Ahdistuskohtauksi naurettavasta syystä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Miniä"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

"Miniä"

Vieras
Vastasin tästä tuonne toiseen ketjuun ja ajattelin avautua vähän enemmän kun täällä palstalla nyt kerran olen.

Olen siis alkanut saamaan ahdistus/paniikkikohtauksia jotka laukaisee anoppi. :ashamed:
Tämä on jotenkin niin typerää! Miksi reagoin niin voimakkaasti?

Me emme tule toimeen enää ollenkaan. Hän haukkuu päin naamaa, huutaa jopa sentin etäisuudellä naamastani! Hänen elekielensä on hyvin uhkaava ja ahdistava. Hänellä on minusta kamala kuva johon hän uskoo hyvin vahvasti.
Minua ei haittaa mitä hän minusta ajattelee tai on ajattelematta. En minäkään pidä hänestä.
Mutta minä en sylje solvauksia sentään hänen kasvoilleen. En käytä lapsellisia haukkumanimiä. En huuda enkä kiroile.

Minua on koko ikäni ahdistanut huutaminen. Ja kun anoppi ensimmäistä kertaa huusi ja meuhkasi minulle puhelimitse, sain puhelun jälkeen omituisen itku-paniikkikohatuksen. Koko puhelun pystyin hillitsemään itseni, mutta en sen jälkeen.
Nykyään kohtaus iskee pelkästään siitä, että anoppi soittaa miehelleni tai laittaa minulle tekstiviestin. Ja kohtaus saattaa hyvinkin kestää 2-3 tuntia.

Tämä tuntuu yhtäaikaa sekä vaikealta että kiusalliselta. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Lääkäri varmaan nauraisi minut ulos vastaanotolta.
En tiedä onnistuuko välien katkaiseminenkaan. Hänestä kun ei noin vaan eroon pääse.
Ja toisaalta, onko reilua katkaista välit oman ylireagoinnin takia?
Onko se ongelman pakenemista vai hyvä itsesuojelukeino?

Elämäntilaantemme on hyvin stressaava ilman anoppiakin ja hän vain lisää ahdistustani. Se nyt ei tietenkään auta, että minä vetäydyn vain entisestään enkä enää pysty suhtautumaan häneen edes ystävällisesti. Siitäkös hän vain lisää suuttuu. Oikeasti en välitä hänen tunteistaan enää ollenkaan, haluan vain, että hän ei enää ota minuun yhteyttä! Synkkinä hetkinä toivon, että hän kuolisi. :(

Tulipa tekstiä. Helpottaa kun voi puhua tästä jollekin. En ole halunnut keskustella sukulaisteni tai ystävieni kanssa asiasta. Onhan se vähän noloa reagoida näin vakavasti pelkkään anoppiin.

Mikä on pohjimmainen ongelmani? Mistä lähteä hakeen apua vai voiko tämän ratkaista itse? Anopille ei voi puhua, enkä kyllä tahtoisikaan. Olen ihan lukossa hänen suhteensa. Ja tämä nolottaakin niin..

Kiitos jos luit. :flower:
 
no minusta sinun ongelmasi on se miten reagoit huutamiseen! joo en minäkään katsois jos joku tulis huutaa melkein naama kii mun naamassa, sanoisin kyllä hyvin painokkaasti että antaa olla vika kerta kun niin tekee. muutenhan huutaminen on ihmiselle yksi ilmaisu keino(vauva huutaa,uhmis ja murkku ikäinen raivoo) aikuinen joka tekee niin on varmasti itse ainakin sillä hetkellä poissa tolaltaan.

tosi lapsellista saada jotain kohtauksia jos joku huutaa. ei se vahingoita sua vaikka huutas tunnin(tosin sitten vois alkaa epäilee huutajan mielenterveyttä). miks sä reagoit tollein? annat mennät toisesta korvasta sisään toisesta ulos. kyl sun ois parei lääkärille mennä(psykiatrille!)
 
