Äitini on vaikea, vaikeampi, vaikein !

[Surullista]

Kirjoittelen tänne tuntojani, josko teistä joku osaisi antaa hyviä vinkkejä vaikeaan äiti-suhteeseeni ?! Äitini on aina ollut omalaatuinen ja hänellä ei oikein ole onnistuneet kummoisesti ihmissuhteet. Kaksi pitkää miessuhdetta on kariutunut (toinen niistä isäni kanssa, isä lähti 20 vuoden avioliitosta) ja mitkään ystävyyssuhteet eivät kestä pitkään. Suurinta osaa omia sukulaisiaan hän ei voi sietää ja oman äitinsä kanssa he olivat etäisiä. Hän ei koskaan muistele omaa äitiään lämmöllä... Olen hänen ainoa tytär ja olen ollut helisemässä hänen kanssaan koko ikäni. Odotan nyt esikoista ja tietenkin olen miettinyt omaa äitisuhdettani. Hän käyttäytyy muita kohtaan ylimielisesti, kehuu omia erityistaitojaan häpeilemättä (jopa tuntemattomille), arvostelee mielensä mukaan (jopa tuntemattomia), ei KOSKAAN pyydä anteeksi käytöstään, valehtelee, huutaa, hallitsee, haluaa käyttää valtaa ja tietysti kritisoi. Hän tekee muista ihmisistä psykologisia analyyseja mutta ei itse voi mennä terapiaan (jota veljeni kanssa olemme hänelle ehdottaneet), koska hän kuulema tietää enemmän kuin psykologit, olematta kuitenkaan psykologi tai edes mielenterveyshoitaja! Hän tulkitsee mielestään lähes kaikilla ihmisillä olevan adhd, narsismin tai muita vastaavia neuropsykologisia sairauksia. Kun minulla on ollut vaikeaa elämässäni, hän on tavallaan nauttinut tilanteesta jossa hän voi rientää apuun mutta toisaalta siihen on liittynyt totaalista raakaa arvostelua. Esimerkiksi avioeroni aikoihin hän totesi, etten oikein ole onnistunut missään elämässäni. Hän usein muistutti minua siitä, että olen epäonnistunut lähes kaikessa mihin olen ryhtynyt. Mainittakoon, että opiskelen tällä hetkellä toista korkeakoulututkintoa, kaikki elämäni miehet ovat kunnioittanet minua ja minulla on useita oikein hyviä ystäviä. En ikinä kilpaile kenenkään kanssa, vähiten hänen kanssaan mutta muistelen jo lapsuudestani että hän olisi ollut jollakin sairaalla tavalla minulle mustasukkainen. Mainitsematta sen enempää miten mustasukkainen hän on ollut miehistään! Hän on toivonut mummiksi tuloa jo usean vuoden ajan mutta nyt, kun olen raskaana, tilani ei oikein jaksakaan kiinnostaa häntä ja valehtelematta hän ei koskaan kysy kuulumisiani. Esimerkiksi puhelut ovat hänen omien asioiden vatkaamista tai sitten hänen käskyjen kuuntelua. En ole mikään hiljainen hiirulainen ja olen monet kerrat riidellyt hänen kanssaan mutta mikään ei tehoa. Viimeksi tänään hän huusi minulle puhelimeen, uhkasi laittaa välit poikki ja iski luurin korvaan. Asiasta, jossa olen ns. vain kolmas osapuoli. En vaan aina jaksa, hänen kanssaan on todella vaikeaa. Kaipaisin äidillistä tukea raskauteni aikana ja minusta tuntuu kohtuuttomalta, että oma äiti kohtelee minua tällä tavalla. Minusta on myös väärin asettua itse "aikuisen asemaan" ja antaa hänen riehua miten sattuu. Ymmärrän ettei hän varmaankaan muutu ja paras olisikin pitää yhteyksiä vain hyvin harvakseltaan. Isäni on ok mutta häntäkään ei juuri kiinnosta kuin omat juttunsa. Onneksi minulla on aivan ihana mies, ilman häntä en näitä sukulaisia jaksaisi Mitä te muut tekisitte vastaavanlaisen äidin kanssa?

 

["Daisy"]

Laittaisin välit poikki jos hänen käytös sinua kohtaan ei muuta, ja ilmeisesti hänelle on turha kertoa millainen hän on jne.
Mitä sinä häneltä saat muuta kuin pahan mielen?

Oma äitini on kaljoitteluun vahvasti menevä ja tämä on leimannut lapsuuttani. Raskausaikana monet asiat nousivat katkerana pintaan ja lähinnä äyskin hänelle nyt kun vauva on syntynyt, suhteeni häneen on parantunut mutta hän ei ole koskaan nähnyt omaa vikaansa missään ja jos hän jotain poikkipuolista sanoisi tai minua arvosteli, en varmaan häntä haluaisi nähdä. Koska hän ei ole antanut minulle turvallista lapsuutta koen, että en ole hänelle mitään velkaa vaan tärkeintä on oma ja lapseni hyvinvointi. Vähän eritilanne kuin teidän mutta saman sävyinen.

 

["vieras"]

Vaikeasti häiriintyneiden kanssa ei auta muuta kuin täydellinen välien katkaisu. Ei pidä omaa jaksamista vetää äärirajoille ja koetella jo ennestään kovilla ollutta mielenterveyttä vaikean ihmisen kanssa varsinkaan jos on omia lapsia. Sen on heille velkaa. Muista myös, että kun lapsesi kasvaa, niin haluatko hänelle näyttää sellaista esimerkkiä, että oman henkisen terveyden menetyksenkin uhalla roikutaan vaikeissa ihmisissä kiinni. Siinä on huonon itsetunnon ja puolustuskyvyttömyyden siemen istutettu lapseen jo pienestä pitäen, vaikket sitä itse niin näkisikään.

 

["vieras"]

Suora kysymys: odotatko äidiltäsi todellakin vielä jotakin ihmeparantumista?

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28674509]Suora kysymys: odotatko äidiltäsi todellakin vielä jotakin ihmeparantumista?[/QUOTE]
Viitaten tuohon "äidilliseen tukeen". Ulkopuolisen silmissä ei tulisi mieleenkään odottaa häneltä yhtään mitään.

 

[Alkuperäinen]

Kiitos kommenteistanne Sitä olen paljon miettinytkin viime aikoina, että olen vastuussa tälle syntyvälle lapselle tasapainoisesta elämästä.Siihen ei voi mummin sekopäisyys ja toisten rumasti kohtelu kuulua. En missään nimessä voisi välittää lapselle sellaista arvoa, jossa läheisiä kohdellaan miten sattuu. On vain vaikeaa tehdä itseään kuuluville ihmiselle, joka on kuin jyrä. Lopullinen välienkatkaisu on aina ollut mielestäni liian rajua mutta alan pikkuhiljaa kääntymään sen kannalle...

 

["vieras"]

Tee päätös. Aluksi voi tuntua pahalle, mutta aivan takuuvarmasti huomaat, että niin on parempi.

 

[Birgitte]

Laita ilmoitus lehteen, jossa haet tulevalle pienokaiselle huolehtivaa ja rakastavaa sijaismummoa. Sellaiseen lehteen, jota lukevat iäkkäät ihmiset. Kohtelias ilmoitus voi poikia lapselle rakkaita ihmissuhteita, teille ehkä lapsenhoitoapua, ja tuoda mielihyvää myös 'sijaismummolle', vaikka ei verisukulainen olekaan. Myös sinulle ja miehellesi tämä mummon sijainen voi tulla tärkeäksi ihmiseksi, kunhan annatte hänelle siihen mahdollisuuden. Kannattaa ystävystyä jo ennen lapsen syntymää. Kyllä lapsella on oikeus tasapainoisiin läheisiin, eikä läheisyys vaadi sukulaisuutta.

 

["martta"]

Mullakin on ollut ongelmia äitini kanssa. En kuitenkaan halua kokonaan katkaista välejä. Vasta lapsen myötä aloin pohtimaan näitä asioita. Huomasin, että odotin vanhemmiltani kiinnostusta minun ja lapsen elämään ja petyin aina pahasti. Nyt yritän hyväksyä vanhemmat sellaisina kuin he ovat. Eivät he kuitenkaan muutu. Lapsenlapset ovat äitini puheissa tärkeitä, mutta teot kertovat muuta. Näemme satunnaisesti, mutta suhtaudun heihin nyt kun naapureihin, etäisen kohteliaasti. Eli tärkein muutos on ollut oman asenteeni muuttuminen. Epäkohdista ei kannata heidän kanssa riidellä, sillä muutosta ei vaan tule. Surullista, mutta ei voi mitään.

Tukea raskauteen ja vauva-arkeen kannattaa hakea omilta kavereilta. Hyvä että huomaat asian jo ennen vauvan syntymää. Älä ainakaan päästä äitiäsi liikaa kotiisi huseeraamaan ja neuvomaa lapsen hoidossa. Siitä ei hyvää seuraa. Perempi että on alusta asti selvät rajat. Muutaman tunnin kylälyt ovat kokemuseni mukaan riittäviä.