystäväni) eräänä kesänä juhlimassa ja hän tuli minun ja exäni yhteiseen kotiin oman ystävänsä kanssa yöksi(asui eri paikkakunnalla ja pyysin jatkoille). Mitään siis välillämme ei tapahtunut eikä ole koskaan tapahtunutkaan tämän kaverini kanssa. Tämän kerrottuani exälleni hän kilahti ja oli mennyt kertomaan vanhemmilleen että onpas minulla paska tyttöystävä. En ollut uskoa koko miestä silloin... Miksi ylipäätään olisin ilmoittanut että ystäväni ja hänen kaverinsa nyt ovat täällä yötä jos olisin jotain väärää mennyt tekemään siinä..??
No tämä olkoon nyt yhtenä esimerkkinä. Tänään juttelin exäni kanssa hänen vanhempiensa pihassa ja hänen äitinsä sattui paikalle... Tämä unelmaäiti ilmoitti minulle topakasti että "pois meidän pihalta" (kerrostalo) ja "häpeäisit". Välittömästi silmästäni valui kyynel ja minun oli pakko lähteä pois. Mitä mun tulisi hävetä? sitä että olen raskaana hänen pikku pojalleen? sitä että olen ylipäätään olemassa?
No mitä lapseen tulee niin en todellakaan hyppinyt riemusta kun sain tietää olevani raskaana. Mietin että mitä pahaa nyt olen tehnyt että näin rankaistaan
Nyt moni lapsettomuudesta kärsivä ei pidä minusta yhtään, mutta näin asia oli. Pidin huolen ehkäisystä ja mitään mahdollisuutta siis raskaudelle ei olisi pitänyt olla. Nyttemmin olen ollut sinut raskauden ja hieman pyöristyneen vatsani kanssa, mutta tällaiset tilanteet saavat ihmisen niin hajalle.
Olemme eronneet exäni kanssa sen vuoksi kun olin pettänyt luottamukseni ja hän päätti sitten kostaa minulle sen menemällä sänkyyn toisen naisen kanssa. Sitä minä en sentään ole tehnyt että olisin mennyt vastaavaa tekemään.
Itken päivittäin tätä pahaa oloani ja nyt olen jopa alkanut pelätä sitä että mun surullisella mielellä voi olla vaikutus lapseen. Haluaisin olla onnellinen, kukapa ei haluaisi. Miksi mun pitää pelätä? Miksi en voi ajatella että jos kerran miehestä tämä elämä on kiinni niin ihan hyvin voin lapseni synnyttyäkin etsiä itselleni ihanan kumppanin.
Mitäs sitten jos tiedän että en selviä tästä ja vaihtoehtonai on enää tehdä keskeytys..
Voihan itku