Kyllä muakin ahdistaisi jos joku tulis huutamaan mulle noin ja jos mulla ei olis mitään puolustautumiskeinoa moista käytöstä kohtaan, niin alkaisin varmaan kanssa saada jotain kohtauksia. Ei sellaista tarvitse kenenkään kestää, tuo huutaminen sitä lapsellista on, ei siitä ahdistuminen.

Mulla ongelma on se, että mulle on lapsena huudettu enkä pystynyt puolustautumaan mitenkään, koska kaikki mitä tein, sai vain äidin enemmän raivoihinsa kun hän oli siinä tilassa, että keittää yli. Menen siis jo valmiiksi ihan lukkoon jos joku on minulle vihainen, koska olen tottunut siihen, että mitättömästäkin tekemästäni virheestä voi seurata mieletön raivari ja raivo vain yltyy, jos provosoin millään lailla (tyyliin edes alkamalla itkeä). Luultavasti mua on lapsena lyötykin. Ainoa selviytymiskeino siis mikä minulla on ollut, on ollut jähmettyä mahdollisimman huomaamattomaksi ja ilmeettömäksi etten vahingossakaan ärsyttäisi huutajaa enempää. Jossain vaiheessa ne negatiiviset tunteet, pelko, viha ja ahdistus, alkoi sitten puskea vastaavissa tilanteissa ulos paniikkioireina väkisin.

Nyt oon päättänyt, että mun ei tartte huutamista enää ikinä kuunnella. Yhdestä suhteesta jo lähdin miehen äkkipikaisuuden vuoksi, alkoi tunnelma muistuttaa liikaa lapsuudenkotia. Nykyään ympärilläni on onneksi vain normaaleita ihmisiä, jotka osaavat käyttäytyä kuin aikuiset. Äitikin on rauhoittunut, en silti oikein rennosti ole ikinä osannut olla hänen kanssaan.
 
kyllä minäkin saan kohtauksen jos joku huutaa tosi uhkaavasti, on vaan vaikea pidätellä itkua ja hengitys kiihtyy. en voi sille mitään, mut mulla on sama juttu et olen aina pelänny hirveetä huutamista ja vallanki semmosta jossa koen tilanteen tosi uhkaavaksi...
 
Mikä tuohon anopin käytökseen on syynä? Tajuaako hän, miltä se sinusta tuntuu? Kyllä minusta sinulla on täysi oikeus ottaa häneen etäisyyttä ainakin niin kauan kuin tuo muutenkin raskas elämänvaihe kestää. Hoitakoon miehesi yhteydenpidon...
 
vieras:

Lapsuudesta tämä kai minullakin juontaa. Niin kai tällaiset ongelmat yleensä. Äiti sai aikoinaan raivokohtauksia. Huusi ja haukkui tosi rumasti. Minun keinoni selvitä tilanteista oli suhtautua välinpitämättömästi.
Sillä välinpitämättömyydellä olen selvinnyt hankalista tilanteista elämässä. Mutta nyt kun joku hyökkää vastaan yhä uudestaan niin en kykene käyttämää tuota keinoa.
Avuttomuus tuntuu vaikealta.
 
Jos tuo anopin käytös on aivan aiheetonta, syynä siis vaan se, että sattuu olemaan temperamenttisempi tapaus etkä esim. ole loukannut koko perhettä jotenkin anteeksiantamattomalla tavalla (mikä sekin pitäisi pystyä selvittämään ja antamaan anteeksi tai sitten laittamaan välit poikki), niin minusta tuossa tilanteessa on aivan oikeudenmukaista itseään kohtaan alkaa vältellä kyseistä ihmistä kaikin keinoin.
 
Ja jos yhtään osaan kuvitella, minkä tyyppinen ihminen hän on, niin tietysti hän suuttuu ja alkaa haukkua sinua siksikin ja pitää sitä ihan kamalana ylireagointina sekä normaalielämän kestämättömyytenä. Mutta sulla on oikeus silti pistää rajasi eikä se tarkoita sitä, että sun olisi pakko suostua lähtemään mukaan kilpahuutoon anopin kanssa.
 
