Ahdistaa, kun en tiedä haluanko lapsen vai en.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja S.N.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja väärä paikka;29039840:
No sanoilla. Ihanhan kirjoitettu teksti vaikuttaa kuten puhekin.

Täytyy olla ihmisellä aika huonosti asiat, jos tekee tuollaisia päätöksiä sen pohjalta, mitä tuntemattomat ihmiset netissä sanovat. Eri asia jos kysyy, että laitanko huomenna punaisen vai sinisen paidan.
 
Tottakai asioita kannattaa miettiä, se on fiksun ihmisen merkki. Lapsi on elämän mittainen "projekti" eikä lastenhankkimispäätöstä saa tehdä liian hätiköidysti.

Enhän mä sanonutkaan ettei asioita kannattaisi miettiä. Mutta ei sitä sentään ihan kaikkea kannata miettiä. Ei kannata miettiä lastentekoa sen perusteella, että osaako tehdä puuroa tai huvittaako käydä vanhempainilloissa. Kannattaa miettiä niinku sitä big picture.
 
[QUOTE="vieras";29039871]Enhän mä sanonutkaan ettei asioita kannattaisi miettiä. Mutta ei sitä sentään ihan kaikkea kannata miettiä. Ei kannata miettiä lastentekoa sen perusteella, että osaako tehdä puuroa tai huvittaako käydä vanhempainilloissa. Kannattaa miettiä niinku sitä big picture.[/QUOTE]


No mutta aloittajahan mietti juuri laajalta kannalta, eikä mitään puuron keittämistä vastaavaa pikkujuttua.
 
Mulla ei ole juurikaan kokemusta lastenhoidosta, mutta en mä silti mitään vaipanvaihtoja ym. jännitä yhtään, vaan nimenomaan sitä että.. öö, miten mä sen nyt parhaiten selittäisin. Vaikeaa. :) Olisiko minun vain parempi lopettaa pohtiminen ja jättää lastentekopuuhat muille. Olen sellainen pohtiva luonne (oh really!), tykkään iltaisin vain olla möllöttää omissa ajatuksissani, mikähän olisi ad/hd:n vastakohta. Hermostuisinko jos en saisi hetkeksikään vaipua ajatuksiini tai lukea lehteä rauhassa, vaan pitäisi olla aina lapsen kanssa tai stressata milloin mitäkin asiaa. Joo olishan sillä isäkin, mutta jos tienaaminen olisi ainakin aluksi yksin miehen vastuulla, minkä verran se arkisin jaksaisi lapsen hoitamiseen osallistua.

Ei ole minkäänlaista aikomusta opiskella, matkustella eikä muuttaa (paitsi jos tulis ero).
 
Mulla ei ole juurikaan kokemusta lastenhoidosta, mutta en mä silti mitään vaipanvaihtoja ym. jännitä yhtään, vaan nimenomaan sitä että.. öö, miten mä sen nyt parhaiten selittäisin. Vaikeaa. :) Olisiko minun vain parempi lopettaa pohtiminen ja jättää lastentekopuuhat muille. Olen sellainen pohtiva luonne (oh really!), tykkään iltaisin vain olla möllöttää omissa ajatuksissani, mikähän olisi ad/hd:n vastakohta. Hermostuisinko jos en saisi hetkeksikään vaipua ajatuksiini tai lukea lehteä rauhassa, vaan pitäisi olla aina lapsen kanssa tai stressata milloin mitäkin asiaa. Joo olishan sillä isäkin, mutta jos tienaaminen olisi ainakin aluksi yksin miehen vastuulla, minkä verran se arkisin jaksaisi lapsen hoitamiseen osallistua.

Ei ole minkäänlaista aikomusta opiskella, matkustella eikä muuttaa (paitsi jos tulis ero).

Saa sitä oman pään sisäistä aikaa lapsenkin kanssa. Ja ehkä kahdenkin lapsen...Minun on sitä pakkokin saada. Siksi en kuutta lasta haluakaan. Kaksi riittää.
 
Mä luulen että talous puoli ja äitiyslomat onnistuu hyvin, turha niistä on stressata. Lapselle voi hankkia paljon kirppareilta, huutonetistä ja on perheet ennenkin pärjänneet vauva-ajan vaikka toinen vanhemmista on kotona :)
Ehkä tuossa suhteeessa ylianalysoit asiaa ja teet siitä ongelman jo mielessäsi vaikka se ei sitä ole..

Hyvä että pohdit kuitenkin miten elämä tulee muuttumaan jne jos lapsen teette. Pakosti se muuttuu, mutta mielestäni positiiviseen suuntaan. Jokainen näkee asiat omalla tavallaan ja pistää eri asioille omat painoarvonsa.
 
[QUOTE="vieras";29039985]Saa sitä oman pään sisäistä aikaa lapsenkin kanssa. Ja ehkä kahdenkin lapsen...Minun on sitä pakkokin saada. Siksi en kuutta lasta haluakaan. Kaksi riittää.[/QUOTE]

Ja mie saan sitä aikaa neljänkin lapsen kanssa! Se on niiiiin asenne- ja järjestelykysymyskin.
 
Mä olin samassa tilassa, tosin tulin sitten vahingossa raskaaksi ja totta kai sen pidimme, kun ikääkin oli 28v. ja mies oli 34v. Koko raskausajan oli masentunut, en tykännyt yhtään olla paksuna. Alku oli aika tahmeaa, mutta en kyllä tosta lapsesta luopuis mistää hinnasta.
Heräämisiin ja siihen, että lapsen tarpeet tulevat edelle tottui heti. Jotenkin tämä on helppoa, kun ei ollut edes mitään odotuksia vaan sen lapsen otti, kun kerta sellainen ilmotti tulostaan.
Kyl mä tykkään, ensimmäistä kertaa on tunne että kaikki palaset ovat loksahtaneet paikoilleen ja olen onnellinen.
 
Olen myös pohtiva luonne. Meillä vauva ei tullut heti (kesti 5 vuotta), joten sitä ehti jo tottua ajatukseen, ettei lapsia vaan tule. Ja sitten tuli maailmaan maailman ihanin pikkupoika. Rankkaa on ollut ja välillä on miettinyt, että mihin soppaan sitä lusikkansa laittoi... Lisäksi murehdin vähän kaikesta. Mutta lapsi on opettanut myös olemaan stressaamatta vaikka on aikamoinen stressitekijä. ;) Kaikkea ei vain voi kontrolloida.

Toisille vauva-aika on helppoa ja toisille vaikeaa. Ei voi ennakkoon tietää miten menee. Ja toisille 4 lasta voi mennä siinä missä yksikin ja toisille se yksikin voi olla hyvin rankkaa. Kannattaa muistaa, että nämä asiat ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Se miten minä olen asiat kokenut, saattaa olla aivan päinvastaista mitä joku toinen kokisi vastaavassa tilanteessa.

Teillä ei ole kiire. Mietit asiaa rauhassa ja teet mitä teet. Sinun ja miehesi päätös. :)
 
Nostana vanhapn ketjun esille..
Olen vajaa 30v nainen ja tämä asia on pyörinyt jo vuosia mielessä.
Tykkään kyllä lapsista mutta kun olen kylässä sukulaisten luona joilla on lapsia, on ihana pästä pois muutaman tunnin jälkeen omaan rauhaan. RAKASTAN nukkumista ja sitä että saa vain olla. Toisaalta pidän myös työstäni, joka ei ole mikään kovalla työlllä luoru ura, mutta tuntuu vaikealta ajatukselta että yhtäkkiä lähtisin töistä pois vuodeksi tai useammaksi.
Myöskään raskaus/synnytys ei kuulosta korvaani houkuttelevalta.

Olenkin sanonut että jos olisin mies, meillä varmasti olisi jo lapsia (koska silloin se suurin vastuu olisi jollain toisella) mutta koska en ole, meillä ei ole lapsia, ja tuleekokaan...?

Periaattessa päätöksen kanssa voisi odottaa vielä kymmenenkin vuotta, mutta yhdessä ollaan oltu jo se kymmenen eikä päätöstä ole tehty. Miehen reilusti nuorempi sisko ilmoitti juuri odottavansa lasta, josta tämä taas itselle nousi esiin että nytkö (vaikka sukulaiset eivät painosta, olettavat varmasti ettemme ikinä hanki)
 
Nostanpa vanhapn ketjun esille..
Olen vajaa 30v nainen ja tämä asia on pyörinyt jo vuosia mielessä.
Tykkään kyllä lapsista mutta kun olen kylässä sukulaisten luona joilla on lapsia, on ihana pästä pois muutaman tunnin jälkeen omaan rauhaan. RAKASTAN nukkumista ja sitä että saa vain olla. Toisaalta pidän myös työstäni, joka ei ole mikään kovalla työlllä luoru ura, mutta tuntuu vaikealta ajatukselta että yhtäkkiä lähtisin töistä pois vuodeksi tai useammaksi.
Myöskään raskaus/synnytys ei kuulosta korvaani houkuttelevalta.

Olenkin sanonut että jos olisin mies, meillä varmasti olisi jo lapsia (koska silloin se suurin vastuu olisi jollain toisella) mutta koska en ole, meillä ei ole lapsia, ja tuleekokaan...?

Periaattessa päätöksen kanssa voisi odottaa vielä kymmenenkin vuotta, mutta yhdessä ollaan oltu jo se kymmenen eikä päätöstä ole tehty. Miehen reilusti nuorempi sisko ilmoitti juuri odottavansa lasta, josta tämä taas itselle nousi esiin että nytkö (vaikka sukulaiset eivät painosta, olettavat varmasti ettemme ikinä hanki)
 
Moi!

Onpa huojentavaa huomata että muutkin on pohtinut samoja asioita kuin mitä itse tällä hetkellä. Tuo aloittajan teksti oli suoraan ku mun suusta. Ja myös nimimerkki mitä tehdä.

Tosiaan, itse painin nyt samojen kysymysten äärellä. Ahdistaa todella paljon kun ei tiedä haluanko lapsia vai en. Kaikki ympärillä lisääntyy, itselle ollut aina ehdoton ei että omia lapsia en aio edes yrittää saada...mutta nyt iän lähestyessä 30 olenkin alkanut todella miettimään et mitä jos kadun myöhemmin? Kun olisi edes vertaistukea tai joku samanhenkinen ihminen jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Mutta ei kun kaikki muut vaan sikiää ja alkaa olemaan itsellä jo mekko ulkopuolinen olo...ja tämä kun ei tiedä että mikä olisiooikea päätös. Osaisinko olla hyvä äiti..en vaan tiedä. Olisi mielenkiintoista tietää mihin ratkaisuun aloittaja päätyi. Itselle luonnollisin päätös olisi olla yrittämättä lasta mutta sitten taas en tiedä onko sekään oikein sitten. Kun mikään ratkaisu ei tällä hetkellä tunnu hyvältä.

Ja jos sitten jään lapsettomaksi, niin olenko sitte huonompi ihminen jonka seura ei enää sitten kelpaa? Todella ahdistavaa kun ei tiedä mitä pitäisi ajatella...

-voi kun tietäisi-
 
Helponta on jättää asia luonnon päätettäväksi. Ehkäisy pois ja natsaa jos natsaa. Eihän sitä tiedä oletko hedelmällinen. Ei ainakaan tule pettymyksiä jos on päänsä vääntänyt väkisin ensin joo kannalle eikä niitä nyyttejä sieltä sitten tulekaan..
 
Ihan hyvä neuvo, mutta en pysty nyt jättämään ehkäisyä pois. En todellakaan ole valmis. Se olisi lapsen kannalta täysin väärin, en olisi tällä hetkellä valmis äidiksi. Teen töitä lasten kanssa ja tykkään lapsista todella paljon, mutta olen jo pelkän työpäivän jälkeen jo aika poikki..asuntokin on liian pieni, tänne ei mahdu. Vaikka toisaalta, onko sitä koskaan täysin valmis äidiksi..tykkään elämästäni tällä hetkellä näin mutta tuntuu että muualta tulee kova paine ja painostus ja uteluita että millonkas meille tulee perheenlisäystä..se on todella ahdistavaa kun kukaan ei tunnu ymmärtävän että en välttämättä edes halua lapsia, ainakaan vielä. Ei siksi ettenkö varmasti lasta rakastaisi, vaan muut asiat. Niin moni muu asia pelottaa..Lapsi ansaitsee pelkkää parasta ja en tiedä osaisinko olla tarpeeksi hyvä hänelle..taaperoikä pelottaa eniten kun oon nähny millaista monella kaverilla ja tutulla on..ihailen ja arvostan äitejä suuresti. Jos saisin suoraan 4-vuotiaan lapsen niin ottaisin heti :D pelkään miten selviäisin siihen asti vauva- ja taaperoiän...
 
Ihan hyvä neuvo, mutta en pysty nyt jättämään ehkäisyä pois. En todellakaan ole valmis. Se olisi lapsen kannalta täysin väärin, en olisi tällä hetkellä valmis äidiksi. Teen töitä lasten kanssa ja tykkään lapsista todella paljon, mutta olen jo pelkän työpäivän jälkeen jo aika poikki..asuntokin on liian pieni, tänne ei mahdu. Vaikka toisaalta, onko sitä koskaan täysin valmis äidiksi..tykkään elämästäni tällä hetkellä näin mutta tuntuu että muualta tulee kova paine ja painostus ja uteluita että millonkas meille tulee perheenlisäystä..se on todella ahdistavaa kun kukaan ei tunnu ymmärtävän että en välttämättä edes halua lapsia, ainakaan vielä. Ei siksi ettenkö varmasti lasta rakastaisi, vaan muut asiat. Niin moni muu asia pelottaa..Lapsi ansaitsee pelkkää parasta ja en tiedä osaisinko olla tarpeeksi hyvä hänelle..taaperoikä pelottaa eniten kun oon nähny millaista monella kaverilla ja tutulla on..ihailen ja arvostan äitejä suuresti. Jos saisin suoraan 4-vuotiaan lapsen niin ottaisin heti :D pelkään miten selviäisin siihen asti vauva- ja taaperoiän...

Toisten painostus on viimeinen ja huonoin syy perustaa perhe. Itsestä ja puolisosta sen halun täytyy lähteä, älä anna muiden puheiden vaikuttaa omia ajatuksia vastaan. Eikä ehkäisyä kannata jättää pois, jos ei ole varma haluaako lapsia. Mutta jos talousasiat ym. on kunnossa ja tietää haluavansa joskus omia lapsia, ei kannata pelätä vauva-aikaa ja taaperoita etukäteen. Oma lapsi on aina eri asia kun katsella toisten lapsia, ja jos halua löytyy kaikesta kyllä selviää. Raskausajat ja lapset ovat niin erilaisia, että kukaan ei pysty etukäteen sanomaan miten asiat juuri teillä menisi. Itselläni raskausaika on ollut helppoa, toinen lapsi persoonaltaan vaativa syntymästään asti, kun taas toinen on leppoisa kaveri mutta sairastellut paljon. Välillä on rankkaa, mutta on paljon ilon hetkiäkin. Oma asenne vaikuttaa paljon siihen, miten asiat kokee ja kuinka niistä selviää. Miettikää rauhassa mitä te itse haluatte. Kyllä sieltä se oikea päätös löytyy ;).
 
Kiitos kommentistasi.
Niin ja sekin unohtu mainita et jo pelkät talousasiatkin on tällä hetkellä ongelma..Pitäisi ensin saada nekin kuntoon, joten siksikään vielä ei ole sopiva aika..veikkaisin että parin vuoden päästä kun olen 30 niin sitten se olisi ajankohtaista yrittää jos meinaa...

Ja se olisi oikeastaan helpotus jos en edes saisi lapsia, sitten tulisi olo että niin se on tarkoitettukin..niin kamalalta kun se kuulostaakin..

Toisaalta olisi ihana joskus kokea se äitiys, moni sitä niin hehkuttaa ja sanoo että jää paljosta paitsi jos ei hanki lapsia..mut miks mulla ei oo vauvakuumetta? :/ mikä muassa on vialla? Haluaisin haluta lapsia enemmän..pelottaa ajatus synnytyksestä ja siitä että jos jääkin yksin lapsen kanssa ilman tukiverkkoa ja sitten väsyy ja masentuu ja lapsi kärsii :/

Jos olisin äiti, haluaisin antaa lapselle kaikkeni. Mutta Jos sekoankin enkä sitten osaakaan olla hyvä äiti.

Rankinta on varmaan tässä tilanteessa se kun ei ole kaveripiirissä juurikaan muita joilla on samanlaisia ajatuksia. Kaikki perustavat perheitä ja mitäpä tällainen lapseton mistään tietää, tottakai paras vertaistuki/tuki äidille on toinen äiti jolla omia kokemuksia. Tottakai. No, ei tässä muu auta kun pohtia rauhassa, vielä on pari vuotta aikaa...loputtomiin ei voi kuitenkaan jahkailla.

Maailmakin nykyään on aika julma paikka...mulla kans pelko et lasta kiusattais tai sit se sairastuu johonki vakavaan ja äää. Tosi "positiivinen" asenne tiedän..elämä on vähä opettanut pessimistiks/realistiks, mut pitää varmaan alkaa opettelemaan positiivisempaa asennetta..Moni asia kuitenkin on asenteesta kiinni. Ehkä mulla vaa on asennevamma :D

mut jos löytyy samanlaisia ajatuksia joltain tai joku joka on ajatellu jäävänsä ehkä lapsettomaksikin, niin olisin tosi kiitollinen jos ilmoittautuisitte..:)

Täytyy vielä korostaa että todella arvostan äitejä. Sitä rohkeutta ja epäitsekkyyttä ja sitä että antaa pienelle ihmiselle kaikkensa ja pitää huolta. voi kun itsestäkin joskus olisi siihen...mutta en tiedä vielä onko...toivottavasti jotain muuta hyvää edes saisi elämässä aikaiseksi sitten jos lapsia siunaannu...pitää ainakin yrittää olla hyödyksi yhteiskunnalle..:)
 
Laidasta laitaan mennään täälläkin. Luulin jo haluavani lasta ihan tosissaan, haaveilin ja suunnittelin silmät kyynelissä, mutta kun sitä ei ole alkanut 1,5 v yrittämisen jälkeen kuulua, alkaa tuntua että koko aihe ahdistaa. Välissä pidettiin jo "luova tauko", jonka jälkeen on mieliala ailahdellut ensin vähemmän, mutta parin kk jälkeen entiseen malliin. Enkä tosiaan tiedä johtuuko se vain pettymisestä siihen, ettei kaikki mennytkään helposti noin hupsista vaan, vai siitä etten itse asiassa haluakaan tarpeeksi, nyt kun olosuhteiden pakosta joudun asiaa ajattelemaan. Uskon nimittäin, että jos nopeasti raskaaksi tulleet olisivatkin joutuneet miettimään pidempään asioitaan, monenlaista epäilystä ehtisi hiipiä mieleen, ja moni jättäisi sikseen.

Nyt olemme mieheni kanssa 38 ja viimeiset vuodet/kuukaudet ovat siis käsillä jos raskautta haluaa. Löysimme toisemme vasta 35-vuotiaina, hoidot olis nyt meille tarjolla mutta kalkkiviivoilla kangistaa. Olen lukenut ihmisten kertomuksia hoidoista ja todella karulta kuulostaa, pelottaa yhä uudet pettymykset. Vaikka aina joku onnistuukin. Ja kun näen odottavia tai vauvoja tai etenkin taaperoita, sydän pakahtuu ensin ihastuksesta, sitten kateudesta ja joskus puistattaa mokoma rääkyvä säkki, varsinkin ne rumat ;) (Älkääpä suuttuko, riittää että on omien vanhempien mielestä nätti!)

Ongelma on siinä, että KUKAAN ei kehtaa ääneen myöntää, että katuu lapsen tekemistä. Ja kuitenkin sellaisia vanhempia on varmasti. Tottakai lasta voi katua, päätöshän se on siinä missä muutkin tärkeät suuntaviivat elämässä. Voi kun joku sanoisi sen suoraan, elämäni meni pilalle kun tein lapsen vaikken ollut varma! Kerran luin aiheesta lehtijutun, mutta ihan livenä jos saisi sellaisen ihmisen kanssa keskustella, se auttaisi hahmottamaan toimiikohan oma mieleni samalla tavalla. (Tai näin online, kommentoikaa pliis! Lapsettomuuden valinneita taasen riittää, eli en kaipaa nyt sitä näkökulmaa.)

Sitä vastoin olen nähnyt työssäni sekä omassa lähipiirissäni, miten monet kärsivät äitiydestä ja yrittävät sitten sitä eriasteisesti peitellä, eikä todellakaan mene niinkuin Strömsössä. Ovat masentuneita, pettyneitä, yksinäisiä (vaikka on miehet!), tai sitten ihan vaan avuttomia lapsensa kanssa. Tai eivät ahdistukseltaan tiedä miten päin olla, hulluna kyttäävät itseään ja lastaan ja laukkaavat mitättömien asioiden takia päivystyksissä, vaikka syy on se että äitiys ei tunnu hyvältä. Osa näistä äideistä on ollut niitä jotka vaiheilivat aika lailla ennen raskautta ja lykkäsivät raskaaksi tuloa. Eivät kylläkään kaikki. Hermoheikko kyttääjä tulee helposti myös sellaisesta joka suorittaa elämäänsä orjallisesti ja on suunnitellut tämänkin elämänvaiheensa kellon kanssa, ja sitten joko ollaan äitiä niin täysillä että metsä häviää puilta, tai petytään ettei vastannutkaan odotuksia ja paha olo purkautuu älyttömyyksiin. Hampaat irvessä silti pakko on puskea samalla kun oma itse ja ilo elämästä katoavat, sillä eipä tuota tekemättömäksi saa. Karmeaa nähdä kuinka naiset, jotka ennen hehkuivat elämää, iloa, intohimoa ja ajatuksia, muuttuvat tympääntyneiksi päivästä-päivään-selviytyjiksi. Enkä puhu nyt mistään alkuvuosien univeloista vaan siitä, että koko persoonallisuus latistuu, typistyy, peruuttamattomasti. Kaikille ei käy näin. Toiset pysyvät itsenään, toki tekemiset muokkautuvat jonkin verran kuten luonnollista on. Mutta olisivatko ne onnettomat niitä katujia?

Itse en niinkään pelkää, etten pärjäisi arjessa, olen saanut muiden lapsilla harjoitella ja osaan vauvaa hoitaa ja osaisin ja haluaisin olla hellä hoivaaja ja jämäkkäkin kasvattaja. Lapset on ihania, hauskoja, inspiroivia otuksia, joiden seurassa viihdyn. Meillä isovanhemmat palavat halusta päästä auttamaan, eikä taloudellisia huolia ole. Masennustakaan en kammoa, työn puolesta kokemusta ja tiedän että hoitoa on olemassa. Mutta entä jos voin hyvin, kaikki on mallikkaasti, ja silti sisimmässäni koen, että elämä oli sittenkin parempaa ennen lasta? Ettei lapsi tuonutkaan lisää positiivista meidän elämään, vaan rikkoo rakentamamme elämän? Se olisi niin traagista. Koska kahdenkeskinen elämä on nyt tosi ihanaa. Mutta kaikki menee eteenpäin ja muuttuu, tämä nykyhetki ei kuitenkaan voi tällaisenaan loppuelämää kestää. Jos voiskin tämän nykyisen elämän varmana pitää just tällaisena aina, en epäröisi jäädä lapsettomaksi. Mutta voi tulla mitä vaan mikä estää meitä elämästä juuri tätä elämää: sairautta, leskeys, jopa työ tai työttömyys voi muuttaa ajattelua. Ja niissä muuttuneissa olosuhteissa ehkä haluaisinkin sitten kiihkeimmin sen lapsen, mitä en enää voisi saada.

Phuuuh mitä ihmettä tässä pitäis ajatella :/
 
Ihan hyvä neuvo, mutta en pysty nyt jättämään ehkäisyä pois. En todellakaan ole valmis. Se olisi lapsen kannalta täysin väärin, en olisi tällä hetkellä valmis äidiksi. Teen töitä lasten kanssa ja tykkään lapsista todella paljon, mutta olen jo pelkän työpäivän jälkeen jo aika poikki..asuntokin on liian pieni, tänne ei mahdu. Vaikka toisaalta, onko sitä koskaan täysin valmis äidiksi..tykkään elämästäni tällä hetkellä näin mutta tuntuu että muualta tulee kova paine ja painostus ja uteluita että millonkas meille tulee perheenlisäystä..se on todella ahdistavaa kun kukaan ei tunnu ymmärtävän että en välttämättä edes halua lapsia, ainakaan vielä. Ei siksi ettenkö varmasti lasta rakastaisi, vaan muut asiat. Niin moni muu asia pelottaa..Lapsi ansaitsee pelkkää parasta ja en tiedä osaisinko olla tarpeeksi hyvä hänelle..taaperoikä pelottaa eniten kun oon nähny millaista monella kaverilla ja tutulla on..ihailen ja arvostan äitejä suuresti. Jos saisin suoraan 4-vuotiaan lapsen niin ottaisin heti :D pelkään miten selviäisin siihen asti vauva- ja taaperoiän...

Hyvähän se on miettiä omaa jaksamista ja sitä haluaako lapsia, mutta mietit kyllä oikeasti liikaa.
Sulla on aika paljon kuvitelmia siitä mitä täytyy olla, että lapsista kasvaa onnellisia aikuisia.
Et sä mitenkään mystisesti muutu, sittenkun koet olevasi "valmis äidiksi".
Sama persoona sä olet pääasiassa kuin ennenkin.
Jos nyt olet työpäivän jälkeen aika poikki, olet sittenkin kun lapsia tulee ja niin on moni muukin.
Voit vaikuttaa siihen esim. unella,ravinnolla ja liikunnalla mutta lapsi ei sitä asiaa hetkauta juuri suuntaan tai toiseen.
Lapsia syntyy yksiöihin, ei pieni asunto ole mikään ongelma jos siitä ei sellaista tee.
Toki kaksiossa helpompi toisen vanhemman levätä ehkä sitten, jos vauva huutaa.


Sanoisin että ihan pikkuvauva-aika voi valvomisten takia olla raskasta, mutta ei se lapsenkasvatus kyllä maagisesti helppoonnu kun lapsi on yli 4-vuotias.
Mitä isommaksi lapsi kasvaa,sen isommaksi kasvavat myös murheet ja huolet. Lapsen oma pesoona ja tahto voimistuvat,lapsi onkin erillinen olento joka ei välttämättä pidä ollenkaan samoista asioista tai on aivan eri luonteinen kuin itse ja yhteen törmäyksiä tulee.

Joten enemmän sun kohdalla nyt koittaisin ehkä unohtaa koko lapsi asian, hyväksyä sen että ainakaan tällä hetkellä et lapsia HALUA(valmiudesta tuskin on kyse) ja katsot sitten myöhemmin jos haluat ja jos sinun ylipäätään on mahdollista lapsia saada.
Jos jäät jahkailemaan oletko valmis, et varmasti ikinä tule olemaan.
 

Yhteistyössä