Kuten tuossa aiemmin sanoin, minä jouduin rahasyistä viemään lapseni päivähoitoon (päiväkotiin), vaikken olisi vielä halunnut. Omat lapseni ovat erittäin vilkkaita ja energisiä, mutta kuitenkin herkkiä. Olisi helppoa nähdä heistä vain se reipas ja toimelias puoli, mutta kumpikin lapseni on joutunut päivähoitoon siinä vaiheessa, kun puhetta ei vielä ole tullut. Jotenkin sitä taustaa vasten myös on tuntunut hurjalta viedä lapsi hoitoon, kun hän ei osaa sanoa, mikä asia harmittaa.
Minusta päivähoitoon suhtaudutaan myös yleisesti ottaen liian luottavaisesti. Koska olen itse ollut päiväkodissa lyhyen aikaa töissä, niin olen nähnyt, miten hoitajat ovat väsyneitä ja eivät todellakaan kohtele aina lapsia oikeudenmukasesti välittävällä ja lempeällä otteella. Hoitajillakin on lempilapsia eivätkä he todellakaan rakasta lapsia. He vain tekevät työtänsä.
Omat lapseni ovat nähdäkseni saaneet ihan hyvää hoitoa päiväkodissa ja nyt siis lapseni ovat jo ala-asteiässä (roikun täällä palstoilla, koska odotan kolmatta vauvaa). Silti sitä päiväkotiarkea ei yleensä pääse näkemään.
Kokemusta on myös perhepäivähoidosta, sillä äitini oli perhepäivähoitaja. En pidä sitäkään kovin hyvänä, koska jos esimerkiksi hoitajalla on ongelmia parisuhteessa, työyhteisössä, ongelmia omien lapsiensa kanssa tms, niin tietysti se vaikuttaa ainakin hoitajan jaksamiseen. Perhepäivähoitajat tekevät yleensä myös pidempää päivää kuin 8 h. Itse kukin meistä voi miettiä, että miten itse jaksaisi sitä, että omien lapsien lisäksi pitäisi hoitaa ylimääräisiä lapsia ylipitkiä päiviä ja vielä sen jälkeen jaksaa käydä kaupassa, valmistella seuraavan päivän ruokia ja siivota. Ei siis ihme, jos tuntuu, jollei jaksa oikein skarpata askartelujen ym. virikkeiden kanssa.
Tällä ylläolevalla tarkoitan sitä, että jos äiti vie lapsensa päivähoitoon siksi, ettei itse jaksa, niin joskus tilanne voi olla se, että päivähoidossa toimii hoitaja, jolla on itsellään vaikeuksia jaksaa hoitamista. Tällöin lapsellehan on ehdottomasti huonompi ratkaisu se, että lapsi saa jotenkuten siedettävää hoitoa päivisin ja kaikenlisäksi vielä erossa äidistään.
Päivähoidossakin hoito voi olla tavallaan OK eli hoidetaan ruokinta, pottakäynnit ym, mutta jos hoitaja on väsynyt, pahinta saattaakin olla se, että ensisijassa jätetään huomioimatta lapsen psyykkiset tarpeet: sylissä istumista, kehuja, iloista asennetta, rakentavaa kasvatusta jne.
En yhtään vähättele sitä, etteikö jo reilun vuoden ikäinen tykkää leikkiä esimerkiksi hiekkalaatikolla toisen lapsen vieressä ja katsella hänen leikkejä. Tietysti oman ikäisen lapsen seura on ihan hyvä juttu, mutta koska varsinainen yhteisleikki alkaa sujumaan vasta noin 3 vuotiaasta alkaen, niin sitä ennen 1-3 vuotiaan leikki vaatii sitä, että aikuinen vahtii leikkejä. Muutoinhan leikki on jatkuvaa itkemistä, kun toinen ottaa lelun kädestä ja toinen mottaa leikkilapiolla päähän tai puraisee jne. Silti sitä taitoa voi opetella tosiaan ihan hiekkalaatikolla, kerhossa tai kaveriperheen luona kyläillessä, joissa on suunnilleen samanikäisiä lapsia.
Nyt alkuperäisessä kysymyksessähän oli kyse virikkeistä tai seurasta. Omasta mielestäni TÄRKEIN suhde lapsella on äiti- ja isäsuhde. Muut suhteet ovat toissijaisia. Jotenkin tuntuu, että jotkut äidit haluavat ajatella, että äitisuhde on jotenkin vähemmän tärkeää kuin uudet virikkeet.
Olen samaa mieltä siinä, että sosiaalisia taitoja pitää vahvistaa. Minusta kuitenkaan lapsi ei tosiaankaan putoa mistään sosiaalisten taitojen kärryiltä, jos lapsi vasta 3-4 vuotiaana aloittaisi päivähoidon. En tiedä, johtuuko sitten siitä, että lapsillani on niin pitkä putki tarha- ja kouluelämää takana, että heidän on välillä vaikea rauhoittua iltaisin ihan vain olemaan ja lepäämään, kun koko päivä on ollut säpinää isossa ryhmässä. Koska kumpikin vielä tykkää urheilusta ja he pärjäävät siinä loistavasti, niin koulupäivän päätteeksi on vielä urheilua isoissa ryhmissä (joukkuelaji). Tuntuu pahalta ajatella, että malttavatko lapset rauhoittua sitten aikuisena ihan vain olemaan, kun nyt tuntuu, että välillä on pakko viedä heitä viikonloppuisin metsään kävelemään ja ihan vain olemaan. Aikuisena kuitenkin rauhoittuminen ja rentoutuminen on iso voimavara, jotta jaksaa. Kukaan ei kestä pelkkää paahtamista satanen lasissa.
Toivon todella, että tämän kolmannen lapsen kanssa pystyisin taloudellisesti olemaan kotona ja tarjoamaan hänelle sellaisen kiireettömämmän lapsuuden, jota en ole pystynyt kahdelle lapselleni tarjoamaan. Tiedän tietysti, että kotiäitinä olo ei ole aina herkkua, mutta ainakin silloin pystyn tietämään, millaista hoitoa lapsi saa. Yhteenvetona kaikesta sanoisin, että toivottavasti kukin äiti pystyisi tekemään omalle perheelle ratkaisun, joka lähtisi siitä, mikä äidin mielestä on lapselle parasta eikä siitä, mikä esim. perheen talouden tms. syiden vuoksi olisi hyvästä.