J
Joku muu
Vieras
Nyt on pakko päästä avautumaan keskustelupalstoillakin varsin kulutetusta aiheesta: Puolison juomisesta.
Olemme olleet yhdessä 7 vuotta ja suhde on pääosin ollut hyvä. Tulemme molemmat alkoholistivanhempien perheistä ja kokemuksistamme olemme keskenämme aina puhuneet avoimesti. Molemmat olemme käyttäneet suhteen aikana alkoholia, etenkin alkuvaiheessa kun oltiin vielä melko kakaroita ja kavereiden kanssa piti vielä usein päästä viihteelle. Oma juomiseni on vähentynyt vuosi vuodelta. Mieskin on rauhoittunut paljon mutta juominen on muuttunut yksin kotona tissutteluksi, jota minä en pysty ollenkaan ymmärtämään. Useaan otteeseen olen puhunut asiasta miehelle, hänen mielestään asiassa ei ole ongelmaa ja minä olen päätynyt ajatukseen että olen menneisyyteni takia liian herkkä päihteiden käytölle, pelkään sellaisia tulevaisuuskuvia jotka muistuttavat omasta lapsuudesta. Olen usein puhunut ja toisinaan itkenyt miehelle pelkoani siitä että oma lapseni joutuisi kasvamaan sellaisessa perheessä jossa me olemme kasvaneet. Mies aina tämän ymmärtänyt ja ollut samaa mieltä, hän myös vakuuttanut ettei harrastaisi juopottelua jos kuvioissa olisi lapsia. Minun on ollut vaikea ymmärtää miksi minä en ole riittävä syy vähentää mutta luottanut siihen että mies on tosissaan ja pystyy pitämään lupauksensa.
No, nyt olen raskaana toisella kolmanneksella. Mies on toivonut lasta jo muutaman vuoden, minä hitaammin lämmennyt ajatukselle. Tiedän että on idiottimaista odottaa että joku muuttaisi tapojaan taikaiskusta mutta olen äärimmäisen pettynyt herättyäni siihen todellisuuteen, ettei raskaus ole tehnyt miehen alkoholinkäytölle mitään. Sairautensa takia miehen pitäisi olla tällä hetkellä kokonaan juomatta tai tyytyä hyvin pieniin annoksiin (annos/pvä) mutta mies jatkaa ihan samaan malliin. Viikko sitten mies oli humalassa eikä pystynyt huolehtimaan itsestään sairauden vaatimalla tavalla. Tästä seurasi minulle hyvin suurta ahdistusta, koin eläväni omaa painajaistani. Harkistin vakavissani eroa. Yksin lapsen kanssa jääminen tuntui pienemmältä pahalta. Mies jälkikäteen säikähti pahaa oloani ja sanoi ettei mikään muu ole yhtä tärkeää kuin perheemme, minä ja syntymätön lapsemme. Minä uskoin että mies nyt viimein olisi herännyt ja huomannut ettei hänen juomisessaan ole järkeä.
Vielä mitä. Nyt viikkoa myöhemmin sain miehen kiinni siitä että hän on salaa, ennen kotiin tulemista käynyt juomassa. Ei pahasti mutta niin että huomasin olevan pienessä hiprakassa. Puhuminen tuntuu turhalta. Mies myötäilee sanomisiani, ymmärtää huoleni eikä halua itsekään päätyä samanlaiseksi kuin oma vanhempansa. Edelleen hän kuitenkin vakuuttaa ettei hän ikinä aiheuttaisi omille lapsilleen sellaista, ettei hän tekisi samoja virheitä kuin meidän vanhempamme. Ihmettelee kuitenkin odotanko minä hänen rupeavan absolutistiksi. Aiemmin en odottanut, nyt se alkaa tuntua ainoalta hyvältä ratkaisulta. Yhdenkin oluen näkeminen alkaa jo raivostuttaa.
Tällä hetkellä olen asiasta äärimmäisen ahdistunut. En kestä ajatusta tällaisesta miehestä lapseni isänä. En halua tällaista ihmistä lapseni lähelle. Enkä lähelle itseäni. Olo on petetty. Yhä toivon että mies muuttuisi. Mieheni tietää minun pelkäävän alkoholin ympärillä pyörivää elämää. Olen jo vuosia sitten sanonut ettei hän voi olla osa minun perhettäni jos alkoholi joskus tuottaa ongelmia. Hän itse tulee samanlaisista oloista ja silti.. SILTI kaikesta tästä huolimatta hän ei ymmärrä mitä omalla toiminnallaan tekee.
Haluaisin nauttia raskausajasta ja haaveilla elämästämme lapsiperheenä. Nyt pelko puristaa ja yritän päästä ratkaisuun. Mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä ja pelkään sekä oman, mieheni että lapseni tulevaisuuden puolesta. Meillä piti olla ihana elämä.
