T
"tyttöjen äiti"
Vieras
Tiedättekö ihmistyypin, jolle kaikki asiat on aina jotenkin aivan mahtavia/erityisen ihania tai kamalia/kriisejä? Siis ihan tavallista kuulumisten vaihtoa on vaikea käydä, koska heidän kuulumisensa ovat aina joko totaalisessa kriisissä tai jotain ihan superihanaa. Kun lapsi on alkanut pyöräillä "se ihan rakastaa sitä ja tekisi vain sitä ja ihan koko ajan vain pyöräilee ja opettajakin on sanonut, että se on ihan erityisen lahjakas siinä pyöräilyssä". Tai riita miehen kanssa on kauhea kriisi, mies on aivan raivona, siis ihan hirveän paljon vihaisempi kuin kenenkään muun mies ikinä ja tietenkin pelätään avioeroa. Jokainen lapsen sairaus on mahdollisesti todella vakavaa, siitä huolimatta, että lääkäri olisi sanonut ettei kyse todennäköisesti ole oikein mistään. Töitäkin he tekevät niiiin paljon, ihan yötä päivää, eivät ehdi edes vessassa käydä ja koko elämä on vain sitä työntekoa. Ja ympärillä olevat ihmisetkin ovat jotenkin ihan erityisiä, suuria lahjakkuuksia ja tietysti mielettömän kivoja. Koska elämä on pelkkää kulkua huipulta huipulle tai suuren luokan kriisistä suuren luokan kriisiin, niin muiden kuulumisethan ei tietenkään oikein jaksa kiinnostaa. Jos vaikka joka toinen asia keskusteluissa menisi noin, olisi ihan ok. Mutta pelkkää hehkutusta? Miksi? Vai onko vika tässä päässä? Mun elämä liian tylsää, että mulle jutellakseen pitää värittää omaa elämää noin? Ihan samaa työn tekoa ja lasten juttuja se elämä on joka perheessä, ei heillä nyt mun mielestä niin paljon erikoisempaa ole. Enkä sillä, ihan mukavia ihmisiä ovat. Mietityttää välillä vain, että mitä mahtavat meistä ajatella, kun elämä ei ole ollenkaan noin loistokasta tai kamalaa.