En ymmärrä, miksi vielä olet tekemisissä anoppisi kanssa? Mulle riittäisi vähempikin välien täydelliseen katkaisemiseen. Tuollaisten raivopäiden kohdalla järkipuhe tuskin auttaa ja kun hän on huomannut, että et osaa puolustautua, olet helppo kohde raivon purkamiselle. Suosittelisin ottamaan etäisyyttä ja reippaasti!!
 
[QUOTE="vieras";24174035]Mikä tuohon anopin käytökseen on syynä? Tajuaako hän, miltä se sinusta tuntuu? Kyllä minusta sinulla on täysi oikeus ottaa häneen etäisyyttä ainakin niin kauan kuin tuo muutenkin raskas elämänvaihe kestää. Hoitakoon miehesi yhteydenpidon...[/QUOTE]

Varsinaisia perusteluja en ole saanut. Hän moittii mm. äänensävyäni ja asennettani häntä kohtaan. Jotka toki ovat seurausta hänen haukkumisestaan. En voi olla enää ystävällinen. En ole toki ilkeäkään, mutta kylmä.
Se miksi hän alunperin on alkanut minua haukkumaan on hämäränpeitossa. Hänen kanssaan ei kykene keskustelemaan. Hän on melkoinen marttyyriluonne. Mieheni on sanonut samaa, ei anoppi osaa kuunnella muita.
Kun häneltä kysyy tarkennusta syytöksiin niin vastaukset on yleensä: "mieti sitä" tai "katso peiliin" tai "ei minun tarvitse sinulle mitään perustella" tai "meillä on 30v ikäeroa".
Ymmärrän kyllä, että asioilla on kaksi puolta ja anoppi kun seisoo sanojensa takana hyvin varmana olevansa oikeassa minun suhteeni niin moni uskoo, että minussa on oltava jotain pahasti vialla. Hänen "puolellaan olevat" kun ajattelevat, ettei kukaan syyttä siten suutu kuin anoppi suuttuu.
Olen kai sitten tyhmä kun en vaan ymmärrä mikä häntä risoo.

Hän on hyvin holhoava miestäni, poikaansa, kohtaan.
Esim, nyt kun mieheni on sairaalassa niin anoppi laittoi viestä, jossa kehotti laittamaan mieheni tilille rahaa, että mieheni voi ostaa pullaa kanttiinista. Soittikin vielä seuraavana päivänä, että kai nyt olet laittanut rahaa.
Olen jo sen verran kypsä viiem aikaiseen käytökseen, että tuo (melko vähäpätöinen asia) ärsytti minua suuresti. Miksi hän asiasta huolehtii? Kun tätä kysyin hän muistutti olevansa mieheni äiti. Huoh.. Ja riitahan siitä tuli kun kehtasin kyseenalaistaan hänet.

Ymmärrän, että joku muu voisi nähdä anopin ihan erilailla kuin minä.
Olen aiemmin antanut hänen juttujensa mennä ohi korvien, mutta nykyään en vaan jaksa enää.
 
Siis jos joku anoppi mulle alkais naaman edessä huutaa ja meuhkata, en voisi olla suuttumatta. En siis saisi mitään paniikkikohtausta, vaan karjaisisin täysiä "nyt se turpa tukkoon" tai jotain muuta yhtä kohteliasta ja lähtisin menemään, koska muuten en varmaankaan voisi olla läimäyttämättä naamaan. Ei mikään fiksu reaktio, tiedän, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ja sitten lakkaisin pitämättä yhteyttä.
 
[QUOTE="vieras";24174101]En ymmärrä, miksi vielä olet tekemisissä anoppisi kanssa? Mulle riittäisi vähempikin välien täydelliseen katkaisemiseen. Tuollaisten raivopäiden kohdalla järkipuhe tuskin auttaa ja kun hän on huomannut, että et osaa puolustautua, olet helppo kohde raivon purkamiselle. Suosittelisin ottamaan etäisyyttä ja reippaasti!![/QUOTE]

Yritän vältellä häntä. Mietin jopa puhelinnumeron vaihtoa. Toisaalta tunnen syyllisyyttä.