Olemme olleet yhdessä 7 vuotta ja suhde on pääosin ollut hyvä. Tulemme molemmat alkoholistivanhempien perheistä ja kokemuksistamme olemme keskenämme aina puhuneet avoimesti. Molemmat olemme käyttäneet suhteen aikana alkoholia, etenkin alkuvaiheessa kun oltiin vielä melko kakaroita ja kavereiden kanssa piti vielä usein päästä viihteelle. Oma juomiseni on vähentynyt vuosi vuodelta. Mieskin on rauhoittunut paljon mutta juominen on muuttunut yksin kotona tissutteluksi, jota minä en pysty ollenkaan ymmärtämään. Useaan otteeseen olen puhunut asiasta miehelle, hänen mielestään asiassa ei ole ongelmaa ja minä olen päätynyt ajatukseen että olen menneisyyteni takia liian herkkä päihteiden käytölle, pelkään sellaisia tulevaisuuskuvia jotka muistuttavat omasta lapsuudesta. Olen usein puhunut ja toisinaan itkenyt miehelle pelkoani siitä että oma lapseni joutuisi kasvamaan sellaisessa perheessä jossa me olemme kasvaneet. Mies aina tämän ymmärtänyt ja ollut samaa mieltä, hän myös vakuuttanut ettei harrastaisi juopottelua jos kuvioissa olisi lapsia. Minun on ollut vaikea ymmärtää miksi minä en ole riittävä syy vähentää mutta luottanut siihen että mies on tosissaan ja pystyy pitämään lupauksensa.
No, nyt olen raskaana toisella kolmanneksella. Mies on toivonut lasta jo muutaman vuoden, minä hitaammin lämmennyt ajatukselle. Tiedän että on idiottimaista odottaa että joku muuttaisi tapojaan taikaiskusta mutta olen äärimmäisen pettynyt herättyäni siihen todellisuuteen, ettei raskaus ole tehnyt miehen alkoholinkäytölle mitään. Sairautensa takia miehen pitäisi olla tällä hetkellä kokonaan juomatta tai tyytyä hyvin pieniin annoksiin (annos/pvä) mutta mies jatkaa ihan samaan malliin. Viikko sitten mies oli humalassa eikä pystynyt huolehtimaan itsestään sairauden vaatimalla tavalla. Tästä seurasi minulle hyvin suurta ahdistusta, koin eläväni omaa painajaistani. Harkistin vakavissani eroa. Yksin lapsen kanssa jääminen tuntui pienemmältä pahalta. Mies jälkikäteen säikähti pahaa oloani ja sanoi ettei mikään muu ole yhtä tärkeää kuin perheemme, minä ja syntymätön lapsemme. Minä uskoin että mies nyt viimein olisi herännyt ja huomannut ettei hänen juomisessaan ole järkeä.
Vielä mitä. Nyt viikkoa myöhemmin sain miehen kiinni siitä että hän on salaa, ennen kotiin tulemista käynyt juomassa. Ei pahasti mutta niin että huomasin olevan pienessä hiprakassa. Puhuminen tuntuu turhalta. Mies myötäilee sanomisiani, ymmärtää huoleni eikä halua itsekään päätyä samanlaiseksi kuin oma vanhempansa. Edelleen hän kuitenkin vakuuttaa ettei hän ikinä aiheuttaisi omille lapsilleen sellaista, ettei hän tekisi samoja virheitä kuin meidän vanhempamme. Ihmettelee kuitenkin odotanko minä hänen rupeavan absolutistiksi. Aiemmin en odottanut, nyt se alkaa tuntua ainoalta hyvältä ratkaisulta. Yhdenkin oluen näkeminen alkaa jo raivostuttaa.
Tällä hetkellä olen asiasta äärimmäisen ahdistunut. En kestä ajatusta tällaisesta miehestä lapseni isänä. En halua tällaista ihmistä lapseni lähelle. Enkä lähelle itseäni. Olo on petetty. Yhä toivon että mies muuttuisi. Mieheni tietää minun pelkäävän alkoholin ympärillä pyörivää elämää. Olen jo vuosia sitten sanonut ettei hän voi olla osa minun perhettäni jos alkoholi joskus tuottaa ongelmia. Hän itse tulee samanlaisista oloista ja silti.. SILTI kaikesta tästä huolimatta hän ei ymmärrä mitä omalla toiminnallaan tekee.
Haluaisin nauttia raskausajasta ja haaveilla elämästämme lapsiperheenä. Nyt pelko puristaa ja yritän päästä ratkaisuun. Mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä ja pelkään sekä oman, mieheni että lapseni tulevaisuuden puolesta. Meillä piti olla ihana elämä.