K
kyynel87
Vieras
Hei!
Olen murheen murtamana aivan kamalassa tilanteessa.Itken tälläkin hetkellä ja sydän särkyneenä. Minulla ja miehelläni takana 2,5 vuotta hyvää parisuhdetta.Olemme samanhenkisiä,juhlimme,nautimme toistemme läheisyydestä ja juteltiin paljon. Tosin´KAIKKI muuttui kun sain tietää olevani raskaana 8 viikkoa sitten. Olimme viettämässä festareita ja kun tajusin tehdä testin(koska alkoholi ei maistunut tuttuun tapaan).
Mies 34v sanoi ankarasti että nyt sitten lääkärille aika ja abortti. Aluksi luulin sen olevan shokkireaktio,koska jatkettiin fyysistä läheisyyttä ja kaikki tuntui olevan ennalleen kunnes tämä raskaus tuli puheenaiheeksi.Joka kerta mies sanoi että; HANKI OMA ASUNTO,EN HALUA OLLA MUKANA SELLAISESSA ELÄMÄSSÄ JOTA LAPSI TUO MUKANAAN.Äsken koin pahan tilanteen jossa mies oli käydä agressiiviseksi koska lauoin takaisin.Olen ollut niin kiltisti ja hiljaa asian kanssa,oksennellut piilossa,yrittänyt olla hyvä tyttöystävä jos hänen mieli muuttuisi.
Hänellä on siis 5v lapsi jo entúudestaan. Syy siihen on että hän haluaa abortin,on nauttia elämästä ja jatkaa entiseen mallin biletystä,ei jaksa huutavaa vauvaa,ja katsella raskaanaolevaa naista. Rakastan silti miestäni yli kaiken ja riidoista huolimatta haen turvaa hänestä ja halaan.Olen todella kiinni hänessä.
Aborttia en haluaisi tehdä vaan sen takia että kaikki olisi muka ennallaan ja suhteeemme kukoistaisi jos sen tekisin.En vain usko että itse enää olen onnellinen kun minut on painostettu tähän ratkaisuun. Olen niin niin surullinen.Rakastan miestäni niin paljon,mutta hän ei ilmeisesti halua muuttaa elämäänsä.Pelkään eroa,yksinjäämistä,ja ikävää häntä kohtaan.Meidän yhteiset omat jutut,hetket, ja kaikki... Olen vielä lähiaikoina tutustunut hänen vanhempiinsa paremmin,ja ennenkaikkea hänen poikaansa olen jo hoitanut mieheni kanssa koko seurustelu ajan.Olen niin kiintynyt kaikkiin. En todella tiedä mitä teen.Neuvolassa oltiin ymmärtäväisiä..mutta en tiedä miten jaksan tämän kaiken.
Mieheni on käyttäytynyt törkeästi ja nälvinyt minua kun en jaksa urheilla(pahoinvoinnin vuoksi), eikä ole normaaliin tapaan kohdellut koko raskausaikana.
Olen siis viikolla 9. Silti jos kyse olisi vaan ankarasta biletyksestä,mieheni nauraisi ja olisi tyytyväinen. Kysyinkin tänään:"Missä sun arvot oikein on?",hän sanoi että haluaa ehkä omistaa lopun elämänsä nautinnoille.Ja että minä teen muka suuren virheen jos lapsen synnytän,pilaan hänen elämänsä ja hän kantaa kaunaa minua kohtaan koska en tee aborttia..Siitä johtuu ilkeily kuulemma.
Olen kaikesta tuesta todella kiitollinen,olen itse vasta 23 ja asun ensimmäisessä avoliitossa.Luulin tämän kestävän pidempään ja siksi olen murheen murtama.Jäänkö ihan yksin?Saanko samanlaista rakkautta enää koskaan? MITÄ MÄ TEEN?
Onneksi neuvolassa on ihanaa henkilökuntaa jotka auttavat kaikin keinoin.
Silti mikään ei saa minua tajuamaan mieheni kylmyyttä ja julmuutta yht äkkiä.Olen todella läheisriippuvainen vaikka minua kohdellaan törkeästi.Miten katkaista läheisriippuvaisuus ja tajuta miehen ehdottomuus?
Olen murheen murtamana aivan kamalassa tilanteessa.Itken tälläkin hetkellä ja sydän särkyneenä. Minulla ja miehelläni takana 2,5 vuotta hyvää parisuhdetta.Olemme samanhenkisiä,juhlimme,nautimme toistemme läheisyydestä ja juteltiin paljon. Tosin´KAIKKI muuttui kun sain tietää olevani raskaana 8 viikkoa sitten. Olimme viettämässä festareita ja kun tajusin tehdä testin(koska alkoholi ei maistunut tuttuun tapaan).
Mies 34v sanoi ankarasti että nyt sitten lääkärille aika ja abortti. Aluksi luulin sen olevan shokkireaktio,koska jatkettiin fyysistä läheisyyttä ja kaikki tuntui olevan ennalleen kunnes tämä raskaus tuli puheenaiheeksi.Joka kerta mies sanoi että; HANKI OMA ASUNTO,EN HALUA OLLA MUKANA SELLAISESSA ELÄMÄSSÄ JOTA LAPSI TUO MUKANAAN.Äsken koin pahan tilanteen jossa mies oli käydä agressiiviseksi koska lauoin takaisin.Olen ollut niin kiltisti ja hiljaa asian kanssa,oksennellut piilossa,yrittänyt olla hyvä tyttöystävä jos hänen mieli muuttuisi.
Hänellä on siis 5v lapsi jo entúudestaan. Syy siihen on että hän haluaa abortin,on nauttia elämästä ja jatkaa entiseen mallin biletystä,ei jaksa huutavaa vauvaa,ja katsella raskaanaolevaa naista. Rakastan silti miestäni yli kaiken ja riidoista huolimatta haen turvaa hänestä ja halaan.Olen todella kiinni hänessä.
Aborttia en haluaisi tehdä vaan sen takia että kaikki olisi muka ennallaan ja suhteeemme kukoistaisi jos sen tekisin.En vain usko että itse enää olen onnellinen kun minut on painostettu tähän ratkaisuun. Olen niin niin surullinen.Rakastan miestäni niin paljon,mutta hän ei ilmeisesti halua muuttaa elämäänsä.Pelkään eroa,yksinjäämistä,ja ikävää häntä kohtaan.Meidän yhteiset omat jutut,hetket, ja kaikki... Olen vielä lähiaikoina tutustunut hänen vanhempiinsa paremmin,ja ennenkaikkea hänen poikaansa olen jo hoitanut mieheni kanssa koko seurustelu ajan.Olen niin kiintynyt kaikkiin. En todella tiedä mitä teen.Neuvolassa oltiin ymmärtäväisiä..mutta en tiedä miten jaksan tämän kaiken.
Mieheni on käyttäytynyt törkeästi ja nälvinyt minua kun en jaksa urheilla(pahoinvoinnin vuoksi), eikä ole normaaliin tapaan kohdellut koko raskausaikana.
Olen siis viikolla 9. Silti jos kyse olisi vaan ankarasta biletyksestä,mieheni nauraisi ja olisi tyytyväinen. Kysyinkin tänään:"Missä sun arvot oikein on?",hän sanoi että haluaa ehkä omistaa lopun elämänsä nautinnoille.Ja että minä teen muka suuren virheen jos lapsen synnytän,pilaan hänen elämänsä ja hän kantaa kaunaa minua kohtaan koska en tee aborttia..Siitä johtuu ilkeily kuulemma.
Olen kaikesta tuesta todella kiitollinen,olen itse vasta 23 ja asun ensimmäisessä avoliitossa.Luulin tämän kestävän pidempään ja siksi olen murheen murtama.Jäänkö ihan yksin?Saanko samanlaista rakkautta enää koskaan? MITÄ MÄ TEEN?
Onneksi neuvolassa on ihanaa henkilökuntaa jotka auttavat kaikin keinoin.
Silti mikään ei saa minua tajuamaan mieheni kylmyyttä ja julmuutta yht äkkiä.Olen todella läheisriippuvainen vaikka minua kohdellaan törkeästi.Miten katkaista läheisriippuvaisuus ja tajuta miehen ehdottomuus?