Hän on hyvin tunteellinen kaikilla elämän osa-alueilla. Kun hän halaa niin hän halaa piiiiitkään ja jakelee hyvän toivotuksia. Kun hän suuttuu niin helvetti on irti ja kaikki ovat häntä vastaan. Heillä on miehensä kanssa ollut ihan väkivaltaakin ja poliiseja on soiteltu riitoja selvitteleen. Eli aikamoinen tapaus.

Minä taas pyrin hillitsemään itseäni ja piilottamaan tunteita. En väitä, että sekään aina olisi hyvä, ja olen kaiketi melko herkkä kun tuollainen käytös hämmästyttää mua suuresti.
Kauhistelem myös muita julkisesti suuttuvia henkilöitä. Jos joka korottaa ärtyneenä ääntään kassalla kun kortti ei toimi ja syyttää myyjää niin koen sen ahdistavana. Suurin osa tuskin välittäisi.
En väitä omia reaktioitani ihanteellisiksi, tiedostan kyllä tämän yliherkkyyteni avoimille tunteenpurkauksille.

Mutta luulisi, että kun anoppia niin ottaa minä päähän niin haluaisi olla erossa. Minulle se sopisi vallan mainiosti.
 
[QUOTE="madame";24173917]no minusta sinun ongelmasi on se miten reagoit huutamiseen! joo en minäkään katsois jos joku tulis huutaa melkein naama kii mun naamassa, sanoisin kyllä hyvin painokkaasti että antaa olla vika kerta kun niin tekee. muutenhan huutaminen on ihmiselle yksi ilmaisu keino(vauva huutaa,uhmis ja murkku ikäinen raivoo) aikuinen joka tekee niin on varmasti itse ainakin sillä hetkellä poissa tolaltaan.

tosi lapsellista saada jotain kohtauksia jos joku huutaa. ei se vahingoita sua vaikka huutas tunnin(tosin sitten vois alkaa epäilee huutajan mielenterveyttä). miks sä reagoit tollein? annat mennät toisesta korvasta sisään toisesta ulos. kyl sun ois parei lääkärille mennä(psykiatrille!)[/QUOTE]


Voi hyvää päivää.
Paniikkihäiriöstä kärsimisessä ei ole mitään "lapsellista".
Ap.n kohdalla kyse voi olla tästä tai sitten ihan vaan liiasta stressistä joka saa reagoimaan anoppiin noin.
Ihan tk-lääkärille minä suosittelisin menemään,psykiatrille ei noin vain marssitakaan.
 
[QUOTE="vieras";24174128]Siis jos joku anoppi mulle alkais naaman edessä huutaa ja meuhkata, en voisi olla suuttumatta. En siis saisi mitään paniikkikohtausta, vaan karjaisisin täysiä "nyt se turpa tukkoon" tai jotain muuta yhtä kohteliasta ja lähtisin menemään, koska muuten en varmaankaan voisi olla läimäyttämättä naamaan. Ei mikään fiksu reaktio, tiedän, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ja sitten lakkaisin pitämättä yhteyttä.[/QUOTE]

Tämä naaman edessä räyhääminen tapahtui meillä. Mies ei ollut kotona. Käskin häntä useasti postumaan. Kesti n. ½h ennen kuin hän lähti. Ja koko puolituntinen oli silkkaa energian tuhlausta. Mitään rakentavaa hän ei sanonut, ei vastannut kysymyksiini, ei mitään järkeä siis. Minun on vaikea ymmärtää miksi joku haluaa tuhlata energiaa moiseen. Jos suututtaa niin lähtisi sitten pois.. Se oli hyvin ahdistava tilanne. Ja aika hämmentävä. Anopin kanssa on turha alkaa riitelemään hänen omalla tavallaan. Siitä tulee vain huutokilpailu. Olen nähnyt hänen riitelevän muidenkin kanssa.
 
[QUOTE="vieras";24174200]Voi hyvää päivää.
Paniikkihäiriöstä kärsimisessä ei ole mitään "lapsellista".
Ap.n kohdalla kyse voi olla tästä tai sitten ihan vaan liiasta stressistä joka saa reagoimaan anoppiin noin.
Ihan tk-lääkärille minä suosittelisin menemään,psykiatrille ei noin vain marssitakaan.[/QUOTE]

Kiitos. Olen tätä lääkärissä tai vaikka neuvolapsykologilla käyntiä pyöritellyt mielessäni.
Siinä vain on vähän ylpeyskin esteenä, kun anoppi on sanonut minua mielisairaaksi ja kehottanut hakeutumaan terapiaan henkisten ongelmieni takia. Ja tavallaanhan hän osuu oikeaan.

Saan pieniä hengenahdistuskohtauksia myös toisinaan ilman syytä. Ne eivät äiy paniikkokohatuksiski, mutta varmaan alkaa stressi vaikuttaa fyysisesti.
 
Olen itsekin vähän tämmöinen rauhallisempi tapaus, ja jos joku mun läheiseni käyttäytyisi noin, ottaisin kyllä reilusti etäisyyttä (ja olen ottanutkin). Sun tilanteessasi varmaan lakkaisin vaan kokonaan vastaamasta puhelimeen ja viesteihin. Anoppisi käytös on aivan kohtuutonta. Se, että hän ei luultavasti mahda sille itse hirveästi, ei ole sun vikasi eikä mikään syy sulle altistua enää tuonkaltaiselle henkiselle väkivallalle. Koska sitähän tuo on, ei mitään oikeutettua negatiivisten tunteiden ilmaisua.

Mä olen nyt aikuinen ja en anna enää kenenkään kohdella itseäni miten sattuu! Oon ihan tarpeeksi kauan elämässäni saanut kärsiä kaikenmaailman kiukkupäiden nyrkkeilysäkkinä, johon he ovat purkaneet omaa pahaa oloaan. Se, että joku sitten ilmaisee räiskyvämmin ne positiivisetkin tunteet, ei mitenkään poista mun mielestä niitä vanhoja loukkauksia joita mulle on juuri syydetty tai jatkuvaa pelkoa, että mistä se kilahtaa seuraavaksi. En vaan tuollaisia ihmisiä halua elämääni ja mulla on täysi oikeus pitää heihin etäisyyttä.
 
[QUOTE="a.p";24174240]Kiitos. Olen tätä lääkärissä tai vaikka neuvolapsykologilla käyntiä pyöritellyt mielessäni.
Siinä vain on vähän ylpeyskin esteenä, kun anoppi on sanonut minua mielisairaaksi ja kehottanut hakeutumaan terapiaan henkisten ongelmieni takia. Ja tavallaanhan hän osuu oikeaan.

Saan pieniä hengenahdistuskohtauksia myös toisinaan ilman syytä. Ne eivät äiy paniikkokohatuksiski, mutta varmaan alkaa stressi vaikuttaa fyysisesti.[/QUOTE]

Mene lääkäriin. Oireet voivat myös tulla muihinkin tilanteisiin, kun pahaksi pääsee.
 
Mitä mieltä miehesi on tilanteesta? Puolustaako hän sinua?

Onko sinun aivan välttämätöntä nähdä anoppia? Jos vaan et lähde mukaan kylään, ja kun tiedät anopin olevan tulossa teille, lähdet jo etukäteen pois vaikka kaverille tai kirjastoon. Et vastaa viesteihin.
 
Todella kurja tilanne. Oletko miehellesi puhunut asiasta? Jos miehesi kävisi äidilleen vähän juttelemassa asiasta

Mieheni on kyllä minun puolellani eikä hänkään tiedä miksi äitinkä käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Hänkään ei kuitenkaan saa otetta äidistään.
Varsinkaan nyt kun on pitkäaikaissairas (ja hyötyy äidistään).
Ja hän ei kai halua laittaa välejä poikki. Tai kuka haluisia.
Vaikka luulisi miestäkin luokkaavan se kuinka anoppi väittää minun käyttävän poikaansa hyväkseen. Sanoo etten toivo mieheni paranevan, etten välitä miehestäni.
Näiden syytösten syynä taas on se, että kun en tule toimeen hänen (anopin) kanssa niin se aiheuttaa miehelle stressiä ja tätä kautta minä siis olen haitaksi mieheni tervehtymiselle. Vaikea selittää toisen sanoja.
Mieheni ei ole tätä mieltä. Mutta kuten sanoin, anoppi suhtautuu poikaansa hyvin holhoavasti. Ymmärrän kyllä, että äitinä sitä huolehtii lapsestaan vielä näiden aikuis-iällä, mutta rajansa kai kaikella.
 
Kirjoita anopille kirje/s-posti, jossa kerrot kaiken mitä meille juuri kerroit! Hän ei ehkä ymmärrä oman käytöksensa aiheuttamaa mielipahaa. Jos käytös jatkuu, katkaisisin välit!
 
[QUOTE="eee";24174373]Mitä mieltä miehesi on tilanteesta? Puolustaako hän sinua?

Onko sinun aivan välttämätöntä nähdä anoppia? Jos vaan et lähde mukaan kylään, ja kun tiedät anopin olevan tulossa teille, lähdet jo etukäteen pois vaikka kaverille tai kirjastoon. Et vastaa viesteihin.[/QUOTE]

Tuohon ekaan kerkesinkin vastaamaan jo.

Anoppia tulee välillä tavattua miehen hoidon yhteydessä. Hän kun haluaa olla mukana lääkärikäynneillä yms.
Ja sitten kun meillä on juuri taapero-ikään tullut lapsi. Niin pientä en halua jättää anopille ilman minua. Miehen vointikaan ei aina salli, että olisi lapsen kanssa kahden. Lapsi on siis hyvin pitkälti yksin minun vastuullani.
Ja jos minä en ole tekemisissä anopin kanssa niin ei lapsikaan.
Rehellisesti sanottuna minua ei surettaisi lapen puolesta vaikkei läheiseksi anoppini kanssa tulisikaan. Käyttäytyi rumasti silloin meillä naaman edessä rähjätessään vaikka lapsi oli minulla sylissä. Oli pikkuinen aika hämmentynyt.
Mutta toisaalta tunnen siitäkin syyllisyyttä jos estän anoppia näkemästä lapsenlastaan. Vaikea tilanne.
Toki sitten kun lapsi olisi jo avnhempi ja omatoiminen niin voisin antaa vaikka hoitoon tms. Mutta jos nyt välit katkeaa niin liekö ne enää myöhemmin lämpenee mummon ja lapsen välillä?
 
Kirjoita anopille kirje/s-posti, jossa kerrot kaiken mitä meille juuri kerroit! Hän ei ehkä ymmärrä oman käytöksensa aiheuttamaa mielipahaa. Jos käytös jatkuu, katkaisisin välit!

En uskalla näyttää sisintäni hänelle. Tai ehkä en halua. Joksus vielä olin valmis keskustelemaan. Kerran kun hän taas jostain suuttui ja kysyi miksi vihaan häntä ja mitä hän on minulle tehnyt, kun vastasin (siihen mitä hän on tehnyt, en sanonut vihaavani häntä), niin hän ei noteerannut vastaustani yhtään. Kaikki oli vain minun syytäni. Minä kun vain suurentelen kaikkea kuulemma. Minulla on asenneongelma.
Niin.. Hän on tottunut ihan eri menoon kuin minä. Herkkyyteni ja se, että otan hänen töykeät sanansa loukkauksina enkä neuvoina saa hänet halveksimaan minua.
Hän haukkuu ja solvaa, sitten hän arvotelee suhtautumistani häneen (eikä ymmärrä omaa osuuttaan reaktioissani) , sitten hän rähisee hampaiden välistä kuinka minun pitäisi vain nöyrtyä, (eli ottaa hänen haukkunsa neuvoina?) .
Hän tosissaan kuvittelee näkevänsä minussa jonkun muutoksen lyttäämällä minua. Tästä on tullut pelkkä oravanpyörä jo! Hallaa hän tekee vain itselleen vaikka tosissaan kai kuvittelee olevansa rakentava.

Kylläpäs minä nyt avaudun.. eh.
 

Yhteistyössä