Ajatteletteko te oikeasti, et ihannevanhempi on sellainen, joka...

[järki käteen]

ei koskaan hermostu lapselleen, aina puhuu nätisti ja ihanasti ja hymyillen?
Ei kai kukaan edes luule, että sellainen voi olla totta?? Tai ainakaan tervettä.
Ja miksi ihmeessä lapselle ei saisi hermostua?

Jos sille NicoJanicalle ei ole kukaan hermostunut koskaan, aina on vaan lässytetty kauniisti (siis on saanut kasvaa kuin pellossa) ja sitten hänelle koulussa opettaja vaikka hermostuu joku kaunis päivä jostain, entäs sitten?
Soitetaan poliisi ja lastensuojelu ja toimitetaan lapsi toipumaan jonnekin parantolaan?!?

Tajuatteko te puupäät, että lapsen on turvallista kotona jo nähdä tunteiden koko kirjo, kaikkineen mausteineen, jotta lapsi oppii, kuinka kaikki kuuluu tähän elämään. Koti PITÄISI olla se turvallisin paikka pienelle lapselle ja siellä onkin sitten paras mahdollinen ympäristö oppia elämän kurjempiakin puolia. Tämä EI tarkoita mitään lapsen pieksemistä, vaan sitä, että lapsi saisi nähdä ilon ja onnen lisäksi myös sitä surua, vihaa, ahdistusta, pettymystä jne.

Tottakai vanhempi saa sillä ITSELLEEN hyvän omantunnon, ettei hermostu koskaan muksulleen ja antaa kaiken mennä superpehmosti...mutta tässä voisi jo kohta ollakin ls-ilmoituksen paikka (kärjistetysti), sillä se ei TODELLAKAAN ole LAPSEN PARASTA.:flower:

 

[xxx]

Samaa mieltä. Tosin joskus poden huonoa omaatuntoa äänen turhasta korottamisesta. Meillä näkyvät kaikki tunteet hervottomasta naurusta vuolaana virtaaviin kyyneliin.

 

[Huspati Huta]

En meinaa alkaa kasvatusmielessä huutaa lapsilleni vieläkään.

 

[Fleur de la Cour]

Juu ei ymmärrä. Kyllä ääntä maailmaan mahtuu sanotaan mun suvussani ja ollaan kaikki kovaäänisiä ja suorasanaisia. Eli kun suututaan niin se kuuluu. Ei lapseni siitä rikki ole mennyt, tottunut siihen ihan hyvin. Pari kaveria sillä on, jonka perheessä lapsia kohdellaan varmaan silkkihansikkain, ne menee pitkin seiniä kun ovat käymässä. Miten mahtaa elämästä selvitä kun ei siinä aina saa silkkihansikaskohtelua?

 

[jg]

Mun mielestä sekoitat kaksi asiaa: Se ettei hermostuminen ja kurinpito. Hermostuminen on tunne, kurinpito taas toimintaa joka vaatii mielellään auktoriteettiä.

Kurinpito onnistuu itse asiassa helpommin, kun ei ole hermostunut. Jotta kurinpito onnistuu, pitää hallita tilanne. Ja jotta voi hallita tilannetta, on huomattavaa apua, jos hallitsee hermonsa ja tunteensa. Mieti vaikka aika äärimmäistä tilannetta, kuten mellakkapoliisin työtä: Jos poliisit tuossa tilanteessa hermostuvat, on tilanne jo menetetty.

Tunteita, kuten hermostumistakin saa toki tuntea ja on hyvä, että lapsi näkee sitäkin puolta elämästä, kuten kirjoitit. Hermostuminen ei kuitenkaan ole edellytys kurinpidolle tai välttämättä edes edesauta sitä.

Ääntään voi korottaa ja olla jämäkkä hermostumattakin. Itse asiassa hermostuminen enemmänkin syö auktoriteettia kuin tuo sitä lisää. Mieti esimerkiksi tilannetta, jossa liikennepoliisi tulee sakottamaan sinua. Vaihtoehto a) Poliisi tulee, kertoo jämäkästi ja rauhallisesti tekemäsi virheen, antaa nuhteet ja ehkä sakotkin. Tai b) Poliisi tulee, hermostuu silminnähden, korottaa ääntään hermostuneena ja antaa ne sakot. Veikkaanpa, että ensimmäistä uskot paremmin ja jälkimmäisessä jäät lähinnä ihmettelemään mikä ihme poliisia vaivasi.

 

[up]

up

 

[ev]

olen samoilla linjoilla jg:n kanssa. en ymmärrä lapsille huutamista, en edes muille aikuisille huutamista. äänensävyillä ja painoilla saa "voimaa" ääneensä.

 

[kahden äippä]

Kyllä minä joskus ääntäni korotan ainakin tuon 2,5vuotiaan uhmaneidin kanssa. Pääsääntöisesti saadaan asiat puhuttua ja järkeiltyä neidin kanssa. Ihan hyvänä äitinä pidän itseäni. Väistämättä joskus menee hermo varsinkin oikein väsyneenä enkä ole siitä ylpeä. En usko että huutamisella kuitenkaan mitään voittaa, äänen korottaminen on sitten asia erikseen. En myöskään usko että täydellistä äitiä on olemassakaan. Ihmisiä me äiditkin vaan ollaan.

 

[terttu-kyllervo]

olisit saanut varmaan paremmin vastauksia ilman nicojannica nimitystä, joka on jo niin aikansa elänyt että enpä sitä etemmäks jaksanu lukea.. meni siis hieman "yli", vaikka mulla ei nicoa eikä jannicaa itsellä olekkaan.