Laidasta laitaan mennään täälläkin. Luulin jo haluavani lasta ihan tosissaan, haaveilin ja suunnittelin silmät kyynelissä, mutta kun sitä ei ole alkanut 1,5 v yrittämisen jälkeen kuulua, alkaa tuntua että koko aihe ahdistaa. Välissä pidettiin jo "luova tauko", jonka jälkeen on mieliala ailahdellut ensin vähemmän, mutta parin kk jälkeen entiseen malliin. Enkä tosiaan tiedä johtuuko se vain pettymisestä siihen, ettei kaikki mennytkään helposti noin hupsista vaan, vai siitä etten itse asiassa haluakaan tarpeeksi, nyt kun olosuhteiden pakosta joudun asiaa ajattelemaan. Uskon nimittäin, että jos nopeasti raskaaksi tulleet olisivatkin joutuneet miettimään pidempään asioitaan, monenlaista epäilystä ehtisi hiipiä mieleen, ja moni jättäisi sikseen.
Nyt olemme mieheni kanssa 38 ja viimeiset vuodet/kuukaudet ovat siis käsillä jos raskautta haluaa. Löysimme toisemme vasta 35-vuotiaina, hoidot olis nyt meille tarjolla mutta kalkkiviivoilla kangistaa. Olen lukenut ihmisten kertomuksia hoidoista ja todella karulta kuulostaa, pelottaa yhä uudet pettymykset. Vaikka aina joku onnistuukin. Ja kun näen odottavia tai vauvoja tai etenkin taaperoita, sydän pakahtuu ensin ihastuksesta, sitten kateudesta ja joskus puistattaa mokoma rääkyvä säkki, varsinkin ne rumat
(Älkääpä suuttuko, riittää että on omien vanhempien mielestä nätti!)
Ongelma on siinä, että KUKAAN ei kehtaa ääneen myöntää, että katuu lapsen tekemistä. Ja kuitenkin sellaisia vanhempia on varmasti. Tottakai lasta voi katua, päätöshän se on siinä missä muutkin tärkeät suuntaviivat elämässä. Voi kun joku sanoisi sen suoraan, elämäni meni pilalle kun tein lapsen vaikken ollut varma! Kerran luin aiheesta lehtijutun, mutta ihan livenä jos saisi sellaisen ihmisen kanssa keskustella, se auttaisi hahmottamaan toimiikohan oma mieleni samalla tavalla. (Tai näin online, kommentoikaa pliis! Lapsettomuuden valinneita taasen riittää, eli en kaipaa nyt sitä näkökulmaa.)
Sitä vastoin olen nähnyt työssäni sekä omassa lähipiirissäni, miten monet kärsivät äitiydestä ja yrittävät sitten sitä eriasteisesti peitellä, eikä todellakaan mene niinkuin Strömsössä. Ovat masentuneita, pettyneitä, yksinäisiä (vaikka on miehet!), tai sitten ihan vaan avuttomia lapsensa kanssa. Tai eivät ahdistukseltaan tiedä miten päin olla, hulluna kyttäävät itseään ja lastaan ja laukkaavat mitättömien asioiden takia päivystyksissä, vaikka syy on se että äitiys ei tunnu hyvältä. Osa näistä äideistä on ollut niitä jotka vaiheilivat aika lailla ennen raskautta ja lykkäsivät raskaaksi tuloa. Eivät kylläkään kaikki. Hermoheikko kyttääjä tulee helposti myös sellaisesta joka suorittaa elämäänsä orjallisesti ja on suunnitellut tämänkin elämänvaiheensa kellon kanssa, ja sitten joko ollaan äitiä niin täysillä että metsä häviää puilta, tai petytään ettei vastannutkaan odotuksia ja paha olo purkautuu älyttömyyksiin. Hampaat irvessä silti pakko on puskea samalla kun oma itse ja ilo elämästä katoavat, sillä eipä tuota tekemättömäksi saa. Karmeaa nähdä kuinka naiset, jotka ennen hehkuivat elämää, iloa, intohimoa ja ajatuksia, muuttuvat tympääntyneiksi päivästä-päivään-selviytyjiksi. Enkä puhu nyt mistään alkuvuosien univeloista vaan siitä, että koko persoonallisuus latistuu, typistyy, peruuttamattomasti. Kaikille ei käy näin. Toiset pysyvät itsenään, toki tekemiset muokkautuvat jonkin verran kuten luonnollista on. Mutta olisivatko ne onnettomat niitä katujia?
Itse en niinkään pelkää, etten pärjäisi arjessa, olen saanut muiden lapsilla harjoitella ja osaan vauvaa hoitaa ja osaisin ja haluaisin olla hellä hoivaaja ja jämäkkäkin kasvattaja. Lapset on ihania, hauskoja, inspiroivia otuksia, joiden seurassa viihdyn. Meillä isovanhemmat palavat halusta päästä auttamaan, eikä taloudellisia huolia ole. Masennustakaan en kammoa, työn puolesta kokemusta ja tiedän että hoitoa on olemassa. Mutta entä jos voin hyvin, kaikki on mallikkaasti, ja silti sisimmässäni koen, että elämä oli sittenkin parempaa ennen lasta? Ettei lapsi tuonutkaan lisää positiivista meidän elämään, vaan rikkoo rakentamamme elämän? Se olisi niin traagista. Koska kahdenkeskinen elämä on nyt tosi ihanaa. Mutta kaikki menee eteenpäin ja muuttuu, tämä nykyhetki ei kuitenkaan voi tällaisenaan loppuelämää kestää. Jos voiskin tämän nykyisen elämän varmana pitää just tällaisena aina, en epäröisi jäädä lapsettomaksi. Mutta voi tulla mitä vaan mikä estää meitä elämästä juuri tätä elämää: sairautta, leskeys, jopa työ tai työttömyys voi muuttaa ajattelua. Ja niissä muuttuneissa olosuhteissa ehkä haluaisinkin sitten kiihkeimmin sen lapsen, mitä en enää voisi saada.
Phuuuh mitä ihmettä tässä pitäis ajatella :/
Olisiko minun vain parempi lopettaa pohtiminen ja jättää lastentekopuuhat muille. Olen sellainen pohtiva luonne (oh really!), tykkään iltaisin vain olla möllöttää omissa ajatuksissani, mikähän olisi ad/hd:n vastakohta. Hermostuisinko jos en saisi hetkeksikään vaipua ajatuksiini tai lukea lehteä rauhassa, vaan pitäisi olla aina lapsen kanssa tai stressata milloin mitäkin asiaa. Joo olishan sillä isäkin, mutta jos tienaaminen olisi ainakin aluksi yksin miehen vastuulla, minkä verran se arkisin jaksaisi lapsen hoitamiseen osallistua.
pelkään miten selviäisin siihen asti vauva- ja taaperoiän...